Rytmitaju

Pari edellistä kuukautta on ollut eräänlainen rytmi hieman kadoksissa, ehkä tätä voisi sanoa kehon rytmiksi. Kehollani on aika säännöllinen rytmi: aamulla herään tiettyyn aikaan, nälkä tulee yleensä tiettyyn aikaan, vessassa ravaan tiettyyn aikaan, illalla väsy iskee tiettyyn aikaan jne. Joskus tammikuussa tämä rytmi alkoi muuttua. Kaikki alkoi oikeastaan siitä, että jostain syystä aloin herätä aina aamuisin ainakin pari tuntia tavallista aikaisemmin. Kun en saanut aina unta ja en myöskään jaksanut makoilla sängyssä, niin nousin ylös normaaleille aamutoimille. Aamutoimien jälkeen lähdin työpaikalle, tosin en kyllä töitä tekemään. Sain olla yleensä n. tunnin pari rauhassa ennen kuin muita ihmisiä alkoi tulla työpaikalle. Näitä aamun rauhallisia alkutunteja kulutin yleensä ohjelmoimalla ja opiskelemalla uusia ohjelmointijuttuja. Loput päivästä meni normaalia tahtia mutta koska olin aamulla herännyt aikaisin, niin illasta se alkoi väsyttämään sitten saman verran aikaisemmin, mitä oli aamulla herännyt.

Tästä se noidankehä alkoi. Kun heräsin aikaisemmin, kävin vessassa aikaisemmin ja söin aamupalan aikaisemmin. Ja kun söin aamupalan aikaisemmin, päivällä nälkä tuli aikaisemmin. Tämän takia sitten piti syödä jokin hedelmä yleensä siinä yhdeksän maissa aamulla, että ei olisi tarvinnut koko aamua viettää maha kurnien lounasaikaa odottaen. Tuskin lienee yllättävää, että kun söi aamupalan aikaisin ja hedelmän ennen lounasta, niin jotain tekemistähän sillä on suolen liikkeille. Paskannusaikataulukin siinä meni kertakaikkisen sekaisin. Tai ei ehkä mennyt sekaisin, tuli vain yksi vuoro lisää keskipäivälle, jota ei aikasemmin ole ollut.

Tuota jatkui suunnilleen aina maaliskuun alkuun asti. Heräämisaika alkoi pikkuhiljaa siirtyä hieman myöhemmäksi, enää en herännyt kolmen aikaan suoraan ylös. Saatoin kyllä herätä ja katsoa kelloa tuohon aikaan mutta nukahdin kuitenkin uudestaan vähäksi aikaa. Kun tuo nukkuminen alkoi palautua kohdilleen, niin nuo muutkin osa-alueet korjaantuivat sitten omalla painollaan. Ihan vielä tuo unirytmi ei ole oikein palannut sille alkuperäiselle paikalleen mitä se oli ennen tuon sekoilun alkua, mutta luultavasti sekin palaa kohdilleen nyt, kun tulee tuo kellojen siirto kesäaikaan.

Namipussi

Lauantaina kaupassa käydessä ostin pitkästä aikaa namipussin itselleni. En ole pitkään aikaan syönyt karkkia, viimeksi ehkä on tullut herkuteltua joskus helmikuun alussa. No mutta kuitenkin, ostin sellaisen lakusekoituspussin. Tai ainakin niin luulin ostavani. Kotona tarkemmin pussia tutkaillessa huomasin, että sisältö olikin suurimmaksi osaksi viinikumien kaltaisia lötköjä, oli siellä kyllä joku ihan oikea lakukin mutta ne olivat vähemmistönä.

Nameja mutustellessa tuli muisteltua lapsuuden karkkihetkiä ja -makuja. Kun nyt söin näitä karkkeja, niin jotenkin tuntui, että näin vanhemmiten karkeista on mennyt maku. Lapsena kaikenlaiset karkit maistuivat hyville, olihan silloinkin tietysti jonkilaisia paremmuusjärjestyksiä karkeilla mutta ei niin isoja kuin nyt. Nykyään tuntuu, että minulle kelpaavat vain tietyt karkit. Esimerkiksi suklaa, lakritsi ja salmiakki ovat sellaisia suosikkimakuja, joista tykkään enemmän, muiden makujen kanssa on vähän sitten niin ja näin. Nämä valjun makuiset viinikumilötköt olisin voinut jättää ihan suosiolla kaupan hyllylle, jos vain olisin tiennyt. Nyt ne tuli vain syötyä, kun ei sitä maksettua tavaraa raaskinut heittää pois.

Jotenkin makumaailmani on siirtynyt tykkäämään enemmän myös hedelmien mauista. Niissä maut ovat aidompia ja luonnollisempia eikä niissä ole sellaisia esanssiplörinöitä mitä huonoissa karkeissa. Nyt viime aikoina olen tykästynyt erääseen omenalajikkeeseen. Tämän lajikkeen omenoissa rakenne ja suutuntuma on jotenkin niin hyvä. Se ei ole liian pehmeä ja jauhomainen eikä myöskään liian kova vaan sellainen sopivan napakka ja rouskahtava. Kun makukin on sopivan mehukas, niin tuon lajikkeen omenoita on tullut popsittua monena iltana.

Mutta kuitenkin, laittoipahan tuo karkkimakujen miettiminen miettimään myös sitä, että onkohan sitä kasvanut jo aikuiseksi, kun kaikista karkeista ei enää niin välitä.

Hopoti hopoti hop

Auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta kaivelin esille juoksuvetimiä ja tossuja. Paremman tekemisen puutteessa olin ajatellut tänään juosta sellaisen lenkin, joka oli pyörinyt mielessä jo silloin viime syksynä, kun aloittelin juoksemista. Tuo ajattelemani lenkki on sellainen, että samoja jälkiä ei tarvitse juosta ollenkaan, jos ei halua (paitsi ihan tässä asunnon lähellä) ja se on vielä kohtalaisen pitkä. Niin pitkä, että jos olisin viime syksynä yrittänyt juosta sitä, niin persehän siinä olisi revennyt ja kunto loppunut kesken kaiken.

Lähdin köpöttelemään hieman jännäkakka housussa, että niinköhän tuon koko matkan jaksaa juosta putkeen. Vajaa ensimmäiset puoli tuntia meno oli hieman nihkeää, kun mahan oikealle puolella oli koko aika sellainen pistelevä tunne. Luultavasti sekin johtui siitä, että olin kolmisen tuntia aiemmin syönyt aika tukevan lounaan. Muutenkin siinä alkumatkan aikana maha esitti vastalauseita, sillä vähän väliä sai hieman röyhtäillä ja nieleskellä. Kun puolisen tuntia oli täynnä, niin olo kuitenkin normalisoitui ja saatoin nostaa hieman juoksuvauhtia. Vähän vielä tästä eteenpäin alkoi jokin niin sanotusti potkia sisään (kick in) ja vaihdelaatikosta löytyi vielä yksi ylimääräinen vaihde. Kun kerran mikään paikka ei valitellut, niin jänistä sisään ja lisää kaasua. Loppumatka sujuikin sitten ilman sen kummempia, välillä juoksin kovempaa, välillä hiljempää.

Lenkin jälkeen olo oli tietenkin tyytyväinen, sillä kuten todettua, tuo lenkki oli kummitellut mielessä jo pitempään ja nyt kun sen sai juostua helposti, niin mikäpäs siinä oli ollessa. Jälkikäteen jäin vain miettimään, että mitenkähän pitkään olisin vielä jaksanut juosta, sillä lenkin jälkeen en ollut normaalia hengästyneempi ja ei väsyttänytkään mitenkään ihmeemmin. Joskus pitäisi huvikseen kokeilla sekin, että juoksee yksinkertaisesti niin kauan, että vieteristä loppuu veto. Sillähän ne omat rajat saisi selville, mutta jonkinlainen "huolto" olisi hyvä olla varmistamassa tuota juoksua. Yksin nimittäin tuota on hankala toteuttaa, sillä omin jaloin se on taivallettava takaisin sieltä tien päältä, kun ei ole ketään pois hakemassa ja jos veto loppuu, niin kotiinpaluu voi olla tuskainen.

Niin ja loppuun vielä muistutus itselle (ja vinkkinä muillekin). Pitkää matkaa juostessa kannattaa teipata nännit, ettei paita hinkkaa niitä nirhaumille. Vaikka päällepäin nännykkäiset näyttivät olevan kunnossa, niin silti niitä hieman "poltteli".

Moniajon puute

Tällä viikolla ohjelmoinnin ihmeellisessä maailmassa yritin ymmärtää moniajoa. Käytännössähän se tarkoittaa sitä, että ohjelma suorittaa montaa tehtävää kerralla. Eipä onnistunut minun köpöstelyt ohjelmointimaailmassa ja ei sillä moniajolla voinut hurrata oikean elämän puolellakaan. Varsin helposti sen huomaa aina noita keittiöhommia tehdessä. Tänäänkin olisi tarvinnut pari ylimääräistä käsiparia, että hommat olisivat hoituneet mallikkaasti ja joutuisasti. Yksillä käsiparilla kun on hieman hankala kuoria ja pilkkoa perunoita, ruskistaa jauhelihaa ja vaivata taikinaa yhtäaikaa. Lopulta sain kaiken kuitenkin tehtyä, aikaahan se vei luonnollisesti paljon enemmän, kun piti purkaa jonoa.

Joskus olisi mukava olla joku kotiorja tai useampi käsillä, jo(i)ta saisi nakittaa aina tällaisissa tilanteissa. Tietysti sitten se aika menisi siihen, kun ensin ohjeistaisi ne ja lopulta niitä pitäisi vahtia, että työt tulisivat tehtyä tiettyjen standardien ja vaatimusten mukaan. Mutta ehkä se olisi sen väärti ettei tarvitsisi itse tuskailla FIFO-jonojen kanssa.

10 Vee

Tänään on eräänlainen "juhlan" paikka. Aivan tarkalleen en kuitenkaan pysty sanomaan, että onko se merkkipäivä tänään, oliko se viime viikolla vai viime vuonna. Sen verran tapahtumasta on jo aikaa, että päivämäärä on hautautunut historian hämäriin. Sen kuitenkin muistan, että se tähän johonkin helmi-maaliskuun tienoille ajoittuu. Koitin kyllä kaivella tietokoneelta ja kalentereista, että olisiko jonnekin jäänyt tuosta mitään merkintää mutta en löytänyt mitään. Ja lieneekö tuolla nyt enää tässä vaiheessa mitään väliäkään, jos heittoa tulee päivä, kuukausi tai vuosi. Kun tänään sattuu olemaan niin sopiva päivämäärä, joka sisältää kolmosta ja kolmeatoista (13.03.2013), niin sovin itseni kanssa, että tänään on tuo kyseinen merkkipäivä.

Olisi voinut leipoa vaikka täytekakun mutta eipä siitäkään olisi juuri iloa, kun ei sitä kaikkea ehtisi syödä ennen kuin se pilaantuisi. Mutta kymmenen vuotta, se on jo kohtalaisen pitkä aika. Sinä aikana ehtii tapahtua kaikenlaista, tai olla tapahtumatta. Jos vähän yrittää saada perspektiiviä tuohon aikamäärään, niin helpoiten se ehkä käy, kun miettii vaikkapa viisivuotiasta lasta ja aikaa siitä eteenpäin. Kymmenessä vuodessa tuosta viisivuotiaasta tulee viisitoista vuotta vanha. Sinä aikana hän kasvaa pituutta ehkä puoli metriä, käy peruskoulun ensimmäiseltä luokalta sinne viimeiseen luokkaan saakka, ehkä saattaa jopa seurustellakin tuon aikajakson loppupäässä.

Lapsukaiset on nyt lapsukaisia ja niille sattuu ja tapahtuu. Aikuisille sen sijaan ei ehkä tapahdu niin paljoa tuossa ajassa. Riippuu tietysti mistä kohdin aikajanaa sattuu tarkastalemaan, voihan se olla, että jollekin sattuu ja tapahtuu kaikenlaista aikuisiälläkin. Jos tarkastellaan allekirjoittaneen elämää viimeisen kymmenen vuoden ajalta, niin kaikki sellaiset suuremmat muutokset on laskettavissa yhden käden sormilla, ja nämäkin tapahtumat sijoittuvat enemmässä määrin sinne tarkastelujakson alkupäähän. Eli voidaankin laskea, että tarkastelujaksosta vuositasolla n. 60-70 % on ollut sitä tasaisen tappavan tylsää perusharmaata arkea.

Jos jotakin pitäisi vielä mainita tästä periodista, niin alkupuoli eli ensimmäiset viisi vuotta olivat hieman hankalia. Loppua kohden vuodet ovat helpottaneet ja pari viimeistä vuotta on ollut aika seesteistä ja rauhallista aikaa niin kehon kuin mielenkin osalta. Ja mikäli tulevaisuutta haluaa ennustaa, niin luultavasti seuraavat kymmenen vuotta menevät yhtä helpolla kuin nämä pari viimeistä vuotta.

Tämän kummempia juhlapuheita pitämättä itse itselleni toivottaen: Kippis ja hyvää 10-vuotispäivää kosketuksettomuuden johdosta!

Vastaus

Mitäpä sitä voisi enää muuta tuohon lisätä, sillä kuva kertoo kaiken olennaisen. Tänään tuli tieto siitä avoimen työpaikan kohtalosta ja en saanut sitä hommaa. Että olipa taas yllätys... Eipähän tarvitse ainakaan nyt enää miettiä ja arvuutella mitään. Vähän kyllä potuttaa mutta ei kuitenkaan niin paljoa mitä voisi kuvitella. Työttömänä tuo paikan meno ohi suun olisi varmasti yrpinyt suunnattomasti mutta nyt kun on töissä, niin suurta vahinkoa ei päässyt tapahtumaan. Samat hommat jatkuvat kuten ennenkin aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Leuka rinnassa ja katse kengänkärjissä kohti uusia pettymyksiä...

Nyppyistä

Tällä viikolla minua on nyppinyt työpaikalla lähinnä seuraavat asiat.

1) Mikroaaltouunin käyttö

Miksi helvetissä se mikroaaltouunin ovi pitää jättää läjöttämään auki koko päiväksi sen jälkeen, kun on lämmittänyt ne eiliset visvaiset ruoanjämänsä? Joku tollukka jättää aina sen oven auki ja minä sitä paukutan sitten kiinni. Eihän siinä muuten mikään haittaisi mutta se mikron valo palaa koko aika, kun ovi on auki. Siinä mielessä kyllä typeriä nämä nykyajan vekottimet, sillä entisajan laitteissa valo paloi vain silloin, kun laitteella lämmitettiin ruokaa.

2) Merkkiäänet

Liittyen kahvinkeittimiin ja myöskin tuohon mikroaaltouuniin. Miksi niiden pitää piipittää ärsyttävän kovalla äänellä, kun kahvi valmistuu tai aika loppui? Luulisi, että ääneksi riittäisi yksinkertainen "pling" mutta ei. Kuuluukin "PIIP PIIP PIIP"! Ja jos esim. mikron ovea ei avaa hetikohta lämmityksen loputtua, niin johan kohta taas vingutaan "PIIP PIIP PIIP"!

3) Projektiraportointi

Miksi naapurikopin työntekijän pitää tulla aina raportoimaan minulle, jos projektissa tapahtuu aina jotakin pientä edistymistä/takapakkia? Ja minä en edes osallistu millään tavalla tuohon projektiin.

Lopuksi yleiseen jakeluun PRO-Tip, jonka avulla ainakin minun päivä muuttui paremmaksi tänään.

Jos joku mekaaninen vemputin ei toimi niin kuin pitäisi, niin laita liikkuviin osiin jonkinlaista rasvaa ja/tai kiristä kaikki ruuvit/mutterit. Johan toimii taas.

No jaa

Perjantaina olin siis siellä haastattelussa. Vähän kuten aavistelin, niin aivan samanlainen tunne oli tämänkin haastelun aikana mitä silloin vuosien takaisissa haastatteluissakin eli sellainen epämukava ja jännittynyt olo. Ja tulipa vielä heti yleisten alkuhöpinöiden jälkeen heti alkuun se klassinen "kerro itsestäsi" -lause. Siinä koeta sitten takellellen kertoa jotakin järkevää itsestä. Jotain siinä sai sitten kertoiltua ja kai se koko haastattelu lopulta meni ihan normisti.

Tietyllä tapaa tuo juttu oli hiukan pettymys, sillä ilmoituksessa työtehtävistä lupailtiin yhtä ja toista mutta sitten siinä haastattelun aikana kävi ilmi, että työtehtävät onkin vain sitä yhtä. Toisaalta jos vertaa näitä nykyisiä p-hommia tuohon mahdolliseen toiseen työhön, niin siinä ainakin tehtävät olisivat huomattavan paljon selkeämmät. Nykyisessä työssä kun tahtoo nyppiä sellainen tietty sekavuus, joka kuuluu tähän työhön, niin siinä mielessä asiaan tulisi parannusta. Monta muttaa jäi kuitenkin mieleen pyörimään viikonlopun aikana tuon haastattelun tiimoilta, että tiedäpähän sitten mikä tässä olisi paras valinta. Nimittäin, jos yleensä koskaan joutuu siihen tilanteeseen, että jäänkö vai lähdenkö. On vähän sellainen "mixed feelings" -olotila koko asian suhteen enkä tykkää yhtään sellaisesta.