Törmäys

Eilen töissä eräs nainen törmäsi minuun vahingossa, kun olin kulkemassa hänen ohitse. Nainen pahoitteli tapahtunutta ja minä vain siihen "juujuu, ei siinä mitään". Olin lähinnä vain mielissäni tuosta törmäyksestä sillä siinä tuli vähän kosketusta. Se tuntui niin pehmeältä ja lämpimältä. Jos nyt saisin syliini jotakin yhtä pehmeää ja lämmintä niin tuskin päästäisin ihan heti pois sitä...

Nallekarkkien jako

Kävin tuossa joku aika sitten taas lääkärin juttusilla. Ongelmaa käsiteltiin taas hieman mutta tunnissa ei pääse eteenpäin juuri kovinkaan paljoa. Hän kehotti kuitenkin lukemaan yhden kirjan, jonka kävin lainaamassa kirjastosta. Näköjään on tuokin kirja aika lainattu, koska kaikki kappaleet olivat lainassa. Onneksi kirjan lainaustilanteen kyyläys joka päivä netistä kannatti, sillä perjantaina yksi kirjoista oli palautettu ja kävinkin sen sitten koppaamassa heti hyllystä pois. Sain luettua kirjan kahdessa päivässä ja nyt parina viimeisenä päivänä olen lukenut sitä uudestaan sieltä täältä.

Tuo kirjan lukeminen oli näin jälkikäteen aika kaksipiippuinen juttu. Hyvää siinä oli se, että sen avulla sain hieman valotettua ongelmien alkulähteitä. Tai ainakin nyt on edes pieni aavistus siitä mistä ne johtuu. Mutta se huono puoli... Jos mietin tätä ongelmaa ja puhun kielikuvin niin... Tai piirretäänpä ihan pari havainnollistavaa kuvaa niin säästyy sanoja...



Ja nyt hieman selitystä. Eli ennen kirjan lukua tuntui, että olin kuopassa, joka oli sen verran syvä, että en itse päässyt sieltä pois mutta olisin voinut päästä, jos joku ohikulkija olisi pysähtynyt auttamaan. Näin siis ennen tuota kirjan lukua mutta entäpä sen jälkeen...



Nyt tunnen olevani jossain luolassa mistä ei ole oikein edes mahdollisuutta päästä ulos. Sanottakoon näin, että kirjan lukeminen antoi uutta perspektiiviä ongelmaan ja se on paljon laajemmalle ulottuvampi ja monisäikeisempi mitä luulinkaan.

Eilen minua rupesi korpeamaan se, että kymmenisen vuotta sitten olin tilanteessa, jossa olisin ehkä voinut ilmaista mahdollisesta ongelmastani ja saada siihen ehkä muutosta mutta kun sanaa ei saanut suustaan ulos ja vielä ääni pään sisällä sanoi, että "ei tuo nyt niin iso ongelma ole, kyllä se tästä vielä korjaantuu". Noh, eipä tuo ole korjaantunut edelleenkään vaan on tainnut vain mennä huonompaan suuntaan vuosien saatossa.

Ja mikä huvittavinta... Eilen illalla lueskelin blogia, jonka kirjoittaja oli eronnut pitkäaikaisesta kumppanistaan. Sitä lukiessa en voinut olla ajattelematta, että vaikka tuokin on eronnut, niin sillä on asiat paljon paremmalla mallilla mitä minulla. Pitäisi varmaan kokonaan lopettaa kaikenlainen ihmisten kirjoittelujen, blogien ja tämänkaltaisten seuranta, niin en voisi verrata omaa surkeaa tilannetta mihinkään ja en masentuisi niin paljoa.

Silloin kun niitä nallekarkkeja jaettiin niin minä en varmaan edes tiennyt, että niitä on jaossa. Näin reilua se elämä on.

A Bad Day

Kun tietäisi taas mistä laidasta aloittaa ajatuksien purku... Päässä pyörii kaikenlaisia ajatuksia mutta ne ovat aika sekaisin niin se lisää vaikeusastetta. Mutta yritetäänpäs...

Oikeastaan ajatukset lähtivät sekoilemaan yhden kirjoitukseni kommenttien pohjalta (eli sieltä löytyy myös syyllinen, joka sekoitti ajatukseni *murrr* ;). Olkoo tuo kirjoitus tapaus A. Aiheen alustukseksi kannattaa varmaan lukea tuo edellä mainitun lisäksi oheinen kirjoitus. Tämä olkoon tapaus B.

Ja ei kahta ilman kolmatta joten tässä vielä lisää eli samankaltainen tilanne menneeltä viikolta (tapaus C)... Eräänä iltana huomasin yhden asian, joka ei mielestäni ollut niin kuin sen olisi pitänyt olla. En ollut asiasta ihan täysin varma, kun en muistanut yhtä asiaa enää kunnolla. Päätin mennä kuitenkin nukkumaan, koska kello oli jo sen verran mutta tuo asia vaivasi edelleenkin mieltäni. Sängyssä maatessani päähäni tuli ajatus tarkistaa eräs asia. Nousin sängystä ylös ja kävin kurkistamassa yhteen paikkaan:

"Tämä asia ei ole täällä, joten sen täytyy olla varmaan sitten siellä?"

Katsoin sen jälkeen parvekkeelle ja siellähän se.

"Voi saatanansaatanansaatanan...." *loputonta kiroilua*

Tämä eräs asia oli jäänyt parvekkeelle melkein kahdeksi viikoksi ja minun olisi pitänyt ottaa se pois sieltä jo sinä päivänä kun laitoinkin sen sinne mutta minkäs teet, kun muisti on loistava mutta aivan helvetin lyhyt. Eli pulttia tuli otettua tuostakin asiasta. Ei ehkä kuitenkaan niin paljon mitä nuissa parissa aikasemmassa tapauksessa, koska oli ilta ja olin väsynyt. Kyrsi tuo unohdus kuitenkin vielä seuraavanakin aamuna.

Mitä olen miettinyt nuita omia tunteita viimeisien vuosien ajalta, niin ne ovat olleet aika "yksipuoleisia" tai miten sen voisi ilmaista... Tai pikemminkin se tunneskaala on ollut hyvin yksipuolinen. Suurin osa ajasta on ihan normaalia ja seesteistä mitä nyt varmaan voisi kuvitella suurimalla osalla ihmisistä olevan. Ei mitään vuoristoratoja ilosta suruun ja sieltä onnellisuuteen tai sen kaltaista. Jos taas miettii siten ääripäitä, niin en oikeastaan ole ollut onnellinen pitkään aikaan, myöskin iloisuus on harvoin käyvä vieras. Joskus kun se luonani käy, niin se on hyvin lyhytkestoinen. "Hempeilytunteet" puolestaan... Niin mitkä hempeilytunteet? Joskus olen ehkä tykännyt jostakin (jos puhutaan ihmisistä) mutta sekin on ollut lähinnä kaukoihastusta. Ja sitä R-kirjaimella alkaava tunnetta en ole koskaan kokenutkaan. Viha ja raivo ovat taas niitä, jotka käyvät useammin vierailulla. Vaikka ne eivät myöskään viivy normaalisti kuin hetken niin ne jättävät jälkeensä joskus päiviäkin kestävän ärtyneisyyden.

Mistä nuo viha ja raivo sitten kumpuavat? Jos mietin nuita alussa olleita tapauksia, tapaukset B ja C ovat aika selviä, sillä niissä olin vihainen itselleni. Tapauksessa B yritin tehdä asiaa, jonka normaalisti osaan tehdä omasta mielestäni aika hyvin. Muistan vielä varsin hyvin kun siinä tehdessäni mietin, että "kunhan pääsee näkemään lopputuloksen". Eli latasin itseeni ennakko-odotuksia ja kun homma menikin aivan täysin keturalleen, niin ei ihmekään, jos sulake paloi. Tapaus C taasen... Siinäkin voin syyttää vain itseäni unohduksesta.

Mutta tapaus A on hieman hankalampi. Siinä en ollut vihainen itselleni vaan esineelle, joka hajosi odottamatta. Ehkä se vain jotenkin petti odotukseni, en osaa sitä sen paremmin analysoida.

Ja väliin pätkä kommenttia tapauksesta A:

Ehkä tuo episodi todisti sen, että sinulla on paljon käsittelemätöntä vihaa siellä kuoren alla. Et ehkä oikein löydä sille sopivaa purkautumiskeinoa, ennenkuin jokin mielestäsi ns. "hyväksyttävän" asia tapahtuu
...
En nyt osaa oikein selittää selkeästi. Siis tarkoitan, että on sopivampaa osoittaa raivonsa ja turhautumansa jollekin muovinpalaselle, kuin vaikka oikealle ihmisille, varsinkin sille ihmiselle, jolle se oikeasti kuuluisi.

Voihan siellä kuoren alla olla jotakin raivoa, joka odottaa purkautumistaan. Olisi vain mukava tietää mistä se on sinne patoutunut. Onko se vain kasautunut pikku hiljaa vuosien varralle kaikista epäonnistumisista, pettymyksistä...? Ja miksipä sitä raivoaan ei voisi kohdistaa toiseen ihmiseen, jos siihen on hyvä syy? Siitähän se viha alkaa patoutua, jos kaiken pidättelee sisällään, ehkä minullekin on käynyt niin.

Silloin tällöin lehdistä saa aina lukea, kun joku väkivaltainen idiootti on hyökännyt ilman mitään syytä jonkun viattoman kimppuun. Yleensä minulla alkaa tuonkaltaista uutista lukiessa vähän keittää, sillä vihaan yli kaiken epäoikeudenmukaisuutta. Joskus on tullut sitten pyöriteltyä mielessä ajatusta mitä itse tekisin, jos joutuisin tuollaisen raukkamaisen teon kohteeksi. Riippuisi tietysti hyvin paljon tilanteesta mutta jos jotenkin pystyisin käymään tilanteessa toista vastaan niin luultavasti päästäisin kaiken pinnan alla piilevän patoutuneen raivoni täyteen valtaan, koska saisin kerrankin sille "hyväksyttävän" syyn... Kummallista miten tuollaisen tilanteen pelkkä kuvitteleminenkin alkaa kierrättää verta saati sitten jos oikeasti joutuisin sellaiseen. Mutta toivottavasti tuollaiseen tilanteeseen ei tarvitsisi koskaan joutua, niin itseni kuin vastapuolenkin kannalta...

Vaikka seuraava piirros kuvaa suomalaisten tunteita viime vuoden jääkiekon mömmöm-kisoissa Tanskalle kärsityn tappion jälkeen niin kyllä tuo välillä kuvaa hyvin myös minunkin päivittäisiä tuntemuksia...

Tuo kuva löytyy tuolta sivulta, jolta löytyy muitakin hauskoja kuvia pohjoismaalaisista ja muistakin kansoista, kannattaa käydä kuikkimassa.

Nomnomnom

Huono ruoka, paskempi mieli.

Tuo oli lause, joka tuli mieleen, kun söin ateriaa tänään töistä tultuani. Päivällisenä oli perunoita ja sitkeää lihaa. Ei näissä minun ruoanlaittotaidoissa ole pahemmin hurraamista. Osaan tehdä ehkä noin kaksi erilaista ruokaa, jotka onnistuvat joka kerta. Näistä ensimmäisen saan yleensä onnistumisen lisäksi myös omaan makuuni sopivaa ja syön sitä mielelläni, toinen taas on ihan ok perushöttöä mutta se nyt ei oikein maistu millekään. Ja nämä ruokalajit? Jauhelihakastike ja makaronilaatikko, tässä järjestyksessä.

Osaan laittaa myös muitakin ruokia mutta vähän vaihtelevammalla menestyksellä. Joskus tulee syötävää, joskus taas sitkeää kengänpohjaa. Ruokalajien valikoima ei kyllä ole kovin suuri, ehkä noin kahden käsin sormin laskettava luku. Voisi varmaan jostain etsiä uusia ohjeita mutta eipä ole saanut sitäkään aikaiseksi. Ja jos joskus on tullut katsottua joitakin ohjeita niin minunkaltaiselle yksinkertaiselle tumpulalle ne ovat olleet monimutkaisia (raasta, leikkaa, pilko, kärväytä ensin pannulla, hauduta sitten uunissa, suurusta, vatkaa ja vispaa niin voit saada ehkä jotakin syötävää).



Masentaa se syödä, jos ruoka ei ole maistuvaa...

Edelliseen palaten

Jatkan vielä hieman viimekertaista koruasiaa sivuten...

Mitä minuun tulee niin en käytä minkäänlaisia koruja, sillä en omista sellaisia (muutamia kravattineuloja ja kalvosinnappeja lukuunottamatta). Eikä ole kyllä ollut mitään intohimoja hankkiakkaan sellaisia. Ainoa "koru", jota pidän on rannekello. Yleensä pidän sitäkin ranteessa vain päivällä töissä ollessani tai yleensä muualla liikkuessa mutta kotiin palattuani sekin lähtee kädestä pois ja lähinnä kanniskelen sitä pöydältä toisella, jotta näkisin kellonajan. Pitäisi hankkia seinäkello tai ehkä parikin ja lätkäistä ne asunnossa strategisille paikoille niin, että ajan näkisi joka paikasta asuntoa ja ei tarvitsisi sitten enää tuota rannekelloakaan siirrellä paikasta a paikkaan b.

Joskus olen mietiskellyt, että minkä takia jotkin ihmiset pitävät paljon koruja. Yleensä tuota on tullut mietittyä kun on nähnyt henkilön, jolla on lähes joka sormessa sormuksia, kaulassa ja korvissa roikkuu kilo blingblingiä ja mahdollisesti on vielä muutamia lävistyksiäkin pärstässä. Muutamat korut vielä jotenkin menettelee mutta jossakin vaiheessa liiallinen koristautuminen näyttää jo luotaantyöntävältä. Ehkä se johtuu siitä, että en osaa arvostaa nuita killuttimia juuri yhtään ja mielestäni nuo korut on tarkoitettu lähinnä harakoille.

Outo ajatus

Olen huomannut aina silloin tällöin päässäni pyörivän yhden oudon ajatuksen, jos sitä voi siksi sanoa. Ajatus putkahtaa aina tietynlaisissa tilanteissa mieleeni ja sen voisi luokitella hieman pervoksi...

Tämä ajatus muotoutuu päässäni, kun katson naista, jolla on sormuksia useammassa sormessa ja nämä sormukset ovat yleensä vielä olleet sellaisia ei-niin-kapeita vaan sellaisia, että ne huomaa (ovat leveitä, niissä on joku kivi tai jotakin muuta vastaavaa). Ja se ajatus mikä tuosta näystä muotoutuu... Se on yleensä sellainen, että olen asunnollani tämän naisen kanssa kahdestaan ja riisuudumme alasti. Tämän jälkeen nainen seisoo edessäni ja katsoo kun minä otan häneltä nämä sormukset pois sormista yksitellen ja asettelen ne yöpöydälle. Seuraavaksi sukellammekin jo sitten peiton alle toisiimme kietoutuen...

Niin... Tuossa seksin harrastamisessa naisen kanssa ajatuksissaan ei nyt mitään uutta ja ihmeellistä ole mutta enemmän minua juuri mietittyttää tuo, että miksi minä riisun naiselta ne kaikki sormukset pois? Onkohan siinä takana jokin alkukantainen ajatus, että haluan toisen olevan aivan ilkialastomana omassa luonnollisessa asussaan ilman minkäänlaisia koristeita... Vain lämmin iho vasten toisen lämmintä ja sileää ihoa. Kummalista...

Kiva palata takaisin...

Kun on viettänyt koko raskaan viikon työmatkalla, niin kotiinsa on aina mukava palata takaisin. Miksikö?

Ensinnäkin en osaa nukkua kunnolla vieraissa paikoissa. Menneellä viikolla saatoin heräillä kahden aikaan yöllä, vilkaista kelloa ja yrittää taas nukkkua vain herätäkseni taas parin tunnin päästä uudelleen. Nukkumisolosuhteissa nyt ei ollut sinällään mitään huonoa. Oli hiljaista, peiton alla oli lämmin, tyynykin oli ihan sopiva ja huoneessa oli jopa omaani makuuhuonetta pimeämpää. Mutta näistäkään asioista huolimatta uni ei tahtonut olla yhtäjaksoista. Omaan sänkyyni päästyä nukuinkin sitten ihan aamuun asti ilman mitään heräilyjä. Tuo mahtoi tosin kyllä varmaankin johtua siitä, että olin väsynyt aiemmin huonosti nukutuista öistä ja siksi nukutti tavallista enemmän.

Ruokapolitiikankin kanssa tahtoo olla vähän niin ja näin työmatkoilla. Välillä saa syödä hyvin, välillä taas ei. Tämä yhdistettynä olemattomaan liikuntaan niin olo on reissun loppupuolella hieman nuutunut.

Mutta ehkä se kaikkein paras syy palata kotiin...? Tälläkin matkalla piti olla tekemisissä uusien ja ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa. Ja se ei ole minulle helppoa. Jotenkin en osaa vain jutella kenenkään kanssa mistään. Ehkä jotakin hyvin pientä asian tiimoilta mutta ei muuta. Tämä taas johtaa siihen, että koen itseni hyvin nopeasti ulkopuoliseksi, joka ei kuulu ollenkaan joukkoon. Ja koska olen oppinut tiedostamaan tämän asian varsin selvästi, tuntemus vain vahvistuu enemmän ja olen hyvin kaukana mukavuusalueeni ulkopuolella.

Eli: parasta kotiin palaamisessa on se, että en koe olevani enää yksin ja epämukavuusalueella. Ristiriitaista vai mitä? Olen yksin mutta en koe olevani yksin.