Ahdistaa

Menneellä viikolla, olisikohan ollut tiistai, minua hieman ahdisti töissä. Ahdistuksen sai aikaan toinen ihminen. Nainen tuli kyselemään minulta jotakin tietokoneohjelmaan liittyvää juttua (eipä minulle tulla juuri muuta juttelemaan/kyselemään + mitä nyt tietysti töihin liittyviä asioita). Naisen selvittäessä asiaansa kuuntelin tietenkin korvat höröllä väliin päästäen juuh-äännähdyksiä ja nyökkäillen päätäni merkiksi siitä, että vastaanotin sanomaa. Siinä samalla katseeni vaelteli naisen vaatetuksella ja silmäni rekisteröivät sen, että naisen paita oli lyhyt ja alta näkyi hieman mahaa. Paita oli ihan kyllä normipaita, ei mitään teinimäisiä napapaitoja, mutta hän piti käsiään taskuissaan, jolloin paita hieman nousi ylös paljastaen vähän ihoa. Siinä katsellessa iski sitten tämä ahdistus. Mutta minkälaista se ahdistus oli? Lyhyesti muotoiltuna: housuissa rupesi ahdistamaan hiljalleen.

Nainen sai kysyttyä asiansa ja minä siihen jotain vastattua, jonka jälkeen hän poistui paikalta. Tämä helpotti myös ahdistusta, joka ei kerennyt kasvaa vielä kiusallisiin mittasuhteisiin. Mitä tästä voidaan sitten päätellä? Luultavasti olen melko puutteessa (noin niinkuin erittäin lievästi ilmaistuna), jos kerta jo parin sentin verran paidan alta paljastuva iho saa tuollaisia ahdistuskohtauksia aikaan. Mitä mahtaisikaan sitten tapahtua, jos tuossa sängylläni makoilisi nainen niukoissa vetimissä? Jäätyisinkö paikalleni kuin auton valokiilaan jäänyt jänis vai repisinkö kaikki vaatteeni äkkiä päältä kuin villiintynyt luolamies, jonka jälkeen tekisin... Noh, tuohon asiaan tuskin koskaan tulee vastausta.

Peitto heiluu

Lähtipähän tästä liikkeelle...

Mietin tuota minkä takia se tuntuu niin mukavalle kömpiä peiton alle tai ehkä pikemminkin olla siellä peiton alla. Ainakin näin lämmityskauden aikaan se on tuo lämpö, joka ympäröi koko vartalon. Kesällä puolestaan tuo taas voi hieman muodostua ongelmaksi hiostavien kelien aikaan mutta eipä näitä huippuhelteitä yleensä kovin kauaa ole. On tuossa peiton alla oleilussa toinenkin mukava seikka, joka on kosketus. Peiton lämpö yhdistettynä tuohon melkein koko vartalon kosketukseen, se on vain niin jotenkin sellainen omanlaatuisensa tunne mikä siitä tulee. Voisi kuvitella, että tuolta tuntuisi jos joku toinen ihminen koskettaisi minua. Hankala vain sanoa, kun ei ole oikein siitä kokemuksia. (Sad but true...)

Kohokohta

Paras kohta viikossa edessä... Pitkän ja raskaan työviikon jälkeen on perjantai ja ilta. Eli tarkoittaa sitä, että voi kömpiä sänkyyn ja vetää peiton korvia myöten päällensä ja uppoutua lämpimään sänkyyn unten maille.

Se ei vain toimi

Tuskin nyt on mitenkään yllättävää, mutta lueskelen aikani kuluksi aina muiden kirjoittelemia blogeja. Luin muutama päivä sitten yhtä blogia, jossa kirjoittaja oli tuskaillut siitä, miten nettideittailu on syvältä. Mikä nyt ei sinällään ole suuri yllätys.

Olen myös hieman utelias. Paino sanalla hieman... Kun tuo yllämainittu blogin kirjoittaja oli kirjoitellut aikaisemminkin näistä nettideittikokemuksistaan, niin joskus päähäni jäi löyhästi pyörimään ajatus, että pitäisi huvikseen etsiä hänen deittiprofiilinsa netistä. Laiska kun olin, tuo jäi toteuttamatta. Kului siis muutama kuukausi kunnes tuli tuo yksi kirjoitus, jossa hän valitteli nettideittailusta. Ja kun ei ollut parempaakaan tekemistä sillä hetkellä, niin päätin katsoa, että löytyykö se profiili jostain.

Blogista keräämieni tiedustelutietojen perusteella haarukoin tietoja haun tarkennukseen. Paikkakunta sieltä, ikähaarukka ehkä sitä ja tätä, nämä ruksit tästä, tästä ja tästä, vain valokuvalliset profiilit ja hakunappia kehiin. Jaahas, neljä profiilia, avataanpas ne kaikki luettavaksi... Ensimmäisen profiili luettavaksi ja hetkinen, tämähän on näköjään se blogin kirjoittaja. Profiilissa oli mainittu niitä asioita mitä löytyi blogikirjoituksistakin ja kun yhdisteli tietoja sieltä ja täältä, niin asia varmistui, että oikea deittiprofiili oli löytynyt.

Tämä deittiprofiilin löytämisestä tullut tunne hiveli uteliaan mieltä lähes samalla tavalla kuin jos olisi pyyhkinyt silkkisellä wc-paperilla persettään. Nyt nimittäin pääsi vertailemaan sitä, minkälaisen kuvan henkilö itsestään antaa muille (deittiprofiili) ja mitä lopulta onkaan kätketty pinnan alle (blogikirjoitukset).

Jos nyt leikitään ajatusleikkiä ja ajatellaan, että olisin ollut mies etsimässä naista ja törmännyt tähän ko. profiliin, niin mitäpä olisi tapahtunut. Luultavasti olisin tuon profiilin kohdalla päästänyt äännähdyksen "njääh" ja jatkanut muiden ilmoitusten seilailua. Tekstinkäsittelyohjelman mukaan tuossa profiilissa oli n. 280 sanaa, täytti suunnilleen kaksi kolmasosaa A4-koon paperista. Ehkä keskimääräisesti pitempi teksti kuin normaalisti mutta ei kuitenkaan sieltä pisimmästä päästäkään. Ja siitäkin huolimatta, ei oikein herättänyt kiinnostusta juuri lainkaan. Tekstiä lukiessa tuli vain sellainen tunne, että tähän on vain lueteltu asioita ("Olen sitä ja tätä ja harrastan plääplää..."). Jos yhdellä sanalla pitäisi tuota ilmoitusta kuvata, niin ehkä se olisi persoonaton. Blogikirjoituksissa puolestaan on ollut enemmän tunnetta mukana ja niistä on tullut esille sellainen tietynlainen persoonallisuus ja hieman ajatusmaailmakin.

Olen kyllä monen muunkin deitti-ilmoituksen kohdalla huomannut tuon samaisen asian. Vaikka niiden takana on (luultavasti) ihan oikeita ihmisiä, niin silti ilmoitukset tahtovat olla juuri mitäänsanomattomia ja persoonattomia raapusteluita, jotka muistuttavat liian paljon toisiaan. Ja sellaisista ainakin minun on vaikea innostua tai kiinnostua. Toisaalta kyllä mietityttää, että onko vika sittenkin minussa, kun ihmiset tuntuvat kuitenkin tuota kautta tekevän treffejä. Olenko yksinkertaisesti vain liian flegmaattinen, enkä osaa lukea ilmoitusten rivien välistä vai jokin muu mutta ei tuo nettideittailu yksinkertaisesti vain toimi minun kohdalla.

Tulipahan vain mieleen tätä kirjoitusta kirjoitellessa, että voisi huvikseen testata eräänlaista deitti-ilmoitusta: laittaisi ilmoitukseen vain tämän blogin osoitteen muutaman saatesanan kera. Siinäpähän olisi mielenkiintoista seurata, että tuleeko blogiin kävijöitä ja voisiko joku tarpeeksi tyhmä jäädä koukkuun...

Kielipeliä

Eilen oli yksi Operaatio Puujalan tapaaminen. Tuolla tuli sitten harrastettua hieman kielipeliä, erään brunetin kanssa. Tämä brunetti tuli viereeni ja kysyi jotakin englanniksi, ulkomaalainen kun oli. Päässäni kuului rattaiden raksutusta, ensin mietin mitä pitäisi sanoa ja lopuksi sitten koittaa se kääntää toiselle kielelle, jotta vastapuolikin ymmärtäisi sen. Lopulta sönkkäsin kysymykseen jotakin vastaukseksi ja asia tuli ymmärretyksi.

Siinä omia touhuja puuhastellessa tuli sitten seurattua sivusilmällä tämän brunetin käyttäytymistä muiden seurassa. Hän oli nimittäin ainoa ulkomaalainen tästä joukosta. Kun pari muuta henkilöä keskusteli hänen lähettyvillään suomeksi, niin hän katseli näitä keskustelijoita aika tiivisti. Laittoi vain mietityttämään tuo, että miltähän se mahtaisi tuntua itsestä, kun vieressä muut pälättäisivät jotakin mutta itse ei ymmärtäisi puheesta yhtään mitään. Kai silloin ainoaksi vaihtoehdoksi jäisi vain seurata toisten ilmeitä ja kehon kieltä, tätä brunettikin ilmeisesti tuossa teki.

En ole itsekään mikään paras kommunikoimaan äidinkielelläni, saati sitten vierailla kielellä. Englantia kyllä ymmärrän ja kirjoitettuna vielä varsin hyvin. On tullut luettua monestikin englanninkielisiä paksuja opuksia, lähinnä ohjelmointiin liittyviä oppaita ja yllättävän hyvin ne on ymmärtänyt vaikka niissä erikoissanastoa viliseekiin. Asioiden ymmärtämistä on ehkä tietysti helpottanut se, että käsitellyt asiat ovat olleet jo jotenkin tuttuja ja asiayhteyksistä on pystynyt paljonkin päättelemään jotakin mitä ei ole tarkasti tiennyt. Englanniksi kirjoittaminen on jo paljon tuskaisempaa mutta puhuminen se vasta hankalaa onkin. Perusjuttuja nyt puhuu vielä helposti mutta yllättävänkin arkiselta kuulostavat jutut alkavat tökkiä helposti.

Miksi maailmassa pitää olla sitten olla erilaisia kieliä? Paljon helpompaa olisi, jos olisi vain yksi kieli, jota kaikki ymmärtäisivät. Voisi huoletta vaikka matkustaa toiselle puolen maapalloa ja olla varma siitä, että pystyy kommunikoimaan muiden kanssa. Nyt pystyy kommunikoimaan selvästi ja ymmärrettävästi n. 5 miljoonan henkilön kanssa + joten kuten englantia hallitsevat. Jos käytössä olisi joku universaali kieli, niin henkilöitä, joiden kanssa voisi kommunikoida (tai pitää vaikka mykkäkoulua), olisi n. 6-7 miljardia. Jokainen laskutaitoinen voi nähdä, että kertaluokka on hieman erilainen. Luulisi, että tähän päivään mennessä olisi kehitetty jokin sellainen kieli mutta eipä vain ole. Onhan näitä esperantoja ja nippu muitakin keinotekoisia kieliä, mutta taitavat olla aika marginaalisia juttuja käyttäjämäärien perusteella.

Technical specialists

Perjantaiaamuna työpisteeni luo tuli kollega paniikissa kännykkä ja laturi kourassaan.

Kollega: "Miten tähän kännykkään saa taas virrat päälle, kun tästä loppui virta?" Samalla hän roveltaa laturia pistorasiaan. "Mitä nappia tästä pitää oikein painaa?"

Minä ajatuksissaan: "Mitä vit... ei jumalauta..." Neuvon mistä napista puhelimeen saa virrat päälle.

Kollega: "Katkesi virrat kesken puhelun, kun ei kerennyt laittaa puhelinta laturiin. No mikäs se PIN-koodi oli nyt? Oliko se nyt se nolla nolla nolla nolla?"

Minä ajatuksissaan: "Voi jeesus!" *facepalm*

Lopulta kollega sai puhelimensa taas toimintakuntoon ja lähti pois paikalta.

Onhan se uusi puhelin varmasti alussa outo. Nimittäin tämä kyseinen henkilö sai n. kuukausi sitten lankapuhelimen tilalle ihan tavallisen karvalakkimallin perusnokialaisen. Jäi vain mietityttämään tuon episodin jälkeen, että miten hän on oikein saanut puhelimensa auki ensimmäisellä kerralla. On varmaankin vienyt puhelimen kotiinsa ja antanut sen lapselleen saatesanoilla "laita kuntoon". Välihuomautuksena vielä, että tämä henkilö on työskennellyt erittäin teknisten asioiden parissa jo lähemmäs parikymmentä vuotta, ja olen myös nähnyt omin silmin, että hänellä on myös oma henkilökohtainen kännykkä.

Välillä tuolla työpaikalla ei oikein tiedä pitäisikö sitä itkeä vai nauraa. On palikoita, jotka eivät osaa tulostaa, on palikoita, jotka eivät osaa avata puhelintaan ja tietenkin kaikkea muuta mahdollista siltä ja väliltä. Samalla on tullut pakostakin mietittyä myös sitä, että miten näiden erittäin taitavien teknisten spesialistien (pun intended) luomukset oikein toimivat loppuasiakkaiden käytössä. Noh, tuurillahan ne laivatkin seilaavat...

Voivoi

Vähän aikaa sitten napisin siitä, miten työpaikalla taitavat projektipäälliköt eivät osaa suunnitella aikatauluja ja varata sopivaa määrää henkilöitä projekteihin.

Toissa päivänä kuulin sivukorvalla, kun tuossa aikaisemmassa kirjoituksessa mainittu projektipäällikkö voivotteli ja valitteli kollegalleen aikatauluista. Kun puolisen tusinaa työntekijöitä olisi pitänyt jo kuukausi sitten aloittaa eräs homma, mutta kun he kaikki ovat muissa töissä kiinni. Niin ja pienenä välihuomautuksena: hän vetää näitäkin ko. projekteja. Olisi tehnyt vähän mieli huutaa kommenttia väliin, että kukahan mahtaa olla näiden projektien aikatauluttaja ja henkilöiden varaaja ja minkälainen loppu on ahneella. Se nyt on vaan voivoi, jos kun hommat kosahtaa oman ammattitaidottomuuden, optimistisuuden ja ahneuden takia.

Matkustelua

Olen ollut aina vähän sellainen tyyppi, että inhoan lievästi kaikenlaista matkustelua. Kyllähän sitä autossa, junassa, linja-autossa tai jossakin kulkuneuvossa istuu mutta mieluumin olisin matkustamatta, jos se aina olisi vain mahdollista. Toisaalta tuohon matkustamisen mielekkyyteen vaikuttaa muutama seikka. Yksi on ainakin matkustustapa, ja toinen on matkan määränpää. Matkustustavassa lähinnä on kyse siitä, miten ahdas kulkuneuvo on kyseessä. Esimerkkinä voisi käyttää autoa, joka on ihan kelpo matkaväline, mutta vain lyhyillä, alle parin tunnin mittaisilla matkoilla. Yleensä kun autossa ei pääse liikkumaan mihinkään suuntaan, niin vähänkään pitemmillä matkoilla se liikkumattomuus alkaa käydä hermoille. Matka määränpää taas vaikuttaa siten, että jos pitäisi matkustaa esim. ärsyttävän sukulaisen luo, niin eipä se matkustaminen ole silloin mitään herkkua varsinkin, kun etukäteen on tiedossa mitä "herkkua" määränpäässä on luvassa.

Tuo asia on kuitenkin nuista edellä mainituista seikoista huolimatta mietityttänyt edelleen. Jotenkin nuo eivät vain kuulostaneet minusta kovin vakuuttavilta syiltä inhota matkustamista, joku muu siinä takana oli. Oikeastaan asian oikea varsinainen syy on alkanut valjeta minulle nyt viimeisen parin kuukauden aikana erinäisten tapahtumien kautta. Ennen tarinan "matkanpäätä" kurvataan hieman kuitenkin näiden "sivuraiteiden" kautta...

Joku aika sitten takaperin oli kylmä ja kirkas talvi-ilta. Taivas oli pakkasjakson takia pilvetön ja näin taas pitkästä aikaa taivaalla tähdet ja linnunradan valot. Aina lähes joka kerta, kun näen tämän näyn, lähtee mielessä ajatukset liikkeelle. Tuolloin ei voi olla ajattelematta, että mitä kaikkea mielenkiintoista tuolta avaruudesta voisi löytyäkään, jos vain löytyisi keino matkustaa näiden äärettömiltä tuntuvien välimatkojen poikki. Jos minulle joskus avautuisi mahdollisuus päästä matkustamaan tuonne avaruuteen, niin lähtisin sinne näiltä sijoiltani. Eipä minua juuri mikään olisi pidättelemässä täällä.

Sivuraiteelta 1 sivuraiteelle 2...

Aika tarkalleen kuukausi sitten minun piti tehdä työmatka vuokra-autolla. Työkohteessa ollessa katselin keskipäivän aikaan ikkunasta taivaalle. Taivas oli harmaan näköinen ja kevyt lumisade oli alkanut. Katson netistä sääennustetta ja eipä tuo mitään hyvää keliä luvannut, iltapäivän aikana tiheä lumisaderintama näyttäisi pyyhkäisevän paikkakunnan ylitse. Eipä se juuri kohottanut autolla liikkeellä olijan mielialaa. Iltapäivällä tehdessäni lähtöä takaisin kotipaikkakunnalle lunta oli jo satanut jonkin verran, tien päällä olisi varmasti pöllyävää lunta ja matka kestäisi sen pari tuntia. Ajelin kohti asuinkaupunkia ja matkan ollessa yli puolivälissä huomasin ettei tässä nyt ihan hassumpaa ollut ajella. Tiellä oli muita autoja vain muutamia liikkeellä ja ei se lumisadekaan lopulta haitannut, kun tie oli aurattu puhtaaksi. Olisi voinut jopa todeta, että oli ihan mukava ajella, kun autossakin oli vielä vakionopeudensäädin, joka helpotti ajoa.

Vielä löytyy se kolmaskin sivuraide...

Helmikuinen lauantaiaamu ja lämpömittari näytti lähemmäs -30°C. Ruokakauppaa kohti oli silti lähdettävä kävelemään. Kauppaan kävellessä kävi mielessä, että olisiko sittenkin pitänyt lähteä pyörällä. Pyörällä matkan olisi taittanut alle neljässä minuutissa mutta nyt kävellen siihen menisi kymmenisen minuuttia eli huomattavasti pitempi aika olla ja paleltua kylmässä ilmassa. Kauppaan kuitenkin pääsin, mitä nyt hieman kengät olivat kovin koppuraisen oloiset ja kaulaa palelti kaulaliinasta huolimatta. Se hyvä puoli tuossa aikaisessa kaupassa käynnissä oli, että jonoja ei ollut kassalle ollenkaan, joten suoriuduin aika nopeasti kauppareissusta. Asunnolle kävellessä joku asia vaikutti hieman oudolta. Katsellessani auringon ensimmäisten säteiden tavoittelessa kuuraisten koivujen latvoja tajusin tämän outouden aiheuttajan. Missään ei näkynyt ketään. Ei ensimmäistäkään kävelijää, koirankusettajaa, pyöräilijää tai autoakaan. Kaikkialla oli niin mukavan rauhallisen oloista ja se teki tästä reissusta niin mukavan.

Näiden turhanpäivisiltä tuntuvien jorinoiden jälkeen lähestytäänkin jo pääteasemaa... Mikä noita kaikkia kolmea tapausta yhdistää? No matkustuspa hyvinkin. Jos nuita vähän tarkemmin analysoi, niin näihin tapauksiin ei poikkeuksellisesti nuo alkusanat oikein päde. Näissä tapauksissa matkaaminen on ollut ihan mieluisaa (tai olisi tuossa avaruusjutussa). Kun mietin myöhemmin miksi näissä tapauksissa matkustaminen ei tuntunut inhottavalle tai epämiellyttävälle, niin lopulta siihenkin löytyi yksi yhteinen tekijä. Jos avaruuteen pääsisi matkaamaan, niin luultavasti ympärillä ei olisi kovin montaa ihmistä, sama oli havaittavaissa myös tuossa automatkalla ja kauppareissulla. Muut ihmiset eivät olleet häiritsemässä ja tukkimassa matkaani, niin tuolloin matkakin oli hieman mukavampi. Eli oikeastaan nyt minulle lopulta selvisi se, että en pidä matkustamisesta muiden ihmisten takia, koska nämä tukkivat tiet, poukkoilevat päättömästi edessä tai käyttäytyvät liikkuessaan muuten idioottimaisesti ja siten hankaloittavat minun matkantekoa.