Voi tätä vauhdin hurmaa

Satuin netissä seikkaillessa (kuinkas muutenkaan) törmäämään yhteen blogiin, jonka kirjoitusten aiheista aika moni käsitteli kirjoittajan masennusta, arkea ja siihen liittyvää aihepiiriä. Teksteistä sai sen kuvan, että kirjoittajalla oli/on aika vakavakin masennus. Jos vertailla haluaa, niin se oli ihan eri luokkaa minun ajoittaisiin pahanmielen puuskiin verrattuna.

Mutta yksi asia tästä blogista kiinnitti erityisen paljon huomiotani. Vaikka tämä henkilö oli masentunut, niin hän oli hyvinkin aktiivinen. Aktiivisuudella tässä tarkoitan sitä, että hän on jaksanut hakea ongelmiinsa apua, selvittää ajatuksiaan ja mennyttä elämäänsä, harrastaa lemmikkiensä kanssa ja on kokeillut erilaisia juttuja ja ylipäätään kaikkea sellaista. Ja miksikö tämä pisti minua niin silmään? Ehkä siksi, että jos vertaan taas itseäni tuohon henkilöön, niin oma aktiivisuuteni on ihan jotakin... Aivan kun vertaisi paikalleen liisteröityä etanaa ADHD-pupuun, joka on nauttinut liian paljon kofeiinia.

Nytkin tämän tekstin kirjoitus käy hyvänä esimerkkinä. Tuijottelen vain ruutua edessäni ja satunnainen ajatus yrittää löytää toista samanlaista aivojen sisällä siinä kuitenkaan onnistumatta. Jotenkin tunnun olevan vain tällainen hyvin passiivinen möntti, joka ei liikahda yhtään minnekään jollei ole pakko. Ja juuri tuo piirre minua itsessä juuri ärsyttää.

Naurettavaa tässä on se, että tuli tehtyä ihan vähän aikaa sitten sellainen tehtävälista, johon voi kirjata tekemättömät asiat. Itse asiassa kyllä tuo lista hieman laittoi asioita eteenpäin. Niistä reilusta kymmenkunnasta tehtävää suurin osa on tehty ja vain muutama on enää tekemättä. Mutta koska listalla ei nyt ole sen enempää tekemättömiä tehtäviä, niin ei tule tietysti tehtyäkään mitään. Voisihan sinne listalle laittaa tehtäväksi vaikka "Hanki elämä" mutta mikäpä olisi todennäköisyys, että sen saisi tehtyä? Luultavasti hyvin pieni.

Laittaa vain mietityttämään, että miksi näin yksinkertaisilta ja luonnollisilta tuntuvat asiat voivat olla joillekin niin ylitsepääsemättömiä...