Unien nainen

Enpähän nyt keksinyt muutakaan kirjoittelemisen aihetta, niin kirjoittelenpahan nyt vaikka entisistä kirjoituksista. Tarkemmin sanottuna kahdesta, joita yhdistää tuo otsikon nainen. Tai siis jos tarkemmin ajattelee, niin en kirjoitakaan nuista aiemmista teksteistä vaan tuosta naisesta. Eli, siis nyt kun aihe on selvillä...

Kirjoitin siis aikaisemmin unista, joissa pelasin jalkapeliä ja olin luistelemassa ja näissä molemmissa unissa pyöri tuo sama nainen. Tämä nainen on ihan oikeasti olemassa oleva henkilö, joka varhaisessa elämässäni oli osa arkeani. Olimme samalla luokalla aina ala-asteen ensimmäiseltä luokalta yläasteen viimeiselle luokalle asti. Eli siis kaikkinensa yhdeksän lukukautta, melkein kymmenen vuotta. Näin jälkeenpäin ajatellen tuo peruskouluaika on muuten aika pitkä aikaväli viettää samojen naamojen kanssa. Tuskinpa missään muussa elämänvaiheessa on tullut oltua nuin pitkä aika tekemisissä samojen ihmisten kanssa (poislukien tietysti perhe). No mutta kuitenkin, tuota naista (tai silloin vielä tyttöä) tuli siis nähtyä useasti.

Mutta mitäs erikoista tuossa tytössä sitten oli? Olihan niitä muitakin tyttöjä samalla luokalla mutta eivät he ole niinkään jääneet ajatuksiin pyörimään. Selitys tuolle on kuitenkin yksinkertainen. Olin nimittäin ihastunut tähän tyttöön ihan sieltä ekaluokalta lähtien aina peruskoulun loppuun saakka. En nyt muista enää mistä se lähti liikkeelle mutta kuitenkin. Ehkä hän oli vain niin nätti ettei häneen voinut olla ihastumatta. Jos jotain hänen ulkonäöstään sanoo, niin hänellä oli ruskeat silmät ja tummanruskeat hiukset. Niin, mitäs minä kirjoitinkaan vähän aikaa sitten niistä minua miellyttävistä väriyhdistelmistä... Kumpi lienee ollut ensin? Se, että rupesin pitämään tummista hiuksista tuon tytön takia, vai se, että olen jo pienestä asti pitänyt tuosta väristä. Veikkailisin itse tuota jälkimmäistä.

Luonteeltaan tuo tyttö oli jotenkin erilainen kuin muut luokallani olleet tytöt. Välitunneilla tytöt ja pojat viettivät yleensä aikaa omissa piireissään, siis tytöt tyttöjen kesken ja pojat poikien, mutta tämä kyseinen tapaus saattoi olla molempien "ryhmittymien" kanssa. Näin kun tarkemmin muistelin nuita muita luokkani tyttöjä, niin enpä kyllä tosiaankaan ollut kovin paljon heidän kanssaan tekemisissä. Parhaiten tulin juttuun juuri tuon ihastuksen kanssa, mutta sekin kanssakäyminen oli melko vähäistä verrattuna yleensäkin muihin samalla luokalla oleviin.

Tuo tyttö oli myös pienoinen kiusanhenki minua kohtaan, varsinkin yläasteella. Ei hän kuitenkaan huonossa mielessä ollut kiusaaja. Enemmän se oli sellaista kiusoittelua. Naispuoleiset varmaan vaistoavat miehiä helpommin toisen henkilön olotilan/tunteet. Luulen, että tuo ihastus kiusoitteli minua, koska olin muita paljon hiljaisempi ja ujompi ja hän sen tiesi. Esimerkkeinä niistä kiusoitteluista voisipa mainita seuraavanlaisia juttuja. Yläasteella luokalle tuli myös muista kouluista oppilaita ja näiden muiden joukossa oli eräs toinen tyttö (tummat hiukset, ruskeat silmät, oli ihan näpsäkän näköinen). Tämä ihastus sitten kiusoitteli minua tuolla toisella tytöllä, kyseli mitä olen siitä mieltä, mitä pidän hänen ulkonäöstään jne. Joskus välitunnilla taas tämä ihastus hyppäsi istumaan syliini vähäksi aikaa tai saattoi tulla kaverinsa kanssa istumaan molemmin puolin viereeni ihan kiinni minuun. Ja kaikkea muuta sellaista.

Lienee varmaan sanomattakin selvää, että vähemmästäkin sitä ujompi menee hämilleen tuollaisissa tilanteissa. Nyt saattaisin käyttäytyä nuissa tilanteissa ihan eri tavalla mutta noh, nuorempana sitä oli tyhmä ja kokematon, niin sitä oli välillä aivan jäässä. Loppujen lopuksi kuitenkaan tuollaiset härnäämiset ja kiusoittelut eivät haitanneet minua mitenkään. Oikeastaan olin niistä hyvilläni, että sai edes joltakin vähän huomiota. Ja kun se tuli vielä siltä, johon olin ihastunut, niin välillä sitä oikein toivoi, että tulisipa se taas "kiusaamaan" minua.

En tiedä varmaksi mutta voisin kuvitella, että kun ihmiset aikustuvat ja vuosia tulee lisää, niin jossain vaiheessa heitä varmaan kiinnostaisi tavata vanhoja koulukavereita. Mutta se on vain minun arvailujani. Seuraava saattaa ehkä hieman kuulostaa tylyltä mutta omalta kohdaltani voin sanoa, että minua ei kiinnosta pätkääkään tavata näitä peruskoulu- tai lukioaikaisia henkilöitä. Lieneekö tuon takana sitten se, että en koskaan tuntenut kuuluvani mihinkään joukkoon ja kun ei ollut sellaisia todellisia ystäviä, niin eipä sitä ole sitten ollut mitään kiinnostusta niitä asioita ja henkilöitä kohtaan.

Mutta jokaiseen sääntöönhän on aina kuitenkin poikkeuksensa. Joskus olen ajatellut tuota kouluaikaista ihastusta, että minkälainen henkilö hän mahtaa nykyään olla ja mitenkähän meillä sattuisi juttu luistamaan, jos jossain sattumalta tapaisimme. Silloin kun vielä olin lärvikirjassa, niin löysin hänen profiilinsa sieltä mutta eipä sieltä nyt mitään valaisevaa tietoa herunut yksityisyysasetuksien takia. En kuitenkaan laittanut mitään viestiä tai muutakaan, kun ei jotenkin vain huvittanut ottaa yhteyttä. Tai pikemminkin ei ollut mitään hyvää syytä ottaa yhteyttä.

En tiedä mutta jotenkin minusta se on hölmöä, että vaikka emme kumpikaan asu enää sillä paikkakunnalla, jossa kävimme koulua, niin nyt sitten asumme tietääkseni kuitenkin samassa kaupungissa. Ei kuitenkaan olla kävelty kaupungin kaduilla vastakkain, tiedä sitten milloinka sekin tapahtuu vai tapahtuuko ollenkaan. Mutta aivan sama minulle, en ole menettänyt yöuniani tuon asian takia.

Tyytymätön isi

Olenpahan aina huvikseni lueskellut salakuunneltuja keskustusteluja. Jostain syystä tämä nauratti minua aivan suunnattomasti:

S-Market Kuokkala, Jyväskylä:

Arviolta n. 6 vuotias poika katseli varovaisesti jäätelöaltaaseen kunnes rohkeni kysymään: "Isi, otetaanko jäätelöpaketti?" Isä vastaa: "EI VARMAAN OTETA! Äitilläs on jo valmiiksi niin leveä perse."

...Voin sanoa, että poika näytti hitusen hämmentyneeltä.

Harjoitukset jatkuvat

Jälleen Operaatio Puujalkaa... Olin taas yhdessä operaatioon liittyvässä seurantatapaamisessa. Tuossa tapaamisessa nyt ei oikeastaan ollut mitään uutta ja ihmeellistä itse operaation kannalta. Tehtiin sitä ja tätä ja vähän muutakin mitä on aikaisemmissakin tapaamisissa tehty.

Nuihin tapaamisiin on tullut paikalle aina vähitellen lisää OpSOja. Itse taisin olla joukon alkupäässä, sillä parissa ensimmäisessä tapaamisessa minun lisäksi paikalla oli vain pari muuta, kun toissapäivänä paikalla oli jo yhdeksän henkeä operaattorin lisäksi. Itse en suinkaan pane pahakseni, että väkimäärä lisääntyy. Otan sen siltä kannalta, että mitä enemmän väkeä, sitä enemmän mahdollisuuksia sosiaalisten kontaktien ottoon.

Mutta palatakseni tähän viimeisimpään kertaan. Tällä kertaa tuli oltua jo vähän sosiaalinen muiden kanssa. Ennen tapaamista porukkaa kertyi pikkuhiljaa paikalle odottelemaan ja siinä tuli jo vähän vaihdettua muutamia lauseita paikallaolijoiden kesken. Sanallisen viestinnän lisäksi tuli harjoitettua myös hieman sanatonta viestintää. Oikeastaan aika jännää miten pienen pienillä eleillä tuntuu olevan vaikutusta. Odotellessamme muita tulijoita paikalle, saapui paikalle eräs naispuoleinen brunetti. Hän istahti vieressäni olevalle tuolille, sanoin hänelle moi pienen hymyn saattelemana, johon vastauksena tuli samanlainen. Myöhemmin varsinaisia puuhailujamme puuhastellessamme katseemme kohtasivat tuon brunetin kanssa. Häneltä tuli pieni hymy, johon ei vonut olla hymyilemättä takaisin. Noh, ehkäpä nuo olivat vain merkityksettömiä hymyjä mutta kyllä niillä aina pienoinen mieltä lämmittävä vaikutus yksinäiselle on.

Valvovan operaattorinkin kanssa tuli juteltua hieman tapaamisen lopussa. Vaikkakin vain aiheeseen liittyvistä pikkujutuista mutta harjoitusta tuokin kuitenkin. Täytyy kyllä myöntää, että tuossakin toiminnassa minulla on hieman kavalaa ja pientä taka-ajatusta taustalla. Olen näissä aikasempien tapaamisten lopuissa aina pyrkinyt kyselemään valvovalta operaattorilta jotakin ja saamaan hieman sitä kautta keskustelua aikaiseksi. Se taka-ajatus tuossa on ollut se, että teen tavallaan itseäni hieman tutummaksi vastapuolelle, jolloin myöhempiä tapaamisia ajatellen tuolla voisi olla keskustelun aloituskynnystä madaltavaa vaikutusta.

Loppuyhteenvetona voisi sanoa, että tuosta kerrasta jäi kokonaisuudessaan hyvä maku suuhun. Vaikka sinällään tuolla ei nyt tullut puhuttua mitenkään paljon, niin tuollaisilla pienilläkin ja ehkä muille merkityksettömän tuntuisilta jutusteluilla on minulle merkitystä. Ne tuntuvat antavan aina vähän energiaa tähän muuten niin perseestä olevan tilanteen keskelle.

Kuittailua

Kävin tänään parissa kaupassa. Tultuani takaisin asunnolle, nakkasin kertyneet kuitit pöydälle, josta sitten myöhemmin noukin ne käsiini ja katselin niitä. Ensimmäisellä kuitilla oli kuudentoista ostoksen tiedot ja tämä lappunen oli 21,6 senttiä pitkä. Toisella kuitilla oli vain yksi ostos, mutta tämän kuitin pituus oli 24,7 senttiä! Siis voi jumankauta melkein kolmekymmentä senttiä pitkä paperilappu yhden ostoksen takia!

*nipotinipotinipoti*

Laittoi vain miettimään, että monenko metrin kuitin olisin saanut tuosta toisesta liikkeestä, jos olisin ostanut yhtä paljon tuotteita sieltä mitä tuosta toisesta. Olisi jollain liikkeellä kyllä pientä kehittelemisen varaa ja järkeistämistä kuittinsa ulkoasussa.

Hmmm... Lauantai-ilta ja minä nipotan kuittien pituuksista... Pitäisiköhän hankkia elämä?

Kuvan hakua

Silmäilin blogini tilastoja läpi ja sieltä pisti silmään erikoinen seikka. Alle viikon sisällä tähän blogiin on osuttu lähemmäs kolmekymmentä kertaa erinäisillä hakusanayhdistelmillä, joilla on haettu kuvaa Siiri Angerkosken esittämästä Justiinasta. Ja jossain haussa on ollut vielä kaulinkin mukana. Kiinnostaisi vain huvikseen tietää, että miksi tämä kuva on nyt niin suosittu.

Pitäisi näköjään keksiä joku toinenkin yhtä tehokas tai tehokkaampi kuva, joka ohjaisi blogiin kävijöitä. Luonnollisesti minun mieleen tuli ensimmäisenä tissit mutta saapa nähdä tuleeko sellaista kuvaa laitettua tänne.

Niin ja jos nyt satuit tulemaan sen Justiinan kuvan perässä, niin se löytyy tämän kirjoituksen loppupuolelta.

Kuvitelmia

Olenpahan taas miettinyt seuraavanlaista... Minkä takia tai miksi pystyn kuvittelemaan jonkun toisen ihmisen helposti omaan elämääni erilaisiin tilanteisiin kun taas toista ihmistä en kirveelläkään? Siis lähinnä sillä tavalla, että pystyn helposti kuvittelemaan mielessäni tilanteita, joissa olemme. Muutamia "kuvitelmia" esimerkiksi mainiten: minä naputtelen jotakin tietokoneella kun toinen makaa takanani sängylläni kirjaa lukien, toinen on tiskaamassa astioita ja minä katselen vieressä, istumme saunan jälkeen parvekkeella pyyhkeisiin kääriytyneinä, ja kaikkea muita sellaisia hölmön normaaleja ja tavallistakin tavallisempia arkitilanteita.

Harvassa ovat nämä henkilöt, joista tuonkaltaisia mielikuvia pystyy kuvittelemaan helposti, niin ettei aivojen tarvitsisi tehdä töitä niiden eteen. Kyllä muitakin henkilöitä voi yrittää kuvitella tilanteisiin mutta jotenkin ne mielikuvat ovat luonnottoman tuntuisia. Nämä toiset taas tuntuvat niin luonnollisilta, että niissä tapahtumat lähtevät etenemään omalla painollaan, aivan kuin katselisi elokuvaa.

En nyt muista milloin aikaisemmin olisin tavannut tuollaisen henkilön, jota on "helppo ajatella", siitä on kuitenkin kulunut aikaa jo pitemmälti. Nämä ajatelmat taas tulivat mieleeni, kun törmäsin Operaatio Puujalassa tällaiseen henkilöön, joka on - yllätys yllätys - nainen. Kyseinen henkilö on operaattori, jonka kanssa olen ollut tekemisissä muutaman kerran. Ensimmäisen kerran minun piti tehdä hänen valvoessa eräs testi ja toisella kerralla sain hieman seurailla/tarkkailla häntä hänen paimentaessa OpSO-laumaa.

Ulkonäollisesti hän ei ole mitenkään erityinen, ei kedon kaunein kukkanen mutta ei sieltä rumimmastakaan päästä. Oikeastaan hän on aika tavallisen näköinen, voisipa käyttää ehkä luonnehdintaa naapurintyttömäinen. Hänen luonteestaan nyt en oikein pysty tarkasti vielä sanomaan mitään muutaman kerran perusteella mutta jotain kuitenkin.

Vähän samaan tapaan kuin aikaisemmin tehdessäni pika-analyysin, niin tässäkin tapauksessa ensivaikutelma muodostui äkkiä ensitapaamisen ensisekuntien ja -minuuttien perusteella. Minkälainen ensivaikutelma hänestä sitten jäi tuon perusteella? Lyhyesti ja ytimekkäästi yhdellä sanalla sanottuna: mukava.

Hänen seurassaan olo tuntui luontevan oloiselta ja jutustelukin sujui helposti. Testiäni tehdessä hän oli kannustava ja tsemppasi minua eteenpäin. Ja muutenkin hän oli tilanteen tasalla, tiesi mitä tehdään ja miten edetään, osasi ohjeistaa ja kyseli, jos en osannut sanoa jotakin. Langat siis olivat hyvin hänen hyppysissään.

Oikeastaan aika huvittavaa miten toisesta ihmisestä voi saada samanlaisessa tilanteessa aivan erilaisen kuvan. Nimittäin jouduin tekemään lähes yksi yhteen vastaavan testin tuon pika-analyysinaisen ohjauksessa ja silloinhan johtopäätös oli aivan jotakin muuta. Ja ei varmaan liene yllätys, että esimerkiksi tämän tapauksen kohdalla minun on vaikea tehdä näitä alussa mainittuja "kuvitelmia".

Työterveyspsykologin kanssa tuli puhuttua tuosta ensivaikutelmasta ja hän kertoi, että jonkun tutkimuksen mukaan ensivaikutelman tekemiseen menisi aikaa vain 0,7 sekuntia. Koitin etsiä hieman löytyisikö jostain tuollaisista tutkimuksista juttua mutta törmäsin yhteen blogikirjoitukseen, jossa oli seuraavanlaista tekstiä:

Mutta uusimpien tutkimusten mukaan ensivaikutelman tekemiseen ei tarvita kuin sekunnin 40:s osa. Huikean lyhyt aika! Eikä siinä vielä kaikki. Tutkimuksen mukaan tässä ajassa syntynyt ensivaikutelma on oikea yli 80% tapauksista!

Noh, tiedäpä häntä pystyykö sen tekemään 25 millisekunnissa mutta varmasti se on kuitenkin alle sekunnin luokkaa. Mutta mitäpä tästä voidaan loppupäätelmänä sanoa... Kannattaa panostaa ensivaikutelmaan, jos haluat jäädä kummittelemaan toisen ajatuksiin.

Lehdestä voi lukea totuuden

Otsikko eräältä uutissivustolta:

Aamujää suisti pakettiauton ojaan

Milloinkahan nämä uutisten (idiootti)kirjoittajat oppisivat otsikoimaan oikein nämä juttunsa? Aivan kuin se syyllinen olisi joka kerta ihan jossain muualla kuin siinä ratin ja penkin välissä. "Aamujää suisti pakettiauton ojaan." Hei haloo! Se tienpinnassa ollut jäähän se oli tässäkin tapauksessa se onnettomuuden aktiivinen osa, joka nakkasi auton ojaan.

Hiuksia halkomassa ja tikulla silmään

Väkivaltaisesta otsikosta huolimatta tällä kertaa on tarjolla hieman kevyempää hömppätekstiä. Aikaisemman kirjoituksen ja niitä seuranneiden kommenttien pohjalta ajattelin taas avata aivoituksiani. Kommenttiosiolla tuli keskustelua siitä, miksi nyt joku toinen hiusten väri miellyttää enemmän kuin toinen. Eli ensin sitä hiusten halkomista...

Etsiskelin netistä joitakin kuvia esimerkin vuoksi, jotta lukijat voisivat hahmottaa, mikä minun silmää miellyttää (kuvat siis nykäisty jostain, eivät ole minun ottamia tai omistuksessa).







Englanniksi tuo väri on auburn ja vapaasti suomennettuna punertavanruskea. Jos nuita kolmea kuvaa laittaa hiusten värien mukaan paremmuusjärjestykseen, niin huonoin on ylimmäisenä ja paras alimmaisena. Ja ei tuo huonoinkaan ole missään nimessä mikään "huono" väri, sekin hakkaa kaikki blondi- ja muut sellaiset jonninjoutavat värit kirkkaasti 10-0.

Ihan näin muuten vain aiheesta poiketen. Minua on aina häirinnyt mahdottomasti tuo Julia Robertsin suu/huulet. Parhaiten se on nähtävissä juuri tuosta toisesta kuvasta. Mielestäni hänellä on jotenkin luonnottoman leveä suu, aivan kuin se näyttäisi menevän kasvojen toisesta äärilaidasta toiseen äärilaitaan. Mutta se siitä...

Miksi sitten tuollainen punertavanruskea vetoaa minuun? Hankala kyllä sanoa. Etsiskelin aikani kuluksi netistä juttua hiusten väreistä ja tämän Wikipedia-artikkelin mukaan tuota punertavanruskeaa väriä tapaa eniten Pohjois- ja Länsi-Euroopassa. Että lieneekö sitten takana geenien vetoa toisiin samanlaisiin geeneihin ja siksi minusta tuo väri on miellyttävä. Toisaalta mietityttää sitten miksi nuo blondit ei säväytä niin paljoa vaikka niitäkin esiintyy yleisimmin juuri Pohjois- ja Itä-Euroopan osissa.

Jos muutaman sanan sanon vielä hiusten pituudesta... Sekin vähän riippuu henkilöstä, joillekin sopii hiukan lyhyemmät ja toisille pitemmät hiukset. Pitemmät, jonnekin olkapään tasalla tai siitä yli yltävät hiukset kylläkin vievät voiton. Onhan se toisaalta osoitus siitä, että nainen on hyvin ravittu ja terve, jolloin mahdollista jälkikasvua ajatellen tilanne on hyvä. Mutta entäpäs sitten nämä lyhyeksi kynityt kanat? Ne nyt taas ei ole mistään kotoisin, eihän ne edes enää näytä naisellisilta. Kuvitelkaapa vaikka huviksenne Pekka Puupään tormakka vaimo Justiina (Siiri Angerkosken näyttelemänä) lyhyillä hiuksilla varustettuna. Tai ei, eipä tarvitsekaan kuvitella, tässä on kuva:



Joudun töissä välillä katselemaan lähes yksi yhteen tuollaista tapausta ( - kaulin), niin siinä ei kyllä ole itku kaukana. Pitikin olla nuorena tyhmä ja valita sellainen ala, jossa ei ole paljoa naisia. Ja jos joku naispuolinen eksyy tälle alalle, niin nekin harvat tapaukset ovat kuin riihen seinästä revittyjä, ja vielä pohjoisen puolelta.

Ja vihdoin päästään siihen toiseen asiaan eli nyt tikulla silmään... Silmien värissä minulle ei nyt niin ole tuollaisia fiksaatioita mitä hiusten värissä. Ruskeat silmät on ihan kivoja, varsinkin sellaiset kirkkaat tai vaalemmat, tuossa alemmassa Julia Robertsin kuvassa näkyy mallia vähän sellaisesta. Mutta niilläkään nyt ei ole niin väliä, jos hiukset ovat vain nuo punertavanruskeat. Kaikkein paras hius-silmäväriyhdistelmä olisi kyllä tuo punertavanruskea hieman tummana ja silmät kirkkaan smaragdinvihreät. Oikein huokaisuttaa, kun ajatteleekin sellaista... Ei vain taida tuon värisiä silmiä olla olemassakaan, jos niitä piilolinssejä ei lasketa.

Loppuun esitän vielä yhden pyynnön... Jos sinulla, tai jollakin kaverillasi, on tuollaiset kivanväriset hiukset/silmät, niin hymyile, ota niistä kuva ja lähetä se sähköpostilla piristämään mustaa mieltä. Postiosoite löytyy profiilista ja kuvia ei tulla julkaisemaan yhtään missään.

Motivaatiota etsimässä

Töissä olisi taas projektia tiedossa suurella todennäköisyydellä melkein vuodeksi eteenpäin. Asiassa on vain pieni mutta... Minua ei nimittäin kiinnostaisi tehdä enää yhtään samantyylistä projektia mitä olen joutunut tekemään tässä parin kolmen vuoden aikana. Nuissa projekteissa saa aina olla tuskailemassa samojen asioiden kanssa kerta toisensa jälkeen: pitäisi tietää etukäteen sellaisia asioita, joista ei ole vielä edes tietoja olemassa, valtava määrä erilaista byrokratiaa (täytä sitä ja tätä lomaketta, tee tämän tai tuon ohjeen mukaan), käytettävät ohjelmistot perseestä jne. Ja tämä kuorrutettuna vielä kissanhännänvedolla siitä, mille projektille pitää lopulta "omistautua".

Alkaa siis olla jo taas motivaatiokäyrä laskusuunnassa ja se v-käyrä noususuunnassa töiden ja tuon työpaikan suhteen. Enemmänkin olisi napisemisen aihetta mutta säästään sen toiselle kertaa.

Yhteyskokeilu, loppu

Mietinpähän vain tuossa päivemmällä astioita tiskatessa kaikenlaista jonninjoutavaa... Tai kaikenlaista ja kaikenlaista, yhtä tiettyä asiaa mietiskelin. Sitä vain mietin, että miten yleensä ihmisten välille syntyy syvempiä tunteita? Miten se oikein tapahtuu?

Nyt kun tuo Operaatio Puujalka on ollut käynnissä jo jonkun aikaa ja siinä on tullut oltua tekemisissä ihmisten kanssa, niin oikeastaan tajusin sen nyt, että muut ihmiset ovat minulle lähes yhtä kuin ilmaa. Eivät he kyllä näkymättömiä ja hajuttomia minulle ole tai silleen, mutta jotenkin minusta tuntuu, että minulla ei ole tunnetasolla yhtään minkäänlaisia yhteyksiä muihin ihmisiin.

Tähän väliin esimerkkiä... Alkukesästä Viikatemies kävi noutamassa erään sukulaisen, joka oli sukupuuta kuljettaessa kolmen linkin päässä minusta. Eli varsin lähellä siis. Kun sain kuullu tuosta Viikatemiehen vierailusta, niin reaktioni siihen oli lähinnä luokkaa "Ai". Ehkä samankaltaista reaktiota voisi odottaa, kun joku huomauttaa toiselle avautuneesta kengännauhasta. Mutta joka tapauksessa, yhtä "suuria" tunteita se uutinen minussa herätti. Toisaalta vaikka tuo sukulainen oli lähisukulainen, niin en ollut hänen kanssa oikein minkäänlaisissa tekemisissä. En edes tarkalleen muista milloin olen häntä viimeksi nähnyt, ehkä joskus jossain sukulaisen juhlissa tai vastaavassa vuosia vuosia sitten. Ehkäpä tämä selittää kaikkein parhaiten tuota minun suhtautumista asiaan.

Muiden ihmisten blogeja lukiessa ei ole voinut olla törmäämättä sellaisiin kirjoituksiin, joissa kirjoittajalla on menneillään jonkinasteista parisuhteen alun muodostumista. Ensin kirjoituksissa on valiteltu yksinäisyyttä yms. mutta hupsistakeikkaa, kohtahan sitä kuljetaankin kaksistaan. Joka kerta tällaisia kirjoituksia lukiessa on päähän tullut vain ajatus, että miten helvetissä ne siinä oikein onnistuvat! Ja toisekseen se missä ajassa se tapahtuu. Joku toinen on jo siinä ajassa tutustunut toiseen ja muodostanut ehkä yhteyttä/suhdetta, missä minä taasen vasta mietin, että mitenkäköhän tässä nyt pitäisi ottaa yhteyttä. Puhumattakaan sitten siitä tunneyhteyden muodostamisesta.

Enpähän nyt tiedä oliko nuissa ylläolevissa horinoissa mitään punaista lankaa mutta olkoot. En jaksa enkä osaa enää miettiä nuita asioita sen pitemmälle. Ei tästä tule muuta kuin paha mieli.