Siitä puhe mistä puute

Lampinaakka kirjoitteli kirjoituksessaan seuraavanlaista:

Nyt kun olen tilanteessa, jossa olen päässyt kerran mutta vain kerran kokeilemaan, niin suhtaudun asiaan jonkin verran toisin. Suoraan sanottuna viime viikkoina on ollut hetkiä jolloin en ole, kuvaannollisesti, meinannut pysyä housuissani halujeni kanssa.

Mitäpä tuota sitten turhaan ja suotta rikkomaan omaa pitkääkin pitempää ja kuivaakin kuivempaa kautta, jos kerta sen jälkeen on tiedossa vain tuollaista pelipöksyjen repimistä, kun halut ja ihmiset eivät kohtaa.

Jedin tyyneydellä eteenpäin jatkaen...

Uusia sanoja?

Tänään pisti silmään uutissivustolta eräs uutinen. Uutisessa mainittiin uusista sanoista, jotka ovat vakiintuneet kieleen. Yksi näistä sanakirjaan nyt päässeistä sanoista oli tabletti.

Minähän olin tuosta ihan öönä, että eikö muka tuota sanaa ole aikaisemmin ollut sanakirjoissa. Vaikka tässä tapauksessa tabletilla tarkoitetaan näitä taulutietokoneita, niin onhan tabletti sanana pyörinyt jo varmasti vuosikausia lääkkeiden ympärillä. Varmaankin tämä lääkenappia tarkoittava sana ei ole ollut tarpeeksi mediaseksikäs sanakirjaan, jonka takia se laitetaan sinne vasta nyt, kun on löytynyt tarpeeksi mielenkiintoinen esine, johon sana viittaa.

Vahingon ilo, paras ilo

Miten voikaan yksi kuva naurattaa niin paljon...



Näin tuon eilen yhdellä kuvasivustolla ja repeilin jo silloin monta kertaa. Edelleenkin tuo vielä hymyilyttää. :D Jäi vain mietityttämään, että mitenkähän hauska tuo kuva olisi ollut, jos siinä olisi näkynyt kissan ilme hetkellä, jolloin kaikki ei mennytkään niin kuin piti.

Päätä honkaan

Eräänä iltana selailin taas tapani mukaan netistä deitti-ilmoituksia läpi. Tuostakin on tullut jo jonkinlainen rutiini, tulee aina katsottua onko minnekään ilmestynyt mitään uusia ilmoituksia. Kun ei ole muutakaan tekemistä ja ettei vain elämäsi ihminen menisi ohi siksi ettet käynyt viikkoon katsomassa ilmoituksia!

Mutta asiaan siis... Listalle oli tullut kaksi uutta ilmoitusta ja ensimmäinen niistä oli aika tyypillinen: mitäänsanomaton, lautteuksia sisältävä ja aivan tusinatavaraa oleva ilmoitus, jota ei toista kertaa vilkaistakaan viiden sekunnin lukemisen jälkeen.

Toinen oli sitten aivan erilainen. Tekstin luettuaan tuli heti mieleen ajatus, että tähän voisi vastata. Mutta koska oli arki-ilta niin en jaksanut enää mitään kirjoitella ja annoin asian sitten olla. Sunnuntaina lueskelin ilmoitusta ja muita tietoja tarkemmin uudestaan ja huomasin, että ilmoituksessa oli yksi kohta, johon homma tulee kaatumaan. Toisaalta juuri tuo seikka poisti kaikki paineet, sillä viestiin pystyisi nyt näin ollen kirjoittelemaan vähän mitä sattuu. Päätin sitten kirjoittaa vastauksen ja sisällytin siihen puujalkavitsin ja muuta sellaista ei-ihan-tyypillisintä deittivastaustekstiä, toisin sanoen minua luonnollisimmillaan.

Viikkopöllö

Onkohan tämä seurannaista vielä tästä vai mistä mutta taaskaan ei viikonpäivä tunnu oikealle. Nyt on perjantai mutta ei tunnu sille yhtään. Normaalisti sitä perjantaina on jotenkin helpottunut, kun saa olla seuraavat pari päivää rauhassa mutta nyt sellaista oloa ei ole Tuntuu vain, että arki jatkuisi huomenna normaaliin tapaan töihin menolla.

Kun huulet kohtasivat

Eräänä pimeänä iltana (ihan kuin niitä olisi valoisiakin tähän vuodenaikaan) tarkastelin paremman tekemisen puutteessa blogini tilastoja. Huomasin sieltä, että joku oli osunut blogiini hakusanoilla Julia Robertsin huulet. Tuo oli sen verran erikoinen haku, että olin hieman utelias ja katsoin itsekin mitä sieltä internetin ihmeellisestä maailmasta löytyy nuilla hakusanoilla.

Löysin itseni jostain kolmosen hömppäsivulta, johon oli mm. niputettu juttua huulien ja suun muodoista ja niihin liittyvistä luonteenpiirteistä (erittäin tieteellistä päätellä luonteenpiirteet huulien muodoista toim. huom.). Kun ei ole muutakaan tekemistä, niin tehdäänpä sitten tieteellinen analyysi suuni ja huulieni perusteella. Suuni ei näytä tässä naamassa mitenkään isolta, omasta mielestäni se näyttää keskimääräistä pienemmältä ja alahuuli on ylähuulta suurempi. Ja minkälainen sitten olen...

Pieni suu:

Henkilö, jolla on pieni suu, on kekseliäs ja mielikuvituksellinen. Hän on usein ujo, rauhallinen, arka ja vaatimaton. Kuitenkin pieni, täyteläinen ja tietyllä tavalla pehmeä suu voi kuvastaa aistillisuutta ja nautinnonhalua.
...
Ulkoneva alahuuli:

Ulkonevan alahuulen omaava henkilö on usein hyvin julma ja raaka. Hän ajaa vain omia etujaan ja tarkoitusperiään. Tämä henkilö on mitä suurin materialisti, joka hankkii haluamansa, vaikka siinä sivussa täytyisi sananmukaisesti murjoa muut kumoon.

Kekseliäs: Ehkä tai ehkä ei. En ole mikään ruudinkeksijä ja minun on hankala kehittää tyhjästä mitään ideoita. Yleensä ennemmin ajattelen, että miten jotakin voisi parantaa tai tehdä toisin. Työelämässä tämä on tullut huomattua monesti, yksityisellä puolella sen sijaan olen urautunut vähän liiankin pahasti.

Mielikuvituksellinen: Vähän joo. Välillä on ihan hyvä ajatella laatikon ulkopuolelta aivan mahdottomiakin ajatuksia, niin pysyy mieli virkeänä ja ehkäpä sitä voi syntyä uusia ajatuksiakin.

Ujo, rauhallinen, arka ja vaatimaton: Nuokin voisi tiiviistää yhteen sanaan eli introvertti tai sisäänpäin kääntynyt, sellainenhan minä pohjimmiltani olen. Vaatimaton, joissain asioissa kyllä ja joissain ei. Silloin kun ei, niin silloin vaatimattomuus on kaukana ja vain ja ainoastaan täydellisyys kelpaa.

Julma ja raaka: Käsi ylös nyt, jos olisit sellaista minusta arvannut, minulle tuo ei niin yllätyksenä tullut. En nyt ole tainnut koskaan tehdä varsinaisesti mitään brutaalia, ja nyt siis tarkoitan tekoja. Sanallisesti julmuutta on tullut kyllä päästettyä ilmoille muutamankin kerran. Omien ajatusten seasta taas löytyy välillä sellaista materiaalia, että sitä en tule kertomaan koskaan kenellekään tai minnekään, en edes tähän blogiin.

Materialisti: Tämäkin taas hieman kaksijakoinen asia. Tulen toimeen ihan hyvin vähällä tavaramäärällä ja koitan vältellä kaikenlaisen turhan tavaran ostoa. Nytkin, vaikka osaa komeroistani täyttää tyhjät pahvilaatikot, mielestäni minulla on turhaa tavaraa, josta tekisi mieli päästä eroon jotenkin. Osa on sellaista, että en tee niillä yhtään mitään (saatu jostain) ja jotkut taas sellaisia, joita olen joskus tarvinnut mutta en enää. Taloudestani myös puuttuu joitakin sellaisia esineitä mitä voisi kuvitella löytyvän melkein joka kotitaloudesta. Toisaalta taas niiden tavaroiden, joita tarvitsen, pitää olla hyviä ja käytännöllisiä. Keskinkertaiset, heikkolaatuiset ja epäkäytännölliset esineet ja asiat saavat sapen kiehumaan hyvin nopeasti.

Loppupäätelmät tuosta "tieteelisestä" huuli-/suu-analyysistä... Nojaa, ihan kohtalaisen hyvin tuosta jotakin suuntaviivoja voi saada mutta nuo ovat kyllä aika yleisluonteisia kuvauksia. Peukku ei nouse ylös eikä laske alas vaan jää sille välille.

TGIF

Kuten otsikossakin lukee, niin onneksi on perjantai. Voi taas levätä ja olla erossa paskatöistä pari päivää. Tänään töissä oli taas niin takkuinen päivä, että teki mieli jo repiä pelihousuja ja tehdä vähän muutakin. Ensin piti hinkata eräällä paskalla ohjelmistolla pohjaa yhteen dokumenttiin. Kun olin saanut pohjan valmiiksi ja ryhdyin katsomaan miltä se varsinaisessa käytössä näyttää niin hupsistalallaa! Tekstit ja kaikki muu olivat päin persettä vaikka pohjassa ne olivat oikeilla paikoillaan. Teinpä sitten uuden pohjan, kun en saanut entistä toimimaan ja sama vika toistui siinäkin. Kolmannen epäonnistuneen kerran jälkeen oli jo sellainen olo, että jos minulla olisi ollut pistooli käden ulottuvilla niin tietokoneen näytöstä olisi mennyt läpi lippaallinen luoteja.

Minkä helvetin takia yritykset ostavat yhden paskan jättiohjelmiston, jolla sitten yritetään tehdä kaikki mahdollinen. Ja tosiaan paino sanalla yritetään. Kyllähän ne hommat lopulta hoituvat jotenkin mutta miten paljon siihen onkaan kulunut aikaa ja ennen kaikkea hermoja. Joskus kannattaisi varmaan miettiä sellaistakin vaihtoehtoa, että ostetaankin yhden ohjelman sijaan kaksi eri ohjelmaa, joilla työt sujuisivat nopeammin ja vähemmällä tuskailulla.

Kuluneella viikolla on jo tullut mietittyä ja ajateltua kerrankin jos toisenkin näitä työhommia. Parin viimeisen vuoden aikana töistä on kadonnut se tekemisen meininki, jota oli vielä pari vuotta sitten. Nyt kaikki on mennyt vain säätämiseksi ja erilaisten asioiden kanssa tappelemiseksi. Missään ei ole enää selkeää alkua ja loppua ja yhdestä projektista pompitaan toiseen, niin ettei mihinkään pysty keskittymään kunnolla.

Tekisi mieli vaihtaa työpaikkaa, tai on oikeastaan tehnyt mieli jo pari viimeistä vuotta. Siinä vain on oma ongelmansa, kun oman alan työpaikkoja ei juuri ole tarjolla näillä asuinseuduilla. Työvoimatoimiston sivuilta olen aina seuraillut sivusilmällä työpaikkatarjontaa ja suurin osa työpaikoista on ollut lähinnä pääkaupunkiseudulla tai jossakin päin Etelä-Suomea. Jos joku paikka on sattunut olemaan tässä minun asuinkaupungissa, niin tehtävät ovat olleet sellaisia, joihin minulla ei ole osaamista.

Niin, että jos sinä tätä tekstiä lukemaan erehtynyt satut olemaan työnantaja, joka valitat työvoimapulaa ja yrityksesi sattuu olemaan jossain kehä kolmosen sisällä tai lähettyvillä, niin haista paska. Mitäs perustit yrityksesi etelään, onko hankala saada työntekijöitä? Se nyt on vaan yrityskohtainen voivoi. Ennemmin kannattaa olla vaikka työttömänä täällä pohjoisessa kuin muuttaa etelän paskaloukkuun, jossa työmatkat ovat ruuhkilla kyllästettyjä ja asumisesta saa maksaa maltaita, puhumattakaan siitä (ihmis|idiootti)paljoudesta.

Eli mikä on loppupäätelmä tässäkin asiassa? Tulen varmaan mädäntymään tuossa työpaikassa seuraavat kymmenen vuotta paskalla palkalla ura- ja ammattitaitokehityksen kulmakertoimen pysyessä nollassa tai negatiivisenä. Ellei sitten tule taas sellaista lamaa, joka lopettaa kaikki hommat ja tuloksena on kengän kuva perseessä.

Sitä odotellessa...

Arkipyhä

Viikkorytmi taas menee iloisesti sekaisin tämänpäiväisen arkipyhän takia. Eilen töissä oli jo hieman hölmö olo, kun heti viikonlopun jälkeen ensimmäisenä arkipäivänä tuntuu kuin olisi perjantai. Ja tänään sitten taas tuntuu sunnuntaille, kun mikään paikka ei ole auki ja huomenna taas pitäisi raahustaa töihin.

Eipä tuota tänään tullut ihmeitä tehtyä. Lähinnä pyykinpesua, elokuvien katselua ja rukkasen kursimista umpeen neulalla ja langalla. Pieni vinkki tuohon rukkasen paikkaamiseen, joka taitaa päteä myös muuhunkin paikkaamiseen. Ota alussa tarpeeksi pitkä lanka ja tee ompeleet tiheään, tulee huomattavasti siistimmän näköinen paikkaus kuin harvoilla pistoilla.

Näin liputuspäivinä minulla on yksi hupi, jonka pystyy tekemään valoisaan aikaan. Talo, jossa asun, sijaitsee rinteessä ja hieman muita alueen taloja korkeammalla, jolloin muut alueen talot näkyvät paremmin. Hupinani on siis aina ikkunasta laskea, että montako lippua näen muiden talojen lipputangoissa. Varsinkin syksyisin, kun lehdet ovat jo pudonneet puista ja näkyvyys on hyvä, on paras keli laskeskella näkyviä lippuja. Paras tulos on viime vuoden syksyltä, jolloin makuuhuoneen ikkunasta ulos katsellessani laskin muistaakseni kaikkiaan kolmetoista lipullista tankoa. Tänään tulos oli kahdeksan. Keli ei ollut kaikkein paras, koska puihin oli jo kertynyt hieman lunta (esti näkyvyyttä) ja muutenkin oli hieman harmaa päivä. Mitäpä tähän lopuksi voi enää muutakaan todeta kuin, että hullulla ne on halvat huvit ja idiootilla ilmaiset.

Edistyksellistä tekniikkaa

Eilen illalla mainoksia lukiessa ei voinut olla taas tulematta mieleen Kapteeni Picard ja facepalm. Ohessa kuva mainoksesta, joka sai tuon aikaan.



Kuulen jo kysymysten tulevan... "No mikäs tuossa nyt on vialla?" Oikeastaan tuossa ei nyt sinällään mitään väärää ole, tuotteesta on ihan selkeä kuva, hinta on isolla ja tuotekuvauskin on ok. Kyse on nyt siitä, miten nämä mainostoimistopellet taas ovat vääntämällä vääntäneet nuita tekstejä tuohon mainokseen. Ihan kuin tämäkin mainos olisi suunnattu joillekin imbesilleille, jotka eivät tajua mistään mitään.

"AC-moottorilla varustettu hiustenkuivain"

No shit Sherlock!

Jos muistellaan yläasteen fysiikan tunneilta hieman sähköoppia, niin sieltä on voinut jäädä mieleen, että AC tarkoittaa vaihtosähköä. Eli sitä normisähköä, jota sieltä kodin töpseleistä tulee ulos. Mainoksen laatija haluaa nyt siis ilmoittaa - vieläpä kahteen kertaan - juhlavasti, että tässä laitteessa on vaihtosähköllä toimiva moottori.

Härreguud sentään miten edistyksellistä tekniikkaa!

Ellei sitten joku ole nähnyt milloinkaan tasasähkömoottorilla toimivaa eli akkukäyttöistä hiustenkuivainta, anybody? Niinpä, erittäin "harvinaista" tekniikkaa siis tämä AC-moottori tässä laitetyypissä.

Välillä ei aina tiedä pitäisikö sitä itkeä vai nauraa näille mainoksille ja niiden laatijoille, jotka yrittäävät revitellä tekstejä näinkin yksinkertaisista laitteista. Jos minä joskus möisin pullotettua vettä, niin kyllähän se toki tietysti hienolta kuulostaisi, jos tuotekuvauksessa lukisi "puhdasta, kirkasta ja H₂O:ta sisältävää vettä". Mainosten tarkoitushan on tietysti herättää kaikenlaisia mielikuvia ja ostohaluja kuluttajissa mutta tässä tapauksessa mainos toimii juuri päinvastoin. Ainakin minussa tuollaisella mainoksella saa aikaan sellaisen reaktion, että eipä kiinnosta asioida tässä vajakkikaupassa, kun mainoksetkin on näin syvältä.

Noh, tässä tapauksessa mainoksen laatijan hyvin pieneksi puolustukseksi voidaan sanoa, että koska tuotteen pääasialliset ostajat ovat naispuolisia, niin tähän kohderyhmään tämänkaltaiset hienot termit voivatkin ehkä upota...

Perjantai, jee

Maanantai oli... no, maanantai. Kaikki alkoi tökkiä vastaan jo aamulla ennen kuin pääsin edes tästä talosta ulos ja lähdettyä töihin. Töissä sama tahti jatkui ja tuli jo mieleen, että olisipa voinut jäädä sänkyyn makaamaan koko päiväksi.

Töissä tämä viikko oli taas sellainen sieltä tännepäin oleva viikko. Mitään selkeää tekemistä ei ollut koko viikon aikana. Kaikki asiat tahtoivat olla vain nysväystä, asioiden tarkistelemista, korjailua sinne ja tänne ja kaikkea sellaista päämäärätöntä paskaa, josta ei ole loppujen lopuksi yhään mitään hyötyä. Olisin tuntenut itseni paljon hyödyllisemmäksi, jos olisin vain pyöritellyt peukaloitani koko viikon, olisipahan edes peukalot saaneet liikuntaa ja treenausta.

Ei sen puoleen... Jos ei ollut töiden suhteen viikko mitenkään paras, niin eipä se mennyt sen paremmin iltojenkaan suhteen. Oikeastaan jo viime viikolta lähtien on olo ollut taas yksinäisen ja tarpeettoman oloinen. Monena iltana on päässä pyörinyt ajatus, että olisipa joku, jonka kanssa olla. Toisaalta välillä on sitten miettinyt, että veisiköhän se tätä pahaa oloa pois ja auttaisikohan sekään oikeasti yhtään mitään vaikka minulla olisi jotakin seuraa. En tiedä...

Tänä aamuna herätessä toisen jalan polvi tuntui kipeältä. Aina kun polvea taivutti, niin siinä tuntui kipua. Ihmetytti vain aamulla, että mistä se oikein yön aikana tuli, kun edellispäivänä tai aikaisemminkaan se ei ollut vihoitellut enkä ole mitään ihmeellistä liikuntaakaan harrastanut, josta se polvi olisi voinut ottaa itseensä. Nyt sitten illalla kun nousin tuolista ylös hakeakseni keittiöstä syötävää, kuului polvesta naksahdus ja siihenpä loppui kipu kuin veitsellä leikaten. Näköjään taas näitä ihmeellisiä lukkotilanteita, että joku paikka on kipeä mutta sitten kun se naksahtaa, niin jopa taas helpottaa. Samanlaista on joskus ollut kyynärvarren ja selän kanssa.

Kello on suunnilleen puoli yhdeksän illalla ja ei ole taas mitään muutakaan järkevää tekemistä kuin kuunnella soittimesta Happoradiota ja kirjoitella tätä tekstiä. Ja kun kaikki kirjoittamisen arvoinen on kirjoitettu niin eipä tässä enää muutakaan voi kuin käydä iltatoimilla ja painua nukkumaan ennen puoli kymmentä. Voi tätä suunnatonta riemun määrää mitä tulevalta viikonlopulta on odotettavissa...

Unien nainen

Enpähän nyt keksinyt muutakaan kirjoittelemisen aihetta, niin kirjoittelenpahan nyt vaikka entisistä kirjoituksista. Tarkemmin sanottuna kahdesta, joita yhdistää tuo otsikon nainen. Tai siis jos tarkemmin ajattelee, niin en kirjoitakaan nuista aiemmista teksteistä vaan tuosta naisesta. Eli, siis nyt kun aihe on selvillä...

Kirjoitin siis aikaisemmin unista, joissa pelasin jalkapeliä ja olin luistelemassa ja näissä molemmissa unissa pyöri tuo sama nainen. Tämä nainen on ihan oikeasti olemassa oleva henkilö, joka varhaisessa elämässäni oli osa arkeani. Olimme samalla luokalla aina ala-asteen ensimmäiseltä luokalta yläasteen viimeiselle luokalle asti. Eli siis kaikkinensa yhdeksän lukukautta, melkein kymmenen vuotta. Näin jälkeenpäin ajatellen tuo peruskouluaika on muuten aika pitkä aikaväli viettää samojen naamojen kanssa. Tuskinpa missään muussa elämänvaiheessa on tullut oltua nuin pitkä aika tekemisissä samojen ihmisten kanssa (poislukien tietysti perhe). No mutta kuitenkin, tuota naista (tai silloin vielä tyttöä) tuli siis nähtyä useasti.

Mutta mitäs erikoista tuossa tytössä sitten oli? Olihan niitä muitakin tyttöjä samalla luokalla mutta eivät he ole niinkään jääneet ajatuksiin pyörimään. Selitys tuolle on kuitenkin yksinkertainen. Olin nimittäin ihastunut tähän tyttöön ihan sieltä ekaluokalta lähtien aina peruskoulun loppuun saakka. En nyt muista enää mistä se lähti liikkeelle mutta kuitenkin. Ehkä hän oli vain niin nätti ettei häneen voinut olla ihastumatta. Jos jotain hänen ulkonäöstään sanoo, niin hänellä oli ruskeat silmät ja tummanruskeat hiukset. Niin, mitäs minä kirjoitinkaan vähän aikaa sitten niistä minua miellyttävistä väriyhdistelmistä... Kumpi lienee ollut ensin? Se, että rupesin pitämään tummista hiuksista tuon tytön takia, vai se, että olen jo pienestä asti pitänyt tuosta väristä. Veikkailisin itse tuota jälkimmäistä.

Luonteeltaan tuo tyttö oli jotenkin erilainen kuin muut luokallani olleet tytöt. Välitunneilla tytöt ja pojat viettivät yleensä aikaa omissa piireissään, siis tytöt tyttöjen kesken ja pojat poikien, mutta tämä kyseinen tapaus saattoi olla molempien "ryhmittymien" kanssa. Näin kun tarkemmin muistelin nuita muita luokkani tyttöjä, niin enpä kyllä tosiaankaan ollut kovin paljon heidän kanssaan tekemisissä. Parhaiten tulin juttuun juuri tuon ihastuksen kanssa, mutta sekin kanssakäyminen oli melko vähäistä verrattuna yleensäkin muihin samalla luokalla oleviin.

Tuo tyttö oli myös pienoinen kiusanhenki minua kohtaan, varsinkin yläasteella. Ei hän kuitenkaan huonossa mielessä ollut kiusaaja. Enemmän se oli sellaista kiusoittelua. Naispuoleiset varmaan vaistoavat miehiä helpommin toisen henkilön olotilan/tunteet. Luulen, että tuo ihastus kiusoitteli minua, koska olin muita paljon hiljaisempi ja ujompi ja hän sen tiesi. Esimerkkeinä niistä kiusoitteluista voisipa mainita seuraavanlaisia juttuja. Yläasteella luokalle tuli myös muista kouluista oppilaita ja näiden muiden joukossa oli eräs toinen tyttö (tummat hiukset, ruskeat silmät, oli ihan näpsäkän näköinen). Tämä ihastus sitten kiusoitteli minua tuolla toisella tytöllä, kyseli mitä olen siitä mieltä, mitä pidän hänen ulkonäöstään jne. Joskus välitunnilla taas tämä ihastus hyppäsi istumaan syliini vähäksi aikaa tai saattoi tulla kaverinsa kanssa istumaan molemmin puolin viereeni ihan kiinni minuun. Ja kaikkea muuta sellaista.

Lienee varmaan sanomattakin selvää, että vähemmästäkin sitä ujompi menee hämilleen tuollaisissa tilanteissa. Nyt saattaisin käyttäytyä nuissa tilanteissa ihan eri tavalla mutta noh, nuorempana sitä oli tyhmä ja kokematon, niin sitä oli välillä aivan jäässä. Loppujen lopuksi kuitenkaan tuollaiset härnäämiset ja kiusoittelut eivät haitanneet minua mitenkään. Oikeastaan olin niistä hyvilläni, että sai edes joltakin vähän huomiota. Ja kun se tuli vielä siltä, johon olin ihastunut, niin välillä sitä oikein toivoi, että tulisipa se taas "kiusaamaan" minua.

En tiedä varmaksi mutta voisin kuvitella, että kun ihmiset aikustuvat ja vuosia tulee lisää, niin jossain vaiheessa heitä varmaan kiinnostaisi tavata vanhoja koulukavereita. Mutta se on vain minun arvailujani. Seuraava saattaa ehkä hieman kuulostaa tylyltä mutta omalta kohdaltani voin sanoa, että minua ei kiinnosta pätkääkään tavata näitä peruskoulu- tai lukioaikaisia henkilöitä. Lieneekö tuon takana sitten se, että en koskaan tuntenut kuuluvani mihinkään joukkoon ja kun ei ollut sellaisia todellisia ystäviä, niin eipä sitä ole sitten ollut mitään kiinnostusta niitä asioita ja henkilöitä kohtaan.

Mutta jokaiseen sääntöönhän on aina kuitenkin poikkeuksensa. Joskus olen ajatellut tuota kouluaikaista ihastusta, että minkälainen henkilö hän mahtaa nykyään olla ja mitenkähän meillä sattuisi juttu luistamaan, jos jossain sattumalta tapaisimme. Silloin kun vielä olin lärvikirjassa, niin löysin hänen profiilinsa sieltä mutta eipä sieltä nyt mitään valaisevaa tietoa herunut yksityisyysasetuksien takia. En kuitenkaan laittanut mitään viestiä tai muutakaan, kun ei jotenkin vain huvittanut ottaa yhteyttä. Tai pikemminkin ei ollut mitään hyvää syytä ottaa yhteyttä.

En tiedä mutta jotenkin minusta se on hölmöä, että vaikka emme kumpikaan asu enää sillä paikkakunnalla, jossa kävimme koulua, niin nyt sitten asumme tietääkseni kuitenkin samassa kaupungissa. Ei kuitenkaan olla kävelty kaupungin kaduilla vastakkain, tiedä sitten milloinka sekin tapahtuu vai tapahtuuko ollenkaan. Mutta aivan sama minulle, en ole menettänyt yöuniani tuon asian takia.

Tyytymätön isi

Olenpahan aina huvikseni lueskellut salakuunneltuja keskustusteluja. Jostain syystä tämä nauratti minua aivan suunnattomasti:

S-Market Kuokkala, Jyväskylä:

Arviolta n. 6 vuotias poika katseli varovaisesti jäätelöaltaaseen kunnes rohkeni kysymään: "Isi, otetaanko jäätelöpaketti?" Isä vastaa: "EI VARMAAN OTETA! Äitilläs on jo valmiiksi niin leveä perse."

...Voin sanoa, että poika näytti hitusen hämmentyneeltä.

Harjoitukset jatkuvat

Jälleen Operaatio Puujalkaa... Olin taas yhdessä operaatioon liittyvässä seurantatapaamisessa. Tuossa tapaamisessa nyt ei oikeastaan ollut mitään uutta ja ihmeellistä itse operaation kannalta. Tehtiin sitä ja tätä ja vähän muutakin mitä on aikaisemmissakin tapaamisissa tehty.

Nuihin tapaamisiin on tullut paikalle aina vähitellen lisää OpSOja. Itse taisin olla joukon alkupäässä, sillä parissa ensimmäisessä tapaamisessa minun lisäksi paikalla oli vain pari muuta, kun toissapäivänä paikalla oli jo yhdeksän henkeä operaattorin lisäksi. Itse en suinkaan pane pahakseni, että väkimäärä lisääntyy. Otan sen siltä kannalta, että mitä enemmän väkeä, sitä enemmän mahdollisuuksia sosiaalisten kontaktien ottoon.

Mutta palatakseni tähän viimeisimpään kertaan. Tällä kertaa tuli oltua jo vähän sosiaalinen muiden kanssa. Ennen tapaamista porukkaa kertyi pikkuhiljaa paikalle odottelemaan ja siinä tuli jo vähän vaihdettua muutamia lauseita paikallaolijoiden kesken. Sanallisen viestinnän lisäksi tuli harjoitettua myös hieman sanatonta viestintää. Oikeastaan aika jännää miten pienen pienillä eleillä tuntuu olevan vaikutusta. Odotellessamme muita tulijoita paikalle, saapui paikalle eräs naispuoleinen brunetti. Hän istahti vieressäni olevalle tuolille, sanoin hänelle moi pienen hymyn saattelemana, johon vastauksena tuli samanlainen. Myöhemmin varsinaisia puuhailujamme puuhastellessamme katseemme kohtasivat tuon brunetin kanssa. Häneltä tuli pieni hymy, johon ei vonut olla hymyilemättä takaisin. Noh, ehkäpä nuo olivat vain merkityksettömiä hymyjä mutta kyllä niillä aina pienoinen mieltä lämmittävä vaikutus yksinäiselle on.

Valvovan operaattorinkin kanssa tuli juteltua hieman tapaamisen lopussa. Vaikkakin vain aiheeseen liittyvistä pikkujutuista mutta harjoitusta tuokin kuitenkin. Täytyy kyllä myöntää, että tuossakin toiminnassa minulla on hieman kavalaa ja pientä taka-ajatusta taustalla. Olen näissä aikasempien tapaamisten lopuissa aina pyrkinyt kyselemään valvovalta operaattorilta jotakin ja saamaan hieman sitä kautta keskustelua aikaiseksi. Se taka-ajatus tuossa on ollut se, että teen tavallaan itseäni hieman tutummaksi vastapuolelle, jolloin myöhempiä tapaamisia ajatellen tuolla voisi olla keskustelun aloituskynnystä madaltavaa vaikutusta.

Loppuyhteenvetona voisi sanoa, että tuosta kerrasta jäi kokonaisuudessaan hyvä maku suuhun. Vaikka sinällään tuolla ei nyt tullut puhuttua mitenkään paljon, niin tuollaisilla pienilläkin ja ehkä muille merkityksettömän tuntuisilta jutusteluilla on minulle merkitystä. Ne tuntuvat antavan aina vähän energiaa tähän muuten niin perseestä olevan tilanteen keskelle.

Kuittailua

Kävin tänään parissa kaupassa. Tultuani takaisin asunnolle, nakkasin kertyneet kuitit pöydälle, josta sitten myöhemmin noukin ne käsiini ja katselin niitä. Ensimmäisellä kuitilla oli kuudentoista ostoksen tiedot ja tämä lappunen oli 21,6 senttiä pitkä. Toisella kuitilla oli vain yksi ostos, mutta tämän kuitin pituus oli 24,7 senttiä! Siis voi jumankauta melkein kolmekymmentä senttiä pitkä paperilappu yhden ostoksen takia!

*nipotinipotinipoti*

Laittoi vain miettimään, että monenko metrin kuitin olisin saanut tuosta toisesta liikkeestä, jos olisin ostanut yhtä paljon tuotteita sieltä mitä tuosta toisesta. Olisi jollain liikkeellä kyllä pientä kehittelemisen varaa ja järkeistämistä kuittinsa ulkoasussa.

Hmmm... Lauantai-ilta ja minä nipotan kuittien pituuksista... Pitäisiköhän hankkia elämä?

Kuvan hakua

Silmäilin blogini tilastoja läpi ja sieltä pisti silmään erikoinen seikka. Alle viikon sisällä tähän blogiin on osuttu lähemmäs kolmekymmentä kertaa erinäisillä hakusanayhdistelmillä, joilla on haettu kuvaa Siiri Angerkosken esittämästä Justiinasta. Ja jossain haussa on ollut vielä kaulinkin mukana. Kiinnostaisi vain huvikseen tietää, että miksi tämä kuva on nyt niin suosittu.

Pitäisi näköjään keksiä joku toinenkin yhtä tehokas tai tehokkaampi kuva, joka ohjaisi blogiin kävijöitä. Luonnollisesti minun mieleen tuli ensimmäisenä tissit mutta saapa nähdä tuleeko sellaista kuvaa laitettua tänne.

Niin ja jos nyt satuit tulemaan sen Justiinan kuvan perässä, niin se löytyy tämän kirjoituksen loppupuolelta.

Kuvitelmia

Olenpahan taas miettinyt seuraavanlaista... Minkä takia tai miksi pystyn kuvittelemaan jonkun toisen ihmisen helposti omaan elämääni erilaisiin tilanteisiin kun taas toista ihmistä en kirveelläkään? Siis lähinnä sillä tavalla, että pystyn helposti kuvittelemaan mielessäni tilanteita, joissa olemme. Muutamia "kuvitelmia" esimerkiksi mainiten: minä naputtelen jotakin tietokoneella kun toinen makaa takanani sängylläni kirjaa lukien, toinen on tiskaamassa astioita ja minä katselen vieressä, istumme saunan jälkeen parvekkeella pyyhkeisiin kääriytyneinä, ja kaikkea muita sellaisia hölmön normaaleja ja tavallistakin tavallisempia arkitilanteita.

Harvassa ovat nämä henkilöt, joista tuonkaltaisia mielikuvia pystyy kuvittelemaan helposti, niin ettei aivojen tarvitsisi tehdä töitä niiden eteen. Kyllä muitakin henkilöitä voi yrittää kuvitella tilanteisiin mutta jotenkin ne mielikuvat ovat luonnottoman tuntuisia. Nämä toiset taas tuntuvat niin luonnollisilta, että niissä tapahtumat lähtevät etenemään omalla painollaan, aivan kuin katselisi elokuvaa.

En nyt muista milloin aikaisemmin olisin tavannut tuollaisen henkilön, jota on "helppo ajatella", siitä on kuitenkin kulunut aikaa jo pitemmälti. Nämä ajatelmat taas tulivat mieleeni, kun törmäsin Operaatio Puujalassa tällaiseen henkilöön, joka on - yllätys yllätys - nainen. Kyseinen henkilö on operaattori, jonka kanssa olen ollut tekemisissä muutaman kerran. Ensimmäisen kerran minun piti tehdä hänen valvoessa eräs testi ja toisella kerralla sain hieman seurailla/tarkkailla häntä hänen paimentaessa OpSO-laumaa.

Ulkonäollisesti hän ei ole mitenkään erityinen, ei kedon kaunein kukkanen mutta ei sieltä rumimmastakaan päästä. Oikeastaan hän on aika tavallisen näköinen, voisipa käyttää ehkä luonnehdintaa naapurintyttömäinen. Hänen luonteestaan nyt en oikein pysty tarkasti vielä sanomaan mitään muutaman kerran perusteella mutta jotain kuitenkin.

Vähän samaan tapaan kuin aikaisemmin tehdessäni pika-analyysin, niin tässäkin tapauksessa ensivaikutelma muodostui äkkiä ensitapaamisen ensisekuntien ja -minuuttien perusteella. Minkälainen ensivaikutelma hänestä sitten jäi tuon perusteella? Lyhyesti ja ytimekkäästi yhdellä sanalla sanottuna: mukava.

Hänen seurassaan olo tuntui luontevan oloiselta ja jutustelukin sujui helposti. Testiäni tehdessä hän oli kannustava ja tsemppasi minua eteenpäin. Ja muutenkin hän oli tilanteen tasalla, tiesi mitä tehdään ja miten edetään, osasi ohjeistaa ja kyseli, jos en osannut sanoa jotakin. Langat siis olivat hyvin hänen hyppysissään.

Oikeastaan aika huvittavaa miten toisesta ihmisestä voi saada samanlaisessa tilanteessa aivan erilaisen kuvan. Nimittäin jouduin tekemään lähes yksi yhteen vastaavan testin tuon pika-analyysinaisen ohjauksessa ja silloinhan johtopäätös oli aivan jotakin muuta. Ja ei varmaan liene yllätys, että esimerkiksi tämän tapauksen kohdalla minun on vaikea tehdä näitä alussa mainittuja "kuvitelmia".

Työterveyspsykologin kanssa tuli puhuttua tuosta ensivaikutelmasta ja hän kertoi, että jonkun tutkimuksen mukaan ensivaikutelman tekemiseen menisi aikaa vain 0,7 sekuntia. Koitin etsiä hieman löytyisikö jostain tuollaisista tutkimuksista juttua mutta törmäsin yhteen blogikirjoitukseen, jossa oli seuraavanlaista tekstiä:

Mutta uusimpien tutkimusten mukaan ensivaikutelman tekemiseen ei tarvita kuin sekunnin 40:s osa. Huikean lyhyt aika! Eikä siinä vielä kaikki. Tutkimuksen mukaan tässä ajassa syntynyt ensivaikutelma on oikea yli 80% tapauksista!

Noh, tiedäpä häntä pystyykö sen tekemään 25 millisekunnissa mutta varmasti se on kuitenkin alle sekunnin luokkaa. Mutta mitäpä tästä voidaan loppupäätelmänä sanoa... Kannattaa panostaa ensivaikutelmaan, jos haluat jäädä kummittelemaan toisen ajatuksiin.

Lehdestä voi lukea totuuden

Otsikko eräältä uutissivustolta:

Aamujää suisti pakettiauton ojaan

Milloinkahan nämä uutisten (idiootti)kirjoittajat oppisivat otsikoimaan oikein nämä juttunsa? Aivan kuin se syyllinen olisi joka kerta ihan jossain muualla kuin siinä ratin ja penkin välissä. "Aamujää suisti pakettiauton ojaan." Hei haloo! Se tienpinnassa ollut jäähän se oli tässäkin tapauksessa se onnettomuuden aktiivinen osa, joka nakkasi auton ojaan.

Hiuksia halkomassa ja tikulla silmään

Väkivaltaisesta otsikosta huolimatta tällä kertaa on tarjolla hieman kevyempää hömppätekstiä. Aikaisemman kirjoituksen ja niitä seuranneiden kommenttien pohjalta ajattelin taas avata aivoituksiani. Kommenttiosiolla tuli keskustelua siitä, miksi nyt joku toinen hiusten väri miellyttää enemmän kuin toinen. Eli ensin sitä hiusten halkomista...

Etsiskelin netistä joitakin kuvia esimerkin vuoksi, jotta lukijat voisivat hahmottaa, mikä minun silmää miellyttää (kuvat siis nykäisty jostain, eivät ole minun ottamia tai omistuksessa).







Englanniksi tuo väri on auburn ja vapaasti suomennettuna punertavanruskea. Jos nuita kolmea kuvaa laittaa hiusten värien mukaan paremmuusjärjestykseen, niin huonoin on ylimmäisenä ja paras alimmaisena. Ja ei tuo huonoinkaan ole missään nimessä mikään "huono" väri, sekin hakkaa kaikki blondi- ja muut sellaiset jonninjoutavat värit kirkkaasti 10-0.

Ihan näin muuten vain aiheesta poiketen. Minua on aina häirinnyt mahdottomasti tuo Julia Robertsin suu/huulet. Parhaiten se on nähtävissä juuri tuosta toisesta kuvasta. Mielestäni hänellä on jotenkin luonnottoman leveä suu, aivan kuin se näyttäisi menevän kasvojen toisesta äärilaidasta toiseen äärilaitaan. Mutta se siitä...

Miksi sitten tuollainen punertavanruskea vetoaa minuun? Hankala kyllä sanoa. Etsiskelin aikani kuluksi netistä juttua hiusten väreistä ja tämän Wikipedia-artikkelin mukaan tuota punertavanruskeaa väriä tapaa eniten Pohjois- ja Länsi-Euroopassa. Että lieneekö sitten takana geenien vetoa toisiin samanlaisiin geeneihin ja siksi minusta tuo väri on miellyttävä. Toisaalta mietityttää sitten miksi nuo blondit ei säväytä niin paljoa vaikka niitäkin esiintyy yleisimmin juuri Pohjois- ja Itä-Euroopan osissa.

Jos muutaman sanan sanon vielä hiusten pituudesta... Sekin vähän riippuu henkilöstä, joillekin sopii hiukan lyhyemmät ja toisille pitemmät hiukset. Pitemmät, jonnekin olkapään tasalla tai siitä yli yltävät hiukset kylläkin vievät voiton. Onhan se toisaalta osoitus siitä, että nainen on hyvin ravittu ja terve, jolloin mahdollista jälkikasvua ajatellen tilanne on hyvä. Mutta entäpäs sitten nämä lyhyeksi kynityt kanat? Ne nyt taas ei ole mistään kotoisin, eihän ne edes enää näytä naisellisilta. Kuvitelkaapa vaikka huviksenne Pekka Puupään tormakka vaimo Justiina (Siiri Angerkosken näyttelemänä) lyhyillä hiuksilla varustettuna. Tai ei, eipä tarvitsekaan kuvitella, tässä on kuva:



Joudun töissä välillä katselemaan lähes yksi yhteen tuollaista tapausta ( - kaulin), niin siinä ei kyllä ole itku kaukana. Pitikin olla nuorena tyhmä ja valita sellainen ala, jossa ei ole paljoa naisia. Ja jos joku naispuolinen eksyy tälle alalle, niin nekin harvat tapaukset ovat kuin riihen seinästä revittyjä, ja vielä pohjoisen puolelta.

Ja vihdoin päästään siihen toiseen asiaan eli nyt tikulla silmään... Silmien värissä minulle ei nyt niin ole tuollaisia fiksaatioita mitä hiusten värissä. Ruskeat silmät on ihan kivoja, varsinkin sellaiset kirkkaat tai vaalemmat, tuossa alemmassa Julia Robertsin kuvassa näkyy mallia vähän sellaisesta. Mutta niilläkään nyt ei ole niin väliä, jos hiukset ovat vain nuo punertavanruskeat. Kaikkein paras hius-silmäväriyhdistelmä olisi kyllä tuo punertavanruskea hieman tummana ja silmät kirkkaan smaragdinvihreät. Oikein huokaisuttaa, kun ajatteleekin sellaista... Ei vain taida tuon värisiä silmiä olla olemassakaan, jos niitä piilolinssejä ei lasketa.

Loppuun esitän vielä yhden pyynnön... Jos sinulla, tai jollakin kaverillasi, on tuollaiset kivanväriset hiukset/silmät, niin hymyile, ota niistä kuva ja lähetä se sähköpostilla piristämään mustaa mieltä. Postiosoite löytyy profiilista ja kuvia ei tulla julkaisemaan yhtään missään.

Motivaatiota etsimässä

Töissä olisi taas projektia tiedossa suurella todennäköisyydellä melkein vuodeksi eteenpäin. Asiassa on vain pieni mutta... Minua ei nimittäin kiinnostaisi tehdä enää yhtään samantyylistä projektia mitä olen joutunut tekemään tässä parin kolmen vuoden aikana. Nuissa projekteissa saa aina olla tuskailemassa samojen asioiden kanssa kerta toisensa jälkeen: pitäisi tietää etukäteen sellaisia asioita, joista ei ole vielä edes tietoja olemassa, valtava määrä erilaista byrokratiaa (täytä sitä ja tätä lomaketta, tee tämän tai tuon ohjeen mukaan), käytettävät ohjelmistot perseestä jne. Ja tämä kuorrutettuna vielä kissanhännänvedolla siitä, mille projektille pitää lopulta "omistautua".

Alkaa siis olla jo taas motivaatiokäyrä laskusuunnassa ja se v-käyrä noususuunnassa töiden ja tuon työpaikan suhteen. Enemmänkin olisi napisemisen aihetta mutta säästään sen toiselle kertaa.

Yhteyskokeilu, loppu

Mietinpähän vain tuossa päivemmällä astioita tiskatessa kaikenlaista jonninjoutavaa... Tai kaikenlaista ja kaikenlaista, yhtä tiettyä asiaa mietiskelin. Sitä vain mietin, että miten yleensä ihmisten välille syntyy syvempiä tunteita? Miten se oikein tapahtuu?

Nyt kun tuo Operaatio Puujalka on ollut käynnissä jo jonkun aikaa ja siinä on tullut oltua tekemisissä ihmisten kanssa, niin oikeastaan tajusin sen nyt, että muut ihmiset ovat minulle lähes yhtä kuin ilmaa. Eivät he kyllä näkymättömiä ja hajuttomia minulle ole tai silleen, mutta jotenkin minusta tuntuu, että minulla ei ole tunnetasolla yhtään minkäänlaisia yhteyksiä muihin ihmisiin.

Tähän väliin esimerkkiä... Alkukesästä Viikatemies kävi noutamassa erään sukulaisen, joka oli sukupuuta kuljettaessa kolmen linkin päässä minusta. Eli varsin lähellä siis. Kun sain kuullu tuosta Viikatemiehen vierailusta, niin reaktioni siihen oli lähinnä luokkaa "Ai". Ehkä samankaltaista reaktiota voisi odottaa, kun joku huomauttaa toiselle avautuneesta kengännauhasta. Mutta joka tapauksessa, yhtä "suuria" tunteita se uutinen minussa herätti. Toisaalta vaikka tuo sukulainen oli lähisukulainen, niin en ollut hänen kanssa oikein minkäänlaisissa tekemisissä. En edes tarkalleen muista milloin olen häntä viimeksi nähnyt, ehkä joskus jossain sukulaisen juhlissa tai vastaavassa vuosia vuosia sitten. Ehkäpä tämä selittää kaikkein parhaiten tuota minun suhtautumista asiaan.

Muiden ihmisten blogeja lukiessa ei ole voinut olla törmäämättä sellaisiin kirjoituksiin, joissa kirjoittajalla on menneillään jonkinasteista parisuhteen alun muodostumista. Ensin kirjoituksissa on valiteltu yksinäisyyttä yms. mutta hupsistakeikkaa, kohtahan sitä kuljetaankin kaksistaan. Joka kerta tällaisia kirjoituksia lukiessa on päähän tullut vain ajatus, että miten helvetissä ne siinä oikein onnistuvat! Ja toisekseen se missä ajassa se tapahtuu. Joku toinen on jo siinä ajassa tutustunut toiseen ja muodostanut ehkä yhteyttä/suhdetta, missä minä taasen vasta mietin, että mitenkäköhän tässä nyt pitäisi ottaa yhteyttä. Puhumattakaan sitten siitä tunneyhteyden muodostamisesta.

Enpähän nyt tiedä oliko nuissa ylläolevissa horinoissa mitään punaista lankaa mutta olkoot. En jaksa enkä osaa enää miettiä nuita asioita sen pitemmälle. Ei tästä tule muuta kuin paha mieli.

Pika-analyysi

Kummallista miten nopeasti mieli voi tehdä jonkun johtopäätöksen. Olin taas minulle ennestään tuntemattomien ihmisten seurassa vähän aikaa. Paikalla oli nainen ja mies, yllättäen taas. Vaikka emme jutelleet juuri mitään, niin mieleni teki tuosta naisesta omat päätelmänsä hyvin äkkiä. Jostain sain päähäni, että hän on epäluotettava. En edes itsekään tiedä mitkä seikat vaikuttivat tuon ensivaikutelman saamiseen mutta sellainen kuva hänestä minulle jäi. Uteliaisuudesta olisi kyllä ihan hauska tietää, että pitääkö tämä minun supernopea johtopäätös paikkaansa.

Luistelemassa

Heräsin tänä aamuna siihen aikaan kuten yleensä muulloinkin. Katsoin pimeässä kelloa, käänsin kylkeä ja poikkeuksellisesti nukahdin uudestaan. Vasta parin tunnin päästä heräsin kokonaan ylös. Tuona parin tunnin aikana näin taas kummallista unta...

Oli talvi, ja olin luistelemassa kaukalossa. Paikalla oli myös jonkun verran muitakin henkilöitä ja pelailimme jotakin. Meillä ei ollut mailoja käytössä, potkimme vain luistimilla pelivälinettä, jonka virkaa hoiti keltainen tennispallo. Siinä pelin tiimellyksessä vehtasin erään naisen kanssa, kiusoittelin ja härnäsin häntä aivan kuten pojat tekevät tytöille.

Ei minua tuossa unessä häirinnyt tuo seikka, että vehtasin naisen kanssa. Se mikä siinä häiritsi oli, että miksi taas tuo kyseinen naishenkilö tuli uniini. Nimittäin vähän aikaa sitten pelasin hänen kanssaan jalkapeliä.

Blondivitsi

Mitä eroa on blondilla ja kanalla?
Kana pysyy paikoillaan munan päällä.

Tässäpä nyt puujalkavitsiä alkuun, onhan sentään taas kyse Operaatio Puujalasta. Liittyy tuo vitsi hieman toisellakin tapaa erääseen tapaamiseen, aasinsiltoja ylittäen mutta kuitenkin.

Lyhyessä tapaamisessa paikalla olivat blondi ja minä (ennestään tuntemattomia toisilleen) ja meidän piti tehdä mittauksia yhdellä laitteella. Siinä katsellessamme laitteen näytöllä vaihtuvia lukemia ja koneen piippaillessa merkkiääniä ilmoille, aistin atmosfäärissä olevan jotakin hyvinkin tuttua. Tuttua, mutta joku oli kuitenkin aikaisemmista kerroista poiketen hieman toisin. Aivoissa rattaat raksuttivat kunnes lamppu syttyi. Blondihan oli tilanteessa epämukavuusalueellaan!

Tällä kertaa en ollutkaan itse tuolla epämiellyttävällä epämukavuusalueella vaan nyt siellä oli joku toinen. Aistin varmaan tuon blondin käyttäytymisestä, joka toi mieleen myöhemmin tuon vitsin. Hän vaihteli asentoaan ja ei puhunut juuri ollenkaan. Näytti, että hän oli tilaanteessa hieman vaivaantunut. Entäs minä sitten? Minulle tuossa tilanteessa olo ei nyt ollut mitenkään epämiellyttävää, olihan hiljaisuus ja puhumattomuus minulle tuttuakin tutumpaa ja eipä se nyt mitenkään erityisesti poikennut vaikka vieressä oli minulle ennestään tuntematon henkilö.

Jälleen kerran, mieleeni tuli vasta kotimatkalla, että tuota tilannetta olisi voinut hieman "keventää". Olisin voinut kysyä blondilta yhtä asiaa, josta ehkä olisi sitten saanut ehkä hieman enemmänkin jutuntynkää ja näin helpotettua blondin vaivaituneisuutta, mutta kun ei niin ei.

Voivoi, mistähän saisi näihin hitaisiin älynystyröihin hieman vauhtia lisää, että nämä tilanteet eivät menisi tällä tavalla ohi...

Arvostele mun...

Radiossa on muutamalla kanavalla pyöritetty kuluneella viikolla mainosta TV-ohjelmasta, jossa joku kutsuu joukon itselleen tuntemattomia henkilöitä arvostelemaan tekemänsä illallisen. Joka kerta, kun kuulen tuon mainoksen, niin mieleeni tulee yksi lause: rate my poo.

Netistä löytyy tuosta aiheesta sivuja, siis tuosta rate my poo -jutusta. Jos joku haluaa sellaisille, niin saa tonkia linkit ihan itse niille sivuille. Mutta sitä minä en ymmärrä, että miten pahasti ne hermoyhteydet näissä minun aivoissa ovat menneet solmuun, että jos kuulen jonkun sanovan "arvostele mun jotakin" niin minulle tulee ensimmäiseksi mieleen tuo toinen lause. Aivan älyvapaa tämä pää taas...

Tapaus Brunetti

Olin yhdessä tapaamisessa Operaatio Puujalan tiimoilta. Tapaamisessa paikalla olivat pari operaattoria sekä minä. Toinen operaattoreista oli mies ja toinen oli nainen.

Hmm... Jostain kumman syystä naisista löytyy aina enemmän kirjoitettavaa. Jotenkin he ovat mielenkiintoisempia kuin miehet, joten tuosta miehestä nyt en aio tässä kirjoittaa mitään vaikka hänestäkin olisi ehkä jonkun sanan voinut mainita. Keskityn kirjoituksessani siis tähän operaattorinaiseen ja ajatuksiin, joita kohtaaminen toi tullessaan.

Kuten varmasti suurimassa osassa ensi kertaa uusia ihmisiä tavattaessa, ensimmäisenä toisessa havaitsee kaikenlaisia ulkonäköön liittyviä asioita, niin myös tälläkin kertaa. Ensimmäisenä kiinnitin huomiota hänen kasvoihinsa, sillä ne poikkesivat huomattavasti paikallisesta standardipärstästä. Eikä suinkaan huonompaan suuntaan. Kasvot olivat symmetriset ja jollakin ovelalla tapaa rauhoittavan kauniit. Syy poikkeaviin kasvoihin oli kuitenkin yksinkertainen: nainen oli kotoisin Keski-Euroopasta päin.

Ehkä minut itsekkäät geenini huomasivat jo tämän ennen tietoista ajatusta. Ehkäpä ne ajattelivat, että "tuossapa on uutta ja ihan eri geenikantaa oleva naaras, sen kanssa pitäisi paritella" ja siksi pidin häntä kauniina. Lisäksi hänellä sattui olemaan sopivan ruskeat hiukset ja vielä ruskeat silmät, niin ei ihmekään jos ulkonäky miellytti minua. Tuosta minua miellyttävästä hiusten ja silmien oikeasta väriyhdistelmästä voisi kirjoitella pitemmänkin tarinan mutta jääköön se nyt.

Toinen asia mikä huvitti jälkikäteen oli se, että miten nopeasti tapaamisen alussa silmät tarkistivat muut tärkeät alueet eli rinnat, takamuksen ja vyötärö-/lantioalueen. Rinnoilla katse kävi heti sen jälkeen kun olin nähnyt hänen kasvonsa, muun osan vartalosta silmät kävivät läpi heti sen jälkeen kun hän kääntyi selin minuun.

Tilanteen sosiaalinen puoli ei sujunut ihan aivan nuin sutjakkaasti mitä ulkonäön arviointi ensisilmäyksellä. Suurimpana syynä varmaan tuossa voi pitää pientä kielimuuria. Kun en hallitse tätä sosiaalisen kontaktin ottoa ja puhumista, niin vaikeuskerrointa lisää automaattisesti ja huomattavasti se, jos käytössä oleva kieli ei ole äidinkieli. Ei siinä mitään, tehtävät tulivat hoidettua ja ymmärsimme toisiamme mutta juuri muuta sananvaihtoa ei oikein päässyt syntymään. Vasta jälkikäteen tuli mieleen, että olisin voinut avata tilannetta kysymällä yhtä asiaa aihepiirin ulkopuolelta. Mutta kun ei sitä aina kaikkea tajua heti, pitkät piuhat nääs, niin hidas sytytys. Menköön tuo kuitenkin opettelun piikkiin, ehkä muistan kysyä sitten seuraavalla kerralla, jos tapaamme jonkun tehtävän merkeissä.

Ärrimurriprojekti

Viime aikoina on taas pinna kiristynyt töissä. Nyt kyseessä on tässä kirjoituksessa mainittu projekti numeroltaan 3.

Väliaikatietona: projekti 2 pitikin saada valmiiksi ennen projektia 1, ja kun nuo olivat valmiina, väliin ilmestyi vielä projekti 2b, joka oli siis saatava tehtyä ennen projektia 3.

Projektit 1, 2 ja 2b on saatu nyt suurimmaksi osaksi tehtyä ja olen tappelemassa projektin 3 kanssa. Ketutuksen aihe tässä on se, että projektin alussa laadittiin aikataulu. Tämän aikataulun mukaan yksi tavoite olisi tullut kuun viimeiselle viikolle, joka oli saavutettavissa realistisesti. Mutta kuinkas kävikään? Asiakas, jolle työskentelen, olikin mennyt lupaamaan nämä minun tekemät tuotokset toiselle ketjulle eteenpäin jo viikkoa aiemmin mitä aikataulussa oli sovittu. Olisi voinut tuo idiootti edes kysyä ensin, että voiko hän luvata aineistoa sovittua aikaisemmin. Mutta omapahan on mokansa, jos eteenpäin annettavassa aineistossa ei olekaan kaikki ihan kohdallaan ja jotakin tärkeää puuttuu. Minä en välitä niistä puutteista paskan vertaakaan, koska minulla ei ole niissä penniäkään kiinni.

Pitäisi ihan vittuilumielessä jäädä pariksi päiväksi sairaslomalle ja nauraa paskaisesti, kun aineisto ei olekaan valmiina asiakkaan ilmoittamana päivämääränä. Oikeasti kyllä voisin halutessani jäädä sairaslomalle vähäksi aikaa. Pää tuntuu olevan täynnä räkää ja vähän ohimoon ottaa mutta kuumetta ei kuitenkaan ole.

Aloituspalaverista palatessa

Pyöräillessäni kotiin Operaatio Puujalan aloituspalaverista päässäni pyöri kaikenlaista.

Kuten tuossa aikaisemmassa kirjoituksessa jo mainitsinkin, niin aloituspalaverissa oli paikalla paljon ihmisiä. Laskeskelin hieman päässäni yhteen, että tämän operaation tiimoilta tulisin varmasti olemaan tekemisisissä monien uusien kasvojen kanssa. Ainakin joidenkin operaattoreiden kanssa tulisin olemaan paljonkin tekemisissä ja varmasti myös joitakin operaation suorittavan osan henkilöitäkin oppisin tuntemaan, jos nyt ei nimeltä niin ainakin naamalta.

Tähän väliin varmaan pitää taas tehdä hieman selventäviä merkintöjä. Aikaisemmin nimitin operaatiohenkilöstöön kuuluvat henkilöt operaattoreiksi. Tätä määritelmää voisi hieman tarkentaa eli nämä henkilöt ovat vastuussa operaation organisoinnista ja eteenpäin viemisestä. Uudeksi määritelmäksi voisi ottaa Operaation Suorittavan Osan (johon itsekin kuulun) eli OpSOt.

Pyöräillessäni jalostin vielä tätä ajatusta hieman pitemmälle. Mieleeni tuli myös tämä minun ongelma sosiaalisten suhteiden saralla ja nytpä olisi oikeastaan mahdollisuus hieman muuttaa tuota operaation osallistumisen syytä. Alkuperäisen syyn seuraksi lisäsin listalle myös tämän:

mahdollisuus harjoitella sosiaalisia taitoja uusia henkilöitä kohdatessa ja tavatessa myöhemmin

Lukiessani operaatiosta lehdestä, en ollut osannut arvata, että se lähtisi myös tähänkin suuntaan. Itsekseni myhäillessä jatkoin pyörällä ajoa kohti asuntoa...

Iltojen pimetessä

Taas on tullut tämä tietty vuodenaika. Pimeää on aamulla ja illalla, lämpötila alkaa lähentyä nollaa. Mielikin on ollut aikaisempaa mustempana. Tai ei ehkä mustana, pikemminkin se ehkä odottaa, että milloin voisi muuttua synkemmäksi. On vain viimeisen viikon aikana iltaisin ollut jotenkin taas yksinäisempi olo. Verrattuna vaikkapa kuukausi takaperin, silloin ei tuntunut näin yksinäiselle. Nyt on taas päässä pyörinyt välillä ajatus, että kun olisi iltaisin edes jonkinlaista juttuseuraa. Alkaa jotenkin rassata tämä iltojen hiljaisuus.

Eilen illalla nukkumaan mennessä peiton allakin tuntui jo viileämmälle. Heti mieleen tuli, että kun saisi kietoutua jonkun toisen lämpimän ympärille, niin ei tarvitsisi kärsiä viileydestä peiton alla. Piti vain sitten vetää peittoa korviin ja kääriytyä siihen mahdollisimman hyvin, että lämpöhukka olisi mahdollisimman pieni. Täytyisi varmaan nyt viikonloppuna tonkia kaapista esille paksumpi talvipeitto, niin sillähän tuo asia ratkiaisi.

Aamullakin on hieman hankalampaa nousta ylös sängystä. Ei huvittaisi millään kömpiä lämpimän peiton alta ja laskea jalkojaan kylmälle lattialle. Tekisi mieli vain maata peiton alla siihen asti kunnes päivä alkaa valjeta. Ja valivalivali, mussutimussuti sitä ja mussutimussuti tätä...

Operaatio Puujalka

Hmm... Törmään nyt oikeastaan ensimmäistä kertaa negatiivisessä mielessä tähän blogin anonyymiuteen. Tekisi mieli kertoa asioista niiden oikeilla nimillä mutta en voi tehdä sitä mikäli haluan pysyä tunnistamattomana. Siksi asioista kertoessani tulen käyttämään kiertoilmaisuja, pimitän tietoja ja muuntelen totuutta halutessani. Tästä eteenpäin kaikki lukijoiden tekemät tulkinnat esitetyistä asioista ovat lukijoiden itsensä vastuulla. Jos luulit jotakin ja se oli väärin, syytä itseäsi...

Tietysti tälle salamyhkäiselle jutulle/asiakokonaisuuksien sarjalle voisi varmaan keksiä uuden tunnisteen, olkoon se vaikka operaatio Puujalka.

Oikestaan tämä järkyttävä perjantai-illan tapahtuma oli jo osa Puujalkaa mutta aloitetaan siitä miten operaatio lähti liikkeelle...

Eräänä tavallisempaakin tavallisemman työpäivän jälkeen olin saapunut asunnolle. Asunnon ovea avatessa potkin tieltä mainoksia ja lehtiä, jotka postinjakaja oli läjittänyt pitkin eteisen lattiaa. Heitin kengät ja takin pois, nakkasin laukun tuolille ja pinosin postit pöydälle. Vaihdoin työvaatteet kotivaatteisiin ja aloin kaivella jääkaapista esiin syötävää. Kumosin lautaselle jääkaapin syövereistä löytyneen annoksen hernekeittoa ja laitoin sen mikroon lämpenemään. Leikkasin pari siivua tummaa leipää, jotka voitelin ja asettelin ne lautaselle. Kannoin lisukkeet ja vesilasin pöytään ja ryhdyin tonkimaan postikasaa odotellessani keiton lämpiämistä. Huonekaluliikkeen mainos, pari kodinkoneliikkeen mainosta, jotakin muita sekalaisia mainoksia ja paikallinen lehti. "Se nyt on vaan tyhmää ostaa teiltä mitään" ajattelin katsellessani kodinkoneliikkeen mainoksen etusivua. Eipä tuo posti tuo yleensä mitään tärkeää, eniten turhia mainoksia, silloin tällöin ehkä jonkun mieltä piristävän laskun. Toisaalta on nuita mainoksia kyllä ihan mukava saada, onpahan edes jotakin tekemistä (= mainosten selailua) tylsinä illan tunteina.

Mikro ilmoitti merkkiäänellään keiton olevan sopivan lämmintä ja rupesin lusikoimaan sitä suuhuni nostettuani ensin lautasen pöydälle. Selailin sanomalehden sivuja kunnes eteeni tuli juttu Operaatio Puujalasta. Lusikka jäi lautaselle, kun luin juttua tarkemmin pariin kertaan. Operaatioon haluttiin ihmisiä ja siihen osallistuneet saisivat itselleen varsin mittavia hyötyjä. Ja mikä parasta, se olisi täysin ilmaista. Tottahan toki tuollaiset ilmaiseksi saatavat hyödyt kiinnostaisivat minunkaltaisia kitupiikkiä varsinkin kun operaatio itsessään oli jo muutenkin mielenkiintoinen.

Seuraavana päivänä luin jutun pari kertaa uudelleen. Täytin tietyt kriteerit, joten olisin varsin oikea ihminen osana tuota operaatiota. En enää aikaillut vaan laadin hakemuksen operaation toimeenpanevalle henkilöstölle ja laitoin sen eteenpäin. Tästä seuraavana päivänä operaatiohenkilöstöltä (kutsuttakoon heitä jäljempänä operaattoreiksi) tuli heikkoa vihreää valoa. Operaatioon päästäkeen täytyi vielä läpäistä haastattelu ja alkutesti.

Aikaa hakemuksen lähetyksestä oli kulunut parisen viikkoa, kunnes eräänä päivänä töissä olessa puhelimeni soi. Numero oli minulle ennestään tuntematon mutta vastasin siihen silti. Yhteyden toisessa päässä oli eräs operaattoreista, joka oli tekemässä haastattelua. Vastailin esitettyihin kysymyksiin parhaani mukaan. Osa niistä oli hieman hankalahkoja, sillä en osannut antaa niihin aivan tarkkoja vastauksia. Lopulta kuitenkin kysymykset oli kysytty ja operaattori kertoi hieman jatkosta. Jäljellä olisi vielä alkutesti, joka myös karsisi operaatiosta siihen soveltumattomat ainekset.

Tämä testi oli hieman pirullinen, sillä sen tuloksiin ei oikeastaan pystynyt itse vaikuttamaan juuri millään tavalla. Se oli vain tehtävä, menköön sitten vaikka syteen tai saveen. Tuloksiakaan ei testistä näytetty vaan ne lähetettiin muualla analysoitavaksi. Tässä vaiheessa minulla ei ollut mitään tarkkaa tietoa siitä, mitä haastattelu ja testi sanoivat, voisinko lopulta ottaa osaa operaatioon. Toisaalta minun ei tarvinnut huolehtia tuosta, sillä luottamukseni itseeni oli sen verran varma, että pääsisin lopulta operaatioon: olin omasta mielestäni melkein täydellinen palanen siihen.

Viikon kuluttua testistä sähköpostiini kolahti kutsu aloituspalaveriin. Tämä viimeistään varmisti, että aavisteluni olivat osuneet oikeaan. Itse palaverissa kerrottiin yleisellä tasolla operaatiosta ja sen tavoitteista. Paikalla oli myös paljon muita operaatioon osaa ottavia. Palaverin lopuksi raapustin allekirjoitukseni paperiin ja homma oli valmis.

Tyyni järvenpinta

Noomi kirjoitteli eilen, miten hänellä ajatukset vaihtelevat eräämaa- ja kukoistuskausien välillä. Samassa kirjoituksessa hän esittää kaksi kysymystä:

Kuinka siis saisin itseni jotenkin tyynnytettyä tähän tilanteeseen niin, että vain hyväksyisin elämäni olevan tällaista?

Vai pitääkö minun ylipäätään hyväksyä se tällaisena?

Ensimmäiseen kysymykseen vastaus on hyvin helppo: antaa ajan kulua.

Tuosta minulla on hyvinkin omakohtaista kokemusta ainakin yhden asian suhteen. En ole siitä juurikaan kirjoitellut tänne, juurikin ehkä siksi, koska asiasta minulla ei ole yksinkertaisesti mitään kirjoitettavaa. Aihe on viisikirjaiminen, alkaa kirjaimelle S, päättyy kirjaimeen I eli s***i, nerokkaimmat arvatkoot mikä tuo sana on.

Minulla ei ole aiheesta juuri minkäänlaisia kokemuksia. Tai jos nyt totta puhutaan, niin ei ollenkaan. Ja en laske tähän sitä vuosien takaista kertaa, josta joskus aiemmin ohimennen kirjoitin, koska silloin ei tapahtunut mitään sellaista, josta olisi voinut laittaa rastin seinälle.

Nuorempana aihe pyöri hyvinkin usein mielessä, nykyään ei enää juuri ollenkaan. Muutos on tapahtunut nyt parin viimeisen vuoden aikana ja tuo asia on menettänyt kiinnostavuuttaan hyvinkin paljon. Varmaankin siksi, kun siihen ei ole mitään mahdollisuuksia, niin mitäpä sitä suotta asiaa ajattelemaan ja päätään vaivaamaan turhilla.

Palataanpa nyt nuihin alussa esitettyihin kysymyksiin. Jos tilanne pysyy staattisena, niin silloin sitä tyyntyy itsestään asian kuin asian suhteen, kun aikaa kuluu tarpeeksi paljon. Hieman kuten tilanteessa, jossa paremmasta ei tiedä mitään, niin ei siitä osaa haaveillakkaan (ei ehkä täysin osu tuo mutta riittävän lähelle).

Toisaalta tuo ensimmäisen kysymyksen vastaus riippuu hyvin paljon tuosta toisesta kysymyksestä. Jos asiaan on edes jonkinlaista pientä mahdollisuutta vaikuttaa ja ei halua hyväksyä tilannetta, niin silloin tyyneyden saavuttaminen on jo varmasti työn takana tai melkein mahdotonta. Jos taas nostaa kädet pystyyn ja on valmis luovuttamaan, niin silloin tyyneys on mahdollinen saavuttaa. Parisuhteessa elävälle tämä saattaa olla ehkä hankalaakin, vaikea sanoa kun ei ole kokemusta. Yksinäiselle sen sijaan tuo nyt ei tuota juuri minkäänlaisia vaikeuksia.

Yksinäisyyden erämaassa matkatessa on helppo jättää matkan varrelle turhaksi käyneet asiat ja ajatukset...

Ympäristoystävällinen

Tein tänään pyörälle pientä syyshuoltoa ja mm. käytin siinä yhtä ainetta. Kun olin saanut huollon tehtyä ja laittelin työkaluja takaisin kaappin, vilkaisin tarkemmin tätä purkkia, joka sisälti tuota huollossa käytettyä ainetta ja lueskelin purkin kyljestä huvikseni tekstit läpi. Alla olevassa kuvassa on osa purnukan seliteteksteistä. Huomaa tekstien seassa sana ympäristöystävällinen.



Ja sitten toinen kuva samasta purkista viisi senttiä alempaa...



Ympäristöystävällinen? Kuka idiootti näitä tekstejä näihin purkkeihin kirjoittaa?(!) Ei taas sanat riitä kuivailemaan tätä idiotismin määrää...

Järkyttävä perjantai-ilta

Parisen tuntia sitten olin pudota melkein tuolilta: puhelin soi! Ja soittaja oli vielä nainen, joka halusi sopia tapaamisesta!

Mon Dieu sentään!

Kyllä, puhelin soi ja rikkoi hiljaisuuden ja kyllähän se vähän hätkäyttää sillä eipä minulle kukaan soittele perjantai-iltana puoli kahdeksan aikaan. Ja tosiaan siellä luurin toisessa päässä oli nainen. Ja kyllä, tapaamisesta sovittiin.

OMGOMGOMGmitämitämitä...

Nyt innokkaimmat voivat hillitä itseään ja rauhoittua hieman... Olen osallistumassa yhteen juttuun ja sitä varten piti sopia hiukan aikatauluista. Ei sen kummemmasta tuosta ollut kyse. Mutta siitäkin huolimatta tuo varmaan tulee aiheuttamaan minulle iltaisin nukahtamisvaikeuksia. Järkkyyhän tästä vähemmästäkin minun tuttu ja turvallisen tylsä elämä.

Jalkapeliä

Istuin samassa pöydässä naisen kanssa, jota en ollut nähnyt yli kymmeneen vuoteen. Istuin sivuittain häneen nähden ja sivelin omalla jalkapöydälläni hänen säärtänsä ja mainitsin hänelle, miten mukavan lämpimältä hänen jalkansa tuntui. Jalkapeli eteni hieman pitemmälle, kun siirryimme istumaan vastakkain. Laitoin oman vasemman jalan jalkapohjani hänen jalkapohjaansa vasten ja varpaamme lomittuivat täydellisesti toistensa lomaan aivan kuten sormet tekevät toista kädestä pitäessä. Se tuntui aivan mahdottoman hyvälle. Nainenkin näytti nauttivan tilanteesta sillä hänen poskilleen nousi puna, hän sulki silmänsä kiinni ja taivutti niskaansa taaksepäin...

Heräsin, avasin puhelimeni, nousin ja lähdin tympääntyneenä aamutoimille.

Juhlan paikka

Asiakapalvelu: *Hörppii kahvia ja tuijottelee ajatuksiin vaipuneena tietokoneen näyttöä*
Kirjoittaja: BÖÖÖ!
A: *Säikähtää ja on tikahtua kahviin*
A: *Köhköhköh!* Voi jumankauta!
K: Minä se tässä vähän säikyttelen sua. *tökkii sormella Asiakaspalvelua kylkeen*
A: Sinä! Voi helkkari! Oishan se pitäny arvata! *hymyilee ja nauraa*
A: Mutta, mutta... Mitä ihmettä sä täällä teet? Tuu nyt tänne, niin saa halata, kun sua näkee täällä niin harvoin.
K: Nojoo heti yks kimppuun käymässä.
K: Tulinpahan vain huvikseni käymään, kun ei ollu parempaakaan tekemistä.
A: Ja pah! Et sinä tänne ihan huvikseks oo lähteny. Aina sulla on ollu jotain asiaa, kun oot täällä toimistolla käyny.
K: No sinä se kyllä huomailet aina kaikki tuollaset asiat.
A: Niin. Mutta milläs asialla nyt liikuskelet täällä?
K: No luulis nyt sinunkin laittavan merkille, että tänään on vähän erikoisempi päivä.
A: Mitä? Mikäs päivä se muka tänään on?
K: No just joo! Etkö tosiaan muka muista?
A: No en!
K: Siinä meillä taas on yks hyvämuistinen. *virnuilee*
A: No haista sinä jo... Mutta mikä ihmeen päivä se muka tänään on? *kaivelee kalenteria esille*
K: Siinäpä sulle loppupäiväks vähän miettimisen aihetta.
K: Mutta mun pitää nyt käydä Ylläpitäjän luona, kun on sille vähän tekniikka-asian tynkää.
A: No mee sitten ja älä kerro mikä siinä tässä päivässä on muka niin erikoista... Senkin mulkku. *tuhahtaa ja kaivelee edelleen kalenteria*

Ylläpidon kopperossa.

K: No missäs nettipornosivuilla sitä nyt surffaillaan?
Ylläpitäjä: Moroooo... Kato kirjottajan retkuhan se siinä.
K: Sepä se.
Y: No ei oo sinua ihan viime aikona näkyny konttorilla.
K: Tais olla viimesimmästä kerrasta jo kolmisen kuukautta. Näyttää tuo aika menevän aika äkkiä.
Y: Niinhän se tekee.
K: Mutta hei, oliko sulla se uus kovalevy jo mistä laitoin postia viime viikolla?
Y: Joo ootapas vähän, tuossahan se pöydän nurkalla on.
Y: Olihan sulla siinä koneen sisällä ne tarvittavat piuhat jo valmiina?
K: Kyllä ne sieltä löyty, oli vain laitettu kaikki yhteen nippuun, niin ei meinannu ensin löytää niitä.
Y: No hyvä. Kai sinä muuten toit sitä kakkua?
K: Jep. Siellähän se odottaa jääkaapissa ja olit muuten oikeessa. Asiakaspalvelu on unohtanu ihan kokonaan tämän päivän.
Y: Sitä minä vähän aavistelinkin. Sillä on nyt ollu niin paljon tekemistä, niin tainnu unohtua jo tämmöset pikkujutut.
K: Niinpä. Mutta nyt mennään tuhoamaan se kakku. Laita kahvit pöytään, niin minä haen sen hajamielisen paikalle.

Asiakaspalvelun työpisteellä.

A: No voi helkkarin helkkari...
K: No vieläkös sitä tuskaillaan täällä?
A: Vielä! Kerro nyt mikä päivä se oli tänään muka.
K: Mennään kahville niin eiköhän se siellä muistu mieleen.
A: Ei kai se muuta auta. En minä kyllä nyt yhtään muista mikä se oli...
K: Eiköhän se kohta muistu mieleen.

Kahvitilassa.

Y: Saakos hajamieliselle olla vähän kahvia ja täytekakkua?
A: Mitämitämitä... Eikä! Voi ei... Mä unohdin tämän ihan kokonaan!
K: Ja tiedon valo toi valkeuden pimeyden keskelle...
A: Ääh! Miten sitä voi unohtaa tän asian ihan kokonaan.
A: Ja sinäkään mulkku et voinu yhtään aikasemmin mainita tästä!
Y: Noniin rauhotuhan ja ota toki hyvin kostutettua kakkua.
Y: Kyllä meillä oli tämä muistissa ja päätettiin Kirjottajan kanssa helpottaa vähän sinunkin hommia.
K: Sulla on puuhastelua riittäny.
A: No on joo, kun on lukijat taas innostunu pukkaamaan kommenttia blogiin urakalla, niin niitä on saanu pyöritellä.
K: Namnamnam... Erittäin hyvin kostutettua torttua... *iskee silmää Asiakaspalvelulle*
A: Senki pervo! *hymyilee*

Ylläpidon puhelimeen tulee tekstiviesti.

Y: Viestiä pukkaa, viestiä pukkaa.
Y: No katos katos...
A: Kukas siellä piippaili?
Y: Se oli Omistajalta. Käski jokaisen työntekijän raivata ens viikon perjantai-illan vapaaks. Sillon huvitellaan, syödään ja pidetään saunailta tämän päivän kunniaksi.
Y: Ja jos joku ei osallistu sinne, niin se on lopputili välittömästi.
K: No sehän on tiukkana! *naurahtaa*
A: No niinpä! *nauraa*

Tällä kyseisellä minuutilla juhlitaan blogin yksivuotispäivää työntekijöiden keskuudessa.

SATASET PAUKKUU!

(tämä oli samalla blogin 100. kirjoitus toim. huom.)

Nettitreffilöillä, osa 2

On taas raportoitavaa kerrankin. Kävin nimittäin viime viikolla nettitreffeillä, siis tietenkin netin kautta järkätyillä treffeillä... No niin, nyt ne OMG-ilmeet pois ja naamat peruslukemille, mitään ihmeellistä ei tapahtunut.

Kyseessähän oli tämä fire-and-forget -ilmoitus, josta homma lähti liikkeelle. Olin jo unohtanut tuon ilmoituksen hyvän aikaa sitten, kunnes eräänä viikonloppuna avasin sähköpostin ja silmät oli pudota näppäimistölle. Herra siunaa! Siellähän oli vastaus ilmoitukseen!

Parisen viikkoa oli lyhyttä ja hidasta viestien vaihtoa, jonka jälkeen sovimme tapaamisesta. Tapaaminen tuli ja meni, seuraavana päivänä sain sähköpostia, jonka sisällön jokainen voi varmaan arvata. Itseä olisi hieman kiinnostunut tutustua vastapuoleen enemmänkin, sillä ilmoitushan oli laadittu sellaiseksi, jolla etsittiin ei-niin-vakavamielistä seuraa. Todettakoon, että vastapuolta ei siis napannut, jos se jäi jollekin epäselväksi.

Olinko pettynyt saadessani kieltävän vastauksen... Ainahan sitä vähän mutta loppujen lopuksi itse asiassa hyvinkin vähän. Oikeastaan "jäin" hieman voiton puolelle tässä asiassa. En odottanut ilmoitukseeni yhtään vastausta, nyt sen sijaan pääsin ihan treffeille asti, joten siltä osin odotukset ylittyivät reilusti. Ja olen jo sen verran oppinut, että jos henkilökemiat ei kohtaa, niin ne ei sitten kohtaa ja mitäpä sitä suotta väkisin yrittämään.

Mutta oli tuossa tapauksessa eräs toinen asia, johon olin pettynyt ja joka masensi ja veti mieltä alas useamman päivän treffien jälkeen. Jälleen kerran sain taas osoituksen siitä, kuinka avuttomat ja paskat sosiaaliset taitoni ovat. Heti treffien alkumetreiltä lähtien tunsin olevani aivan avuton, hermostunut, sanat ja lauseet sekoilivat, en keksinyt oikein mitään järkevää puhuttavaa ja niin edelleen. Lyhyesti tiivistettynä: tapaaminen oli minulle täyttä tervanjuontia.

Yhdessä asiassa tosin sosiaalinen "vainuni" on kehittynyt erittäin hyväksi. Osaan sanoa, milloin en kuule enää vastapuolesta yhtään mitään, niin tälläkin kertaa. Heti treffien päätyttyä kun olimme sanoneet moikat ja lähteneet eri suuntiin, tiesin sillä sekunnilla, että en tule näkemään häntä enää uudestaan.

Yksi asia minua on jäänyt askarruttamaan tuosta tapauksesta. Olisin voinut luulla, että tuosta asiasta johtunut masennus ja mielialan lasku olisi ollut huomattavasti pitempi, ehkä viikon tai parikin. Nyt pääsin asian yli kuitenkin jo parissa kolmessa päivässä. Onko sillä sitten osaltaan merkitystä, että kun olen tiedostanut tämän ongelmani, niin se ei sitten enää jää niin vaivaamaan mieltä. Muutenkin parin viimeisen kuukauden ajan mieli on saavuttanut jonkinlaisen tasaisen "zen-tilan" eli se ei ole heilahdellut niin paljon mitä se vaikkapa alkuvuodesta teki.

Ehkäpä se sisäinen rauha saapuu joskus tähänkin mustaan mieleen...

Niin ja vielä vähän asian vierestä... Näin taas viime yönä pitkästä aikaa unta, jonka muistan ja se oli todella outo. Näin unessa itseni alasti (no oli minulla sentään housut jalassa) ulkopuolisen silmin nähtynä ja olin uskomattoman lihava. En sellaisella tavalla lihava, että läskit roikkuvat vaan niin, että olin "kiinteä" lihava. Vartaloni oli erittäin paksu mutta kuitenkin kiinteä ja se muistutti ehkä päärynää. Mikä lienee sitten tuon unen takana, sanoisinpa, että erittäin kummallista... O.o

Mopo karkasi käsistä

Tänään oli sen verran tarmoa käytössä, että siivosin ensin asunnon imurilla ja tämän jälkeen vielä moppasin lattiat. Tietokoneen pöytää siivotessa siivous lähti hieman sivuraiteille, kun pyyhin pölyjä rätillä.

Jaahas, onpa nuokin johdot pölyiset, niin pyyhitäänpä nekin. Ja tuollakin koneen takana on pölyä ja näytön takaosa ja jalustakin pölyssä. *johtoviidakon purkamista* No niin, kaikki johdot revitty irti ja putsattu, samoin näyttö ja kone. *laitteiden sommittelua takaisin pöydälle ja johdot uudelleen kiinni*

Alunperin ei ollut tarkoitus ihan nuin perusteellisesti suorittaa tuota siivousta mutta niin se mopo vain karkasi käsistä. Oikeastaan ihan hyvä vain, että karkasikin. Laittelin nuo laitteet vähän uuteen järjestykseen pöydälle ja johtoviidakonkin sain paketoitua pöydän alle paremmin piiloon. Aikaisemminen ne johdot lötköttivät pöydällä ja hankaloittivat siivousta, mutta nyt ne siististi niputettu pois näkyvistä. Ja kaiken lisäksi pöytätilakin kasvoi hieman uudelleenjärjestelyn myötä. Joku minua aina häiritsi tuossa tietokonepöydän aikaisemmassa järjestyksessä, mutta nyt se vaikuttaa paljon mieleisemmältä. Kerrankin voi olla tyytyväinen suoritukseensa ja on se vain mukavaa, kun saa asiat paremmin järjestykseen. :)

Jatkohajatelmia

Minun piti palata jo neljä kirjoitusta sitten aiheeseen mutta on jäänyt tekemättä. Luultavasti olen työntänyt aihetta alitajunnassa syrjään, koska koen aiheen käsittelyn hieman hankalaksi ja on kyllä ollut muitakin mielenkiinnon kohteita, jotka ovat vieneet huomiota pois tästä kirjoittamisesta.

Niin, mihinkäs sitä jäinkään... Pitää ihan tarkistaa mitä sitä on viimeksi kirjoitellut, kun on jo vähän hävinnyt ajatukset mielestä. Elikäs seuraavasta tekstipätkelmästä jatketaan ajatusta eteenpäin.

Kun muistelen ja mietin lapsuuttani, niin minulta ei ole oikeastaan koskaan kysytty sitä, miksi en ole halunnut tehdä jotakin. Eli minut ja minun ajatukset on kokonaan syrjäytetty ja kaiken lisäksi minua on syyllistetty käytökseni vuoksi.

Listataanpas minkälainen nyt olen...

1) hiljainen
2) en tuo itseäni esille
3) pidän erinäiset asiat omana tietonani enkä puhu niistä muille
4) en näytä muille tunteitani paitsi vihaa/suuttumusta, joskus saattaa iloisuuskin paistaa läpi mutta syitä siihen en paljasta muille
5) viihdyn omissa oloissani

Tuossa nyt oli vain pieni osa minua mutta täytyy muistaa 80/20-sääntö. Tuo sääntö lyhyesti selitettynä tarkoittaa, että pienellä osalla (20 %) voi olla vaikutuksia hyvin suureen osaan (80 %). Minunkin tapauksessa tuo näyttäisi pitävän paikkaansa eli nuilla on vaikutusta esim. ihmisten kanssakäymisessä ja sitä myöten sitten kerrannaisvaikutuksia tuleekin jo aika paljon. Tuo syyllistäminen saattaisi selittää osaltaan mikä minusta on tullut, jos miettii sitä tuohon listaukseen. Sillähän voisi olla hyvinkin tuonkaltaisia vaikutuksia ajan kuluessa.

Jos tässä on osasyy ellei jopa itse se varsinainen pääsyyllinenkin tähän ongelmaani, niin nyt kysymys kuuluukin sitten, että miten tätä tietoa voisi käyttää hyväkseen ongelman selättämisessä?

Kiirekiire

Mikähän siinä on, että työpaikalla tulee aina kiire kuun lopussa tai perjantaina? Tänään on kuun viimeinen päivä ja töissä oli taas pientä hässäkkää, kun asiakkaalle piti saada lähtemään tuotoksiaan. Ja kovin monesti muulloinkin on käynyt nuin eli kovin yleistä se tällä minun alalla on.

Joskus se ärsyttää minua, kun ei saa tehdä rauhassa hommiaan kunnolla loppuun asti ajatellen. Kuitenkin sitten myöhemmin joutuu paikkailemaan kiireessä tehtyjä virheitä ja unohdettuja asioita. Mistähän sattuisi löytämään sellaisen työpaikan, jossa asiat saisi tehdä omaan tahtiin rauhallisesti ja kunnolla? Taitaa olla sellainenkin työpaikka täyttä toiveajattelua näinä aikoina...

Lukemista

Kävin eilen pyörimässä kirjastossa. Koitin katsella, että löytyisikö sieltä tähän minun ongelmaan liittyviä kirjoja mutta vesiperä tuli vedettyä. Koska minua ei huvittanut lähteä takaisin tyhjin käsin, niin lainasin erään kirjan. Tuo kirja ilmestyi vuonna 2008 mutta koska uudet kirjat ovat aina heti lainassa ja varattuina sen puoli vuotta niin tuokin painui sitten ajan myötä unholaan kunnes nyt muistin sen.

Sivuja kirjassa oli melkein kolmesataa mutta niin vain sekin tuli luettua nyt yhden päivän aikana. Ja mikäpä sitä oli lukiessa, kun teksti oli helppolukuista, tarina mukaansatempaava ja vielä aika ajoin hyvin hauskasti kirjotettukin. Välillä nauratti niin, että varmaan naapuritkin ihmettelivät, että lieköhän se yksinäinen tullut hulluksi kun itsekseen hihittelee.

En muista milloin viimeksi olisin lukenut kertomakirjallisuutta mutta pitempi aika siitä jo on. Opiskeluaikoina tuli luettua paljonkin, kun kirjasto sattui olemaan ihan kivenheiton päässä asunnosta, niin siellä jaksoi käydä aina useastikin. Olinkin jo melkein unohtanut miten nuihin kirjoihin voi uppoutua, toisin kuin television kanssa. Tämä voi kuulostaa hölmölle mutta kirjaan verrattuna televisio tuntuu jotenkin passiiviselle. Kirjaa lukiessa jotenkin tuo oma mielikuvitus värittää tapahtumat paljon paremmin televisioon verrattuna. Hyvänä esimerkkinä voi pitää kirjaa "2001 avaruusseikkailu", joka lukukokemuksena on ollut yksi parhaiden joukosta. Myöhemmin tämä tuli televisiosta elokuvana, joka oli puolestaan yksi tylsimpiä ja suurimpia pettymyksiä. Melkein elokuvan alusta saakka mielessäni pyöri vain, että ei herran jestas mitä uskomatonta paskaa. Teki mieli jättää elokuvan katsominen kesken, mutta lopulta katsoin loppuun asti. Mahtoiko sitten tuota elokuvaa kohtaan olla liian suuret odotukset tuon kirjan takia ja sen takia se oli suuri pettymys, tiedä häntä. Pitäisi joskus tehdä niin, että katsoo ensin jonkun kirjaan pohjautuvan elokuvan ja vasta sen jälkeen lukee kirjan ja tekee loppupäätelmät molemmista.

Mutta joka tapauksessa, varmaan olisi hyvä käydä tuolla kirjastossa useamminkin niin tulisi samalla käytyä aina hieman ihmisten ilmoilla torveilemassa eikä tulisi liikuttua vain akselilla koti-työpaikka-kauppa.

Arkiaskareita

Tänään tuli tehtyä pakastin täyteen ruokaa. Ei se kovin iso se pakastin ole, joten se on aika äkkiä täytetty. Nyt voi taas olla hieman levollisemmin mielin. Jotenkin tyhjä pakastin saa minut levottomaksi. Kai se on siinä, että jos siellä ei ole mitään, niin sitten muuallakaan ei ole mitään syötävää ja sittenhän sitä nälässä ollaan. Omituista kyllä, tyhjä jääkaappi ei saa samanlaista tunnetta aikaan. En ota paniikkia vaikka kaapissa nököttäisi vain peruspakolliset sinappiketsuppivoimaito.

Tein myös yhtä syötävää hyvin yksinkertaisista aineksista. Tällä kertaa se onnistui lähes täydellisesti ja että se maistui hyvälle! Melkein teki mieli mussuttaa sitä suihinsa sen minkä ehtii mutta maltoin mieleni ja pistin sitä pakkaseen odottelemaan tulevaa.

Yksi kusee, kaksi kusee, kolme kusee

Kyllä meinasi taas tänään töissä nousta v-käyrä uusiin sfääreihin. Projektissa pitäisi tehdä mm. pienempiä ja suurempia muutoksia useisiin tiedostoihin (lähemmäs 50 kpl). Jos olisin saanut valita itse työssä käytettävän ohjelman, tiedostoista olisi varmasti käsitelty jo yli puolet. Mutta ei! Asiakas on vaatinut, että näitä tiedostoja pitää käpistellä juuri tällä toisella ohjelmalla, jonka käytettävyys on yhtä helvettiä verrattuna siihen ohjelmaan mitä itse olisin käyttänyt. Tänään sain muokattua tällä saatanallisella ohjelmalla vasta neljää tiedostoa! Eivätkä nekään ole vielä valmiita!

Tämän projektin kestoksi arvioitiin pari viikkoa, joista ensimmäinen viikko on jo takana. Olisihan sen melkein jo voinut arvata, että projektin vetäjän arvioima "parisen viikkoa" ei tosiaankaan tule pitämään paikkaansa! Se mikä tässä kanssa vituttaa on se, että minun pitää tehdä samalla asiakkaalle toinenkin projekti, joka on kanssa kestoltaan "pari viikkoa" ja tähän työhön on varattu aika niukasti tunteja. Ja tässäkin projektissa on varmasti odotettavissa samanlaista paskaa mitää ensimmäisess projektissa. Kaiken lisäksi tätä jälkimmäistä projektia pitäisi ryhtyä tekemään nyt kesken ensimmäisen projektin. Jotta kaikki ei suinkaan olisi helppoa, aivan nurkan takana on näiden kahden lisäksi jo kolmas projekti, mihin minua odotellaan. Tänään kävikin jo pari henkilöä kertomassa siitä aikatauluja ja yllättäen yksi tavoitepäivämäärä on lokakuun puolivälissä.

Loppuun voikin tehdä valistuneen arvauksen: Projektin 2 aikataulu kusee taatusti, jolloin myöskin projekti 1 viivästyy. Myöskin projektin 1 aikataulu kusee, onhan siitä jo varmat merkit nähty. Ja nämä kaikki kun kertaantuu ennen projektia 3 niin voi sitä riemun määrää...

Hajatelmia

Palataanpas aiheeseen, jonka pintaa raapaisin hieman aikaisemmassa kirjoituksessa. Eli nyt epämääräisiä hajatelmia suhteestani vanhempiin.

Tuota aikaisempaa kirjoitusta kirjoittaessani olin hieman kyrsiintynyt toiseen vanhemmistani, tarkemmin sanottuna hänen käytökseensä. Ensin hieman taustaa mistä tuo minun ärsyyntyminen lähti... Tämä vanhempani olisi halunnut lähteä harrastamaan harrastustaan, jota myös minäkin harrastan, ja pyysi minua mukaansa, koska yksin se ei olisi onnistunut. Sillä hetkellä minua ei juuri se aktiviteetti kiinnostanut ja en halunnut lähteä, jonka takia hänkään ei sitten päässyt harrastuksensa pariin. Tästä vanhempi otti herneitä nenäänsä, juputti asiasta minulle ja lähti omiin oloihinsa.

Minä koin tuon tilanteen siten, että koska hän ei päässyt harrastamaan, niin minusta tehtiin syyllinen, koska en halunnut tehdä hänen tahtonsa mukaan. Tämä oli yksi syy miksi minua alkoi pänniä. Jonkin ajan kuluttua vanhempi taas oli niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja oltiin taas niin normaalia. Tämä taas lisäsi entisestään minun ketutusta.

Jaa miksikö? No se on hieman hankala selittää mutta yritetään... Ensinnäkin olin jo siis valmiiksi ärsyyntynyt ja silloin lisä-ärsytykseen ei tarvita paljoa. Toisekseen, vanhempi itse suuttuessaan lähti omiin oloihinsa purkamaan suuttumustaan. Ja kun myöhemmin hän käyttäytyi kuin mitään ei olisikaan tapahtunut minun ollessa vielä suuttunut, koin että minun suuttumuksella ei ollut mitään merkitystä. Itse hän sai suuttua, mutta minun tunteeni ikäänkuin "sivuutettiin".

Kuulostaa hölmölle ja sekavalle? Ei se mitään, niin minustakin. En ole kovin ekspertti selittämään näitä asioita. Mutta kuitenkin... Tuonkaltaisia tilanteita on ollut paljon aikaisemminkin ("en halua tehdä jotakin", "jäkätijäkätijäkätijäkjäk, olet syyllinen"). Huomautettakkoon, että nuissa tilanteissa ei ole ollut kyse mistään siivoamisesta, roskien ulos viemisestä tai vastaavista kodin askareista.

Tulipahan näitä ajatuksia pyörittäessä mieleen pienten lasten kasvatukseen liittyvä vinkki vanhemmille. Vinkki kuuluu näin... Jos haluat lapsen tekevän jotakin ja hän kieltäytyy, kysy häneltä miksi hän kieltäytyy. Älä ala heti syyllistämään lasta siitä, ettei hän tehnyt jotakin mielesi mukaan. Ehkä lapsella on mielessään jotakin, joka arvelluttaa häntä ja hän vain tarvitsee vanhemmaltaan tukea.

Hmm... Oikestaan tuo on aika kuningasajatus itseni ymmärtämiseksi. Kun muistelen ja mietin lapsuuttani, niin minulta ei ole oikeastaan koskaan kysytty sitä, miksi en ole halunnut tehdä jotakin. Eli minut ja minun ajatukset on kokonaan syrjäytetty ja kaiken lisäksi minua on syyllistetty käytökseni vuoksi.

Tähän asiaan täytyy näköjään palata seuraavassa kirjoituksessa...

Voi tätä vauhdin hurmaa

Satuin netissä seikkaillessa (kuinkas muutenkaan) törmäämään yhteen blogiin, jonka kirjoitusten aiheista aika moni käsitteli kirjoittajan masennusta, arkea ja siihen liittyvää aihepiiriä. Teksteistä sai sen kuvan, että kirjoittajalla oli/on aika vakavakin masennus. Jos vertailla haluaa, niin se oli ihan eri luokkaa minun ajoittaisiin pahanmielen puuskiin verrattuna.

Mutta yksi asia tästä blogista kiinnitti erityisen paljon huomiotani. Vaikka tämä henkilö oli masentunut, niin hän oli hyvinkin aktiivinen. Aktiivisuudella tässä tarkoitan sitä, että hän on jaksanut hakea ongelmiinsa apua, selvittää ajatuksiaan ja mennyttä elämäänsä, harrastaa lemmikkiensä kanssa ja on kokeillut erilaisia juttuja ja ylipäätään kaikkea sellaista. Ja miksikö tämä pisti minua niin silmään? Ehkä siksi, että jos vertaan taas itseäni tuohon henkilöön, niin oma aktiivisuuteni on ihan jotakin... Aivan kun vertaisi paikalleen liisteröityä etanaa ADHD-pupuun, joka on nauttinut liian paljon kofeiinia.

Nytkin tämän tekstin kirjoitus käy hyvänä esimerkkinä. Tuijottelen vain ruutua edessäni ja satunnainen ajatus yrittää löytää toista samanlaista aivojen sisällä siinä kuitenkaan onnistumatta. Jotenkin tunnun olevan vain tällainen hyvin passiivinen möntti, joka ei liikahda yhtään minnekään jollei ole pakko. Ja juuri tuo piirre minua itsessä juuri ärsyttää.

Naurettavaa tässä on se, että tuli tehtyä ihan vähän aikaa sitten sellainen tehtävälista, johon voi kirjata tekemättömät asiat. Itse asiassa kyllä tuo lista hieman laittoi asioita eteenpäin. Niistä reilusta kymmenkunnasta tehtävää suurin osa on tehty ja vain muutama on enää tekemättä. Mutta koska listalla ei nyt ole sen enempää tekemättömiä tehtäviä, niin ei tule tietysti tehtyäkään mitään. Voisihan sinne listalle laittaa tehtäväksi vaikka "Hanki elämä" mutta mikäpä olisi todennäköisyys, että sen saisi tehtyä? Luultavasti hyvin pieni.

Laittaa vain mietityttämään, että miksi näin yksinkertaisilta ja luonnollisilta tuntuvat asiat voivat olla joillekin niin ylitsepääsemättömiä...

Ärrimurri

Ärsytti taas lievästi aamulla. Näin jotakin aivan uskomattoman typerää painajaista, missä jouduin eräiden eläimien tallomaksi. Heräsin siihen ja kellokin näytti olevan vasta 03:00. Tuo on oikeastaan kaikkein pahin aika herätä, sillä yleensä en enää nukahda kovin helposti tuohon aikaan. Niin kävi nytkin ja pyörin sitten pari tuntia sängyssä. Aamupäivästä töissä oli nuutunut olo ja meinaa olla nytkin. Illalla voisi varmaan painua jo peiton alle heti yhdeksältä.

Tekemisen puutetta

Kuluneen viikon torstai-iltana tein eräänlaisen "kärsivällisyysharjoityksen". Jos sitä nyt siksi voi kutsua... Yhdessä astiassa on jo pitemmän aikaa pyörinyt multaa, jonka joukossa oli pieniä kiviä. Nämä kivet olisi hyvä olla erillään tuosta mullasta, jotta multaa ja näitä kiviä voisi käyttää paremmin uudelleen.

Oli siis torstai-ilta, ei kuitenkaan synkkä tai myrskyinen. Kello oli yhdeksän ja olin jo suorittanut kaikki normaalit iltatoimet ja mietin mitä tehdä. Tietokonetta ei huvittanut enää avata, postinkaan mukana ei ollut tullut mitään mainoksia tai lehtiä, joita olisi voinut selailla. Katsoin sitten tätä multa-astiaa ja nostin sen pöydälle. Otin sen rinnalle toisen tyhjän astian ja kävin hakemassa komerosta pinsetit. Puolen tunnin kuluttua kivet ja multa olivat erillään. Jokainen voi päätellä tai arvata itse, miten tämä tapahtui.

Minullako iltaisin tylsää? Ei suinkaan...

Sunnutaiaamupäivä

On tullut puuhasteltua koko aamupäivä, lähinnä leipomisen merkeissä. Leivoin pullia, edellisestä kerrasta olikin kerennyt jo vierähtää melko pitkä tovi. Pullien pyörittely tuntui alussa jotenkin vaikealta. Pitkällä tauolla on varmaan ollut näppinsä pelissä tuossa asiassa. Ensimmäisen pellin pullat olivat ulkonäöltään hieman sieltä tännepäin, toinen satsi onnistuikin jo sitten paremmin. Maku oli molemmissa ihan sama eli peruspullaa ilman mitään hienouksia ja riemunkiljahduksia aiheuttavia makuvivahteita. Toisaalta ei olisi tehnyt mieli leipoa nuita, koska olisi pidettävä nuo syömingit minimissään ettei alkaisi tuo elintasokumpu kasvaa tuohon keskivartalon seudulle. Parasta varmaan syödä nuita vain harvakseltaan pois, jos vaikka tämä erän saisi riittämään jonnekin marraskuun alkuun.

Leivonnasta tuli hieman sotkua ja nekin pitäisi jaksaa imuroida pois. Jotenkin tuntuu vain, että tuo kaikki jaksaminen meni tuohon leivontaan. Kun olin saanut pullat paistettua ja istahdin sohvalle, niin meinasin nukahtaa siihen istualleni ja itse asiassa taisinpa vähän unen puolella käydäkin. Mitä lie väsymystä ilmassa sillä olen nukkunut ihan normaalin pituiset yöunet ja ei ole tullut valvottua illalla mitenkään pitkään vaikka viikonloppu onkin.

Tehtävälista

Eilen illalla etsin netistä tietoa aloitekyvyttömyydestä, joka hieman liittyy tuohon ongelmaani. Satuin löytämään tieni parillekin keskustelupalstalle, joissa naiset valittivat aloitekyvyttömistä miehistään. Lyhyesti nuo viestit menivät tähän tapaan:

"Mies ei ota vastuuta mistään perheasioista eikä tee mitään. En jaksa! Nalkutinalkutinalkuti...

Mietin nuita nalkutuksia ja vertailin niitä omaan toimintaani. Minussa on myös hieman havaittavissa samaa. Perusjutut (ruoanlaitto, siivous ja sekin nihkeästi, pyykinpesu yms.) tulee hoidettua mutta muut asiat eivät sitten oikein herätä kovin suuria riemunkiljahduksia. Sanomattakin lienee selvää, että tällä tavalla nämä hoidettavat asiat tahtovat jäädä roikkumaan ilmaan. Jos asian suorittamatta jättämisestä ei koidu mitään suurempaa vahinkoa/hankaluutta, niin se yleensä jää tekemättä.

Tehtävien tehtävien listalla on jo kertynyt jonkun verran kaikenlaisia pienimuotoisia juttuja, joita en ole hoitanut mutta jotka olisivat hyvä hoitaa. Päätin sitten ottaa itseä niskasta kiinni ja kirjata nuita tehtäviä ylös paperille. Perfektionistina aluksi mietin, että josko tuosta listasta tekisi jonkun hienon excel-listan tai tietokannan, jolla tehtäviä olisi helppo seurata, tarkastella ja analysoida edistymää. Lopulta päädyin kuitenkin kynä-paperi -menetelmään, sillä jos olisin tehnyt sen tietokonepohjaiseksi, niin sen käyttämisessä olisi jonkunasteinen kynnys ja lopulta sitä tuskin olisi tullut käytettyä kovinkaan innokkaasti. Tämä paperille kirjailu on sen verran yksinkertainen ja nopea tapa, että ehkä listaa tulisi sitten päivitettyä paremmin. Laitoin paperille vain paikat tehtävälle, kirjaamis- ja valmistumispäivälle. Tästä näkee nopeasti mitä on tullut tehtyä ja mikä homma odottaa vielä tekemistä.

Kyllä tuo asioiden ylös laittaminen hieman laitattaa töppöstä toisen eteen nuiden keskeneräisten tehtävien suhteen. Kirjailin eilen illalla kymmenkunta tehtävää listalle ja paria niistä olen jo tänään koittanut saada tehdyksi. Tosin yhden ongelman kyllä jo huomasin tässä tehtävien listailussa. Aloin yhdessä vaiheessa jo miettiä mielessäni, että uskaltaakohan näitä ja näitä tehtäviä laittaa listalle. Mielessäni siis jo taktikoin, että jos en kirjaa tehtävää ylös, niin ei sitä silloin tarvitse tehdäkään! Osa näistä on kyllä sellaisia ikuisuusprojekteja, että niiden valmistumiseen voi mennä hyvinkin kauan.

Mutta jospa sitä kuitenkin jaksaisi vain kaikesta huolimatta kirjailla kiltisti niitä tehtäviä ylös ja tehdä niitä sitten sitä mukaa kun jaksaa ja ei olisi aivan niin patalaiska ja aloitekyvytön veltto mato...

Päätä mäntyyn

Kesälomalla ollessaan jouti ajattelemaan kaikenlaista. Mahtoiko sitten olla tuon joutilaisuuden yhdistettynä kuumuuden ja siitä aiheutuneen mielen sekoittumisen takia, että aloin miettiä taas nettideittailua. Kesän aikana olin lueskellut muiden blogikirjoittajien kokemuksia (positiivisiä) tuosta touhusta ja ajattelin, että miksenpä minäkin voisi taas kokeilla. Jonkin ajan päästä mietin jo vakavissani, että mitähän siihen ilmoitukseensa kirjoittelisi. Kävin myös tekemässä yhdelle sivustolle tunnukset, jotta voisi raapustella jonkinlaista ilmoitusta kasaan sitten, kun sen aika koittaisi.

Mielessäni oli, että laittaisin muutamia erityylisiä ilmoituksia, joissa yhdessä haettaisiin seuraa ei-niin-vakavalla mielellä ja toisessa oltaisiin enemmän vakavissaan. Laitoinkin jo tuon ensimmäisen ilmoituksen nettiin näkyville pariinkin paikkaan mutta eipä niihin ole mitään vastakaikua kuulunut. Ja en oikeastaan odottanutkaan, että niihin kukaan vastaisi. Ne olivat lähinnä tällaisia fire-and-forget - tyyppisiä ilmoituksia. Mietinkin taas ahkerasti miten ja mitä siihen toiseen ilmoitukseen laittaisi. Satuin siinä sitten muistelemaan mitä olinkaan kirjoitellut aikaisemmin nettideittailusta ja vastaan tulikin tämä kirjoitus.

Niin... Ne neljä kohtaa, jotka olin kirjoitellut tuonne, olivat edelleenkin hyvinkin paikkaansapitäviä minun kohdallani. Tämä sai taas edelleenkin miettimään, että mitä ihmettä siihen omaan ilmoitukseensa kirjoittaisi...

Hei
Nimeni on Urpo Turpo. Olen sosiaalisesti täysin tumpelo ja minulla ei ole yhtään kavereita. Ja tietenkään en ole seurustellut kenenkään kanssa ikinä, saati tehnyt mitään muutakaan "pikkutuhmaa". Tsihihihii... *tirskuntaa*

Kuulostaa hyvältä aloitukselta vai mitä? Jos kissan nostaa heti pöydälle, voi olla aivan täysin varma, että tuo ilmoitus kierretään kaukaa. Jos taas toisaalta noista ei kirjoita ollenkaan, niin ne kyllä pompsahtavat jossakin vaiheessa varmasti esille ja hupsista... Ollaan taas lähtöruudussa. Ellei sitten jostain löydy niin hyväntahtoista idioottia, joka haluaisi jatkaa vielä tuostakin huolimatta. Epäilenpä vain...

Toisaalta minulla kävi mielessä, että tekisikö tähän blogiin oman sivunsa ja laittaisi sinne seuranhakuilmoituksen. Tällöin ainakin sen lukija voisi saada hieman enemmän kuvaa minusta. Mutta toisaalta siihen ilmoitukseen ei pystyisi kovin kummoisesti kirjoittelemaan perustietojaan, jos haluaa pysyä anonyyminä tämän blogin takia. Ja tuskinpa sille sivulle kovin moni deittailumielessä liikkuva edes eksyisi...

Aivan liian paljon vaivaa koko jutusta niin ei jaksa vaivautua. Onneksi on tämä blogi ja tuli kirjoitettua tuo yksi kirjoitus, niin saa aina muistutettua itseään minkälainen helvetti siinä nettideittailussa olisi edessä, jos siihen ryhtyisi. Välttyypähän tuolta turhalta pään hakkaamiselta mäntyyn tulevaisuudessa.

Pölyn laskeuduttua

Ensin uhattiin, sen jälkeen toteutettiin uhkaus. Ja nyt...



Mistä tässä nyt oikein oli kyse?

Laitoin eräänä päivänä lärvikirjan kautta viestiä yhdelle näistä sähköpostitutuista. Sille, jonka kansa vielä olen ollut jonkinlaisissa yhteyksissä. Kyselin kuulumisia ja vähän muutakin, kerroin omiani. Vastausta tuohon minun lähettämään viestiin ei ole vielä näkynyt tähänkään päivään mennessä. Täysin samalla tavalla kävi aikaisemmin myös niiden parin muunkin sähköpostitutun kanssa.

Oikestaan tämä sitten lopulta katkaisin kamelin selän. Ajattelin, että helvettiäkö minä siellä lärvikirjassa mitään teen, kun kukaan näistä "kavereista" ei välitä enää pitää yhteyttä. Vedin asiasta omat johtopäätökset, poistin lärvikirjatilini ja lähdin sieltä helvettiin.

Mikä sai sinut tekemään näin?

Ensin minua hieman mietitytti tuo siltojen poltto takanaan. Eihän minulle jäisi enää tämän jälkeen yhtään ketään kaveria, sähköpostituttua tai muuta vastaavaa, jonka kanssa tulisi oltua yhteyksissä silloin tällöin (poislukien tietysti sukulaiset). Mutta tarkemmin kun tuota mietti, niin ehkä tämä on vain ihan hyvä asia. Jotenkin näissä sähköpostituttavuuksissa minua häiritsi sellainen jonkilainen epämääräisyys. Kerron sen näin esimerkin kautta, kun muuten en osaa...

Ensinnäkin minä mietin näin... Jos olisin liikkeellä sellaisella paikkakunnalla, joka on kauempana omasta asuinpaikasta ja jossa joku tuttu asuisi, niin ehkä voisin poiketa käymässä tämän tutun luona. No mitenkäs sitten muut tekevät... Nämä pari aiempaa sähköpostituttua olivat yhtenä kesänä lomalla liikkeellä (olivat sukulaisia keskenään) ja liikkuivat matkallaan tämän kaupunkini kautta, jossa asun. Kuitenkaan he eivät ilmaisseet mitenkään, että olisivat olleet halukkaita tapaamaan minua. Aikaa heillä siihen olisi ollut.

Entäs tämä viimeinen sähköpostituttu... Hän oli eräänä talvena myös käymässä kotikaupungissani muutaman päivän mittaisella työmatkalla. Ja tästäkin saan tietää vasta jälkikäteen lärvikirjan seinältä. Kyselin sitten myöhemmin häneltä, että et laittanut mitään viestiä, vaikka olit täällä käymässä. Tähän hän vastasi, että oli kuulemma ollut niin tiukka aikataulu ja ollut paljon tekemistä, niin ei ollut sen takia kerennyt. Niin... Oli kerennyt käydä yhtenä iltana syömässä ulkona kollegoidensa kanssa, toisena iltana oli käynyt shoppailemassa. Tiukka aikataulu in my ass!

Näistä tapauksista jäi sitten mieleen pyörimään ajatus, että jos minä olen pitänyt heitä kavereinani, niin minkälainen minä olen ollut sitten heille heidän mielestään. Teoista päätellen ilmeisesti varmaan joku epämääräinen tyyppi, jota ei haluta tavata mutta jonka kanssa pidetään yhteyttä kohteliaisuussyistä.

Miten tästä eteenpäin?

Jos miettii nuiden sähköpostituttujen kannalta, niin minulle se on ihan sama. Itse ainakaan en enää aio ottaa heihin minkäänlaista yhteyttä ellei joku heistä tee sitä ensin. Ja siinäkään tapauksessa en tiedä vastaanko vaiko en.

Oikeastaan tätä voisi pitää jonkunlaisena alun loppuna tai lopun alkuna, miten sen nyt haluakaan sanoa. Jos tässä yrittää muuttaa itseään jotenkin tuon ongelman takia, niin on ehkä parempi siivota menneisyydestään pois kaikki epämääräinen paska. Kirjoitinkin hieman aikaisemmin juuri tähän liittyvästä itsensä brändäyksestä ja olemassa olevista suhteista.

Näillä eväillä eteenpäin.