Vuosi pakettiin

Kohta alkaa taas vuosi olla taputeltuna pakettiin, enää ensi viikko ja vajaa puoli viikkoa toista. Ja huomenna näyttää olevan vielä talvipäivän seisokki eli vähän jotain lohtua siitä, että vuoden pimein aika on kohta ohi. Perjantaina oli töissä kurkussa sellainen tunne, että nuha on tulossa ja eilen se sitten tulikin. Viimeiset kaksi päivää on taas saanut niistää päätä tyhjäksi aivan koko aika. Nenäkin on jo mennyt ruvelle aikaa sitten tästä jatkuvasta töristämisestä. Ärsyttää olla näin työnantajaystävällinen, että sairastun viikonlopuksikin. Kuumetta ei ole ollut, joten kai se on vielä käytävä tekemässä pari päivää töitä. Sitten voikin jäädä pois vähän pitemmäksi aikaa ja palata takaisin vasta ensi vuoden puolella.

Melko aneeminen tämä loppuvuosi... Tai tarkemmin mietittynä koko vuosi. Mitään suurta ja mullistavaa ei tapahtunut, sitä samaa tylsää harmaata arkea viikosta toiseen. Aneemiselle vuodelle aneeminen lopetus. Niin ja koska nuha, niin tässäpä suunnilleen kaikki mitä viikonloppuna olen saanut aikaan:

Näihin sanoihin loppuu tämä vuosi ja langoille palataan ensi vuonna, jos jotain raportoimisen aihetta on.

Ahaa

Selailin ja lueskelin yhtenä iltana yhtä lankaa introverttien keskustelupalstalla. Ketjun aloittaja kirjoitti näin:

Muistelisin että Susan Cain kirjoitti kirjassaan, miten introvertit vaalivat huolella niitä ihmissuhteitaan, joiden eteen ovat joutuneet uhraamaan niin paljon.

Huomasin taas tuon ironian omassa elämässäni. Koska minulla on niin vähän ihmissuhteita, lähes järjestään se suhde on minulle tärkeämpi kuin toiselle, ekstrovertille osapuolelle. Tuntuu että ekstroverteille on tärkeää että on jotain seuraa, mutta sillä ei nyt ole niin väliä onko se seura minä vai joku muu. Minulle taas on nimenomaan tärkeää olla sen tietyn ihmisen kanssa, se tietty ihminen on niin tärkeä että olen valmis luopumaan yksinäisyydestäni.

Tämä sitten tietysti aiheuttaa kaikenlaisia kielteisiä tunteita, kun saa toistuvasti huomata että et ole parhaan ystäväsi paras ystävä vaan yksi sen kymmenestä tosi hyvästä ystävästä. Ainakin minulle tulee siitä suorastaan torjuttu olo, kun tajuaa, että MINÄ en oikeastaan ole toiselle yhtään tärkeä vaan kuka tahansa kymmenkunnasta ihmisestä ajaisi saman asian.
...
Summa summarum: itselle jokainen ihmissuhde tai sosiaalinen tilanne on merkittävä, koska niitä on niin vähän. Ja on hirveän satuttavaa jos tunne on yksipuolinen, kuten se useimmiten tuntuu olevan.

Tämä on taas juuri niin tyypillistä sarjassamme "tajuat itseäsi vasta, kun näet sen toisen kirjoittamana". Heti luettuani tuon lyhyehkön ketjun, palasi mieleeni välittömästi tämä kirjoitus yli kolmen vuoden takaa. Aivan samoin kävi minullekin, mitä tälle ketjun aloittajalle. Minulle sähköpostitutut olivat tärkeitä mutta toisesta suunnasta katsottuna asia olikin sitten ihan jotain muuta.

Oikeastaan tuosta lähtien elämäni on ollut sellaista, että en ole tehnyt juuri mitään sen eteen, että olisin ottanut kontaktia johonkin toiseen ihmiseen. Satunnaisia päänkolisteluja eri puulajeihin ja huuteluja toisten blogien kommenttilaatikoissa ei nyt tähän lasketa. Miksi tehdä ehdoin tahdoin mitään, kun siitä ei minun kohdalla seuraa muuta, kuin noita kielteisiä tuntemuksia. Sama möllöttää omissa oloissaan ja suhtautua jokaiseen vastaantulevaan ihmiskontaktiin mentaliteetilla "paskan väliä, ei kiinnosta", niin pääsee kaikkein vähimmällä itsensä kiusaamisella/satuttamisella.

Pitäisi käydä kirjastosta lainaamassa tuo Cainin kirja. Ehkä sitä lukiessa voisi taas oppia jotain itsestään. Kerran jo katselin sitä kirjaston sivuilta mutta oli silloin lainassa ja näyttää olevan vieläkin. Taitaa olla suosittu kirja, kun viimeisen vuoden aikana oli lainattu toista sataa kertaa.

Virtuaalihiplausta

Eilen kirjoittelin siitä, kun aurinkoa ei tainnut marraskuussa näkyä juuri lainkaan. Tänään mollukka killotti sitten osan päivää pilvettömältä taivaalta. Eipä siitäkään kovin suurta iloa ollut, kun auringonpaisteen aikana piti möllöttää neljän seinän sisällä ja tehdä töitä. Töistä pois lähtiessä oli jo aurinko sitten painunut taivaanrannan taa. Näkymä oli kuitenkin mukavan värikäs: ylhäällä näkyi sinistä taivasta, siitä alaspäin tuli punaisen punaista väriä (ilmeisesti alhaalla olleista pilvistä) ja taivaanrannan ja metsän rajassa oli vielä keltaista.

Huvitti eräs uutinen, kun näin sen otsikon.

Haptic holograms let you touch the void in VR

Kyseessä oli siis tekniikkaa, jolla ääniaaltojen avulla luodaan ilmaan "kosketeltavia" esineitä. Luultavasti ajatusmaailmani on hieman kaksimielisen kiero, sillä heti ensimmäisenä ajatuksena tuosta otsikosta nousi mieleen vain yksi sana: TISSIT!
(Tai sitten kertoo siitä, että olen ollut liian kauan ilman minkäänlaista fyysistä kontaktia)

Pienestä kiinni

Radiosta taisin kuulla, että mennyt marraskuu oli hyvin pilvinen ja auringonpaiste oli jäänyt vähiin. Siltä se kyllä vaikuttikin. En edes muista milloin viimeksi olisin aurinkoa nähnyt, sen verran siitä on aikaa. Kai se mollukka kuitenkin siellä jossain pilvien yläpuolella on vaikkei vähään aikaan sitä ole näkynytkään. Ei tämä loppuvuosikaan ole vielä kovin "talvelta" tuntunut. Kovia pakkasia ei ole juuri tainnut olla täällä perstakahikilässä. En ole vielä edes ottanut talvikenkiäkään esille ja paksu toppatakkikin odottelee vielä komerossa kylmempiä ilmoja. Tähän asti on pärjännyt vielä ihan hyvin kevyemmällä kerrospukeutumisella.

Viimeiset puoli viikkoa olen hakannut päätäni pöytään ohjelmoinnin suhteen. Välillä se osaa nyppiä kunnolla, kun omasta mielestään on tehnyt kaiken niin kuin pitikin, mutta ohjelman pätkä ei siitä huolimatta suostu toimimaan ja mitään selkeää virhettä ei kuitenkaan löydä. Juuri näin kävin nyttenkin ja kovin monta ärräpäätä kerkesi kuulua, kunnes tilanne selveni. Olin unohtanut laittaa yhteen kohtaan sulkeet ja yhden avainsanan, niin siihenpä se homma kosahti. Aivan raivostuttavimpia tämänkaltaiset töpellykset! Tuon kun sai korjattua, niin homma lähti taas pelittämään ja pääsin nysväämään asioita eteenpäin.