Niin, mihinkäs sitä jäinkään... Pitää ihan tarkistaa mitä sitä on viimeksi kirjoitellut, kun on jo vähän hävinnyt ajatukset mielestä. Elikäs seuraavasta tekstipätkelmästä jatketaan ajatusta eteenpäin.
Kun muistelen ja mietin lapsuuttani, niin minulta ei ole oikeastaan koskaan kysytty sitä, miksi en ole halunnut tehdä jotakin. Eli minut ja minun ajatukset on kokonaan syrjäytetty ja kaiken lisäksi minua on syyllistetty käytökseni vuoksi.Listataanpas minkälainen nyt olen...
1) hiljainen
2) en tuo itseäni esille
3) pidän erinäiset asiat omana tietonani enkä puhu niistä muille
4) en näytä muille tunteitani paitsi vihaa/suuttumusta, joskus saattaa iloisuuskin paistaa läpi mutta syitä siihen en paljasta muille
5) viihdyn omissa oloissani
Tuossa nyt oli vain pieni osa minua mutta täytyy muistaa 80/20-sääntö. Tuo sääntö lyhyesti selitettynä tarkoittaa, että pienellä osalla (20 %) voi olla vaikutuksia hyvin suureen osaan (80 %). Minunkin tapauksessa tuo näyttäisi pitävän paikkaansa eli nuilla on vaikutusta esim. ihmisten kanssakäymisessä ja sitä myöten sitten kerrannaisvaikutuksia tuleekin jo aika paljon. Tuo syyllistäminen saattaisi selittää osaltaan mikä minusta on tullut, jos miettii sitä tuohon listaukseen. Sillähän voisi olla hyvinkin tuonkaltaisia vaikutuksia ajan kuluessa.
Jos tässä on osasyy ellei jopa itse se varsinainen pääsyyllinenkin tähän ongelmaani, niin nyt kysymys kuuluukin sitten, että miten tätä tietoa voisi käyttää hyväkseen ongelman selättämisessä?
Tekstit
8 kommenttia:
Kuule UT, ottaen huomioon analyyttiset kykysi, uskon, että pääset vielä niskan päälle elämässäsi sosiaalisten taitojenkin suhteen.
Minäkin olen selvinnyt jos jonkinlaisesta likakasasta lapsuuden traumoista ja kasvatuksesta johtuen. Tie ei ole ollut mitenkään helppo tai kivuton, ja tulen kamppailemaan tiettyjen haavojen ja ongelmien kanssa lopun ikääni, mutta ihmiset kykenevät muuttumaankin. Oppimaan uusia ajatus- ja toimintamalleja. Varsinkin silloin kun on pakko.
Ja erityisesti silloin, kun siihen on tahtoa.
Ulkopuolista tukea siihen kyllä yleensä tarvitsee, mutta se pitää vain ottaa osana prosessia.
Sanoisin kuitenkin, että vaikka epäilet, ettei sinulla ole masennusta, niin kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että kuvailemasi kaltaiset olosuhteet niin lapsuudessa kuin nykyisessä elämäntilanteessasi ovat kyllä omiaan aiheuttamaan masennusoireita.
Eli en siis tarkoita sitä, että olisit erityisen masentunut, vaan sitä, tilanteesi voi aiheuttaa sitä.
Vähän niinkuin kuumekin on yleensä oire jostain muusta, eikä sairaus itsessään.
Öh- olipas nyt tökerösti selitetty, mutta olen sitä mieltä omasta kokemuksesta, että jos ihmisellä on itseään vähätteleviä ja syyllistäviä ajatuksia ja toimintamalleja, edes pienimmässäkään määrin, ovat ne usein esteenä todelliselle edistykselle jossain muussa asiassa.
Kuten nyt vaikka tässä sosiaalisten taitojen harjoittelussa.
Kuumekin pitää ensin saada laskemaan, jotta itse sairaudest paranemiseen jää kaikki energia. Ja joskus siihen kuumeeseen voi myös kuolla, vaikka vika olisi jossain muualla. SIksi ensin kannattaa joskus keskittyä vain oireiden hoitamiseen.
Niiden sosiaalisten taitojen niskan päälle pääsemiseen vain taitaa mennä aika kauan aikaa. Ja kun nuita taitoja ei ole pakko opetella (henki ei riipu niistä), niin hohhoijaa...
Kuulepas nyt. Mikäs perusnegatiivinen vastaus tuo muka on. Ensin valitetaan, että taitoja ei ole, mutta sitten kun sanon, että niitä voi opetella, niin todetaan, että ei jaksa, liian vaivalloista.
Ei käy alkuunsa. Sinä ihan selvästi tartteisit jonkun vähän sparraamaan sinua. Vähän niinkuin PT:n eli personal trainerin. Mutta sosiaalisten taitojen opetteluun.
Hei, mutta, en olisi kyllä ikinä uskonut sanovani tätä, mutta niitähän on olemassa. Siis jotain elämäntaitovalmentajia, tai miksi niitä nyt kutsutaankaan.
Kerran sellainen miespuolinen oli tunkemassa minulle korttia kouraan, kun piti selvästi minua sen verran hukassa olevana tapauksena. No, se oli siinä varmaan oikeassa, mutta itse silloin suhtauduin niin skeptisesti aiheeseen, että kokeilematta jäi. JÄlkeenpäin mietittynä siinä elämänvaiheessa olisi voinut asiasta olla paljonkin hyötyö
Se oli väsyneenä laitettu kommentti ja niin on oikeastaan tämäkin. Erona näillä väsymyksillä on se, että aikaisempaa kommentia kirjoittaessa olin unen tarpeessa, enkä jaksanut panostaa vastaukseen, nyt taasen olen henkisesti väsynyt. Väsynyt ja tympääntynyt tähän kaikkeen paskaan.
Hei UT,
Olen pahoillani ajattelemattomista ja tyhmistä kommenteistani.
En osaa auttaa sinua, vaikka haluaisin kovasti yrittää tehdä jotain edes sanojen muodossa.
Huomaan kuitenkin saavani niillä aikaan enemmän vahinkoa kuin hyötyä, sillä näköjään minä en oikeasti kuitenkaan mitenkään pysty ymmärtämään tilanteen tuskallisuutta sinulle. Vaikka kuinka yrittäisin ja vaikka jotenkin sen jollain tasolla edes välähdyksittäin ymmärtäisinkin, niin en siltikään osaa auttaa.
Anteeksi tyhmistä kommenteista, en halunnut loukata ajattelemattomuudellani.
Tiedätkö Noomi mikä sinussa ärsyttää minua?
Ei se, että työnnät nenääsi tänne blogiini ja kommentoit. Ei myöskään se, että kommenttisi ovat välillä melko pitkiä ja en osaa oikein vastailla niihin.
Se, mikä minua ärsyttää on se, että tulet tänne pyytelemään anteeksi vaikka et ole tehnyt mitään vahinkoa. Siis ei helvetti nainen! Istu nyt hetki hiljaa paikallasi ja mieti vähän käytöstäsi. Tarjoat ensin minulle apua, neuvoja ja yrität auttaa ja kun minä mutisen jotakin epämääräistä takaisin, olet sen jälkeen pahoittelemassa. Minun tässä pitäisi olla pahoillani, kun tyhmä ei osaa ottaa vinkkejä vastaan.
Harvoinpa sitä törmää henkilöön, joka yrittää auttaa tällaisissa asioissa. Esimerkkinä voisi sanoa nämä minun ex-sähköpostitutut. Jos joskus erehdyin valittelemaan yksinäisyyttäni heille, niin eipä heiltä paljoa myötätuntoa herunut, pikemminkin ehkä päinvastoin.
Jos joskus lauot jotakin tyhmää tai loukkaavaa, niin huomaat sen siitä, että se ei koskaan ilmestynyt näille sivuille. ;) Mutta joka tapauksessa, kommentteja otetaan edelleen vastaan.
Niin ja ei tarvitse ihmetellä miksi olin edellisen kommenttini kirjoituksen aikaan väsynyt ja tympääntynyt. Kommenttia edeltävänä päivänä oli tapahtunut tämä.
No, elämä on opettanut todella katkeran Siperian kautta, että parempi pyytää anteeksi ja asap, jos vähääkään epäilee loukanneensa toista. Eikä näistä nettikirjoitteluista voi mitenkään tietää, että mitkä ne toisen ilmeet, äänenpainot, eleet jne. ovat, (eli onko siis toinen loukkaantunut ja millä tasolla vai ei), kun jotain kuuluu /ei kuulu takaisin.
Ehkäpä minuakin on loukattu niin tuhannen triljoonaa kertaa, että sitä on tullut naurettavan herkkänahkaiseksi kaiken suhteen.
Epäilen ilmeisesti itsestäni aina pahinta:)
Itsetunto-ongelma, sanoisi tähän hyvin nopeasti joku keittiöpsykologi:)
- Mutta minullahan siis mitään sellaista ei missään nimessä ole.
Itsetunto-ongelma, sanoisi tähän hyvin nopeasti joku keittiöpsykologi:)
- Mutta minullahan siis mitään sellaista ei missään nimessä ole.
Se on hyvä homma. ;)
Lähetä kommentti