Mietinpähän vain tuossa päivemmällä astioita tiskatessa kaikenlaista jonninjoutavaa... Tai kaikenlaista ja kaikenlaista, yhtä tiettyä asiaa mietiskelin. Sitä vain mietin, että miten yleensä ihmisten välille syntyy syvempiä tunteita? Miten se oikein tapahtuu?
Nyt kun tuo Operaatio Puujalka on ollut käynnissä jo jonkun aikaa ja siinä on tullut oltua tekemisissä ihmisten kanssa, niin oikeastaan tajusin sen nyt, että muut ihmiset ovat minulle lähes yhtä kuin ilmaa. Eivät he kyllä näkymättömiä ja hajuttomia minulle ole tai silleen, mutta jotenkin minusta tuntuu, että minulla ei ole tunnetasolla yhtään minkäänlaisia yhteyksiä muihin ihmisiin.
Tähän väliin esimerkkiä... Alkukesästä Viikatemies kävi noutamassa erään sukulaisen, joka oli sukupuuta kuljettaessa kolmen linkin päässä minusta. Eli varsin lähellä siis. Kun sain kuullu tuosta Viikatemiehen vierailusta, niin reaktioni siihen oli lähinnä luokkaa "Ai". Ehkä samankaltaista reaktiota voisi odottaa, kun joku huomauttaa toiselle avautuneesta kengännauhasta. Mutta joka tapauksessa, yhtä "suuria" tunteita se uutinen minussa herätti. Toisaalta vaikka tuo sukulainen oli lähisukulainen, niin en ollut hänen kanssa oikein minkäänlaisissa tekemisissä. En edes tarkalleen muista milloin olen häntä viimeksi nähnyt, ehkä joskus jossain sukulaisen juhlissa tai vastaavassa vuosia vuosia sitten. Ehkäpä tämä selittää kaikkein parhaiten tuota minun suhtautumista asiaan.
Muiden ihmisten blogeja lukiessa ei ole voinut olla törmäämättä sellaisiin kirjoituksiin, joissa kirjoittajalla on menneillään jonkinasteista parisuhteen alun muodostumista. Ensin kirjoituksissa on valiteltu yksinäisyyttä yms. mutta hupsistakeikkaa, kohtahan sitä kuljetaankin kaksistaan. Joka kerta tällaisia kirjoituksia lukiessa on päähän tullut vain ajatus, että miten helvetissä ne siinä oikein onnistuvat! Ja toisekseen se missä ajassa se tapahtuu. Joku toinen on jo siinä ajassa tutustunut toiseen ja muodostanut ehkä yhteyttä/suhdetta, missä minä taasen vasta mietin, että mitenkäköhän tässä nyt pitäisi ottaa yhteyttä. Puhumattakaan sitten siitä tunneyhteyden muodostamisesta.
Enpähän nyt tiedä oliko nuissa ylläolevissa horinoissa mitään punaista lankaa mutta olkoot. En jaksa enkä osaa enää miettiä nuita asioita sen pitemmälle. Ei tästä tule muuta kuin paha mieli.
3.11.2011
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
13 kommenttia:
Aargh - kirjoittelin tänne jo pitkän kommentin, mutta sitten onnistuin hävittämään sen:(
Yritin kuitenkin sanoa siinä, että naisille pariutuminen on helpompaa, koska jos on vähänkään miellyttävän oloinen tapaus, niin joku mies jossain vaiheessa lähestyy kyllä.
-Noomi
Mielenkiintoinen aihe ja varmasti pohdinnan arvoinen! Tosin ehkä on parasta mietiskellä vain kevyesti ja kaukaa, ettei tule paha mieli :/.
Minä en tiedä miten se yhteyden muodostus tapahtuu. Minusta se on aina yhtä suuri IHME, oli kyse mistä ihmissuhteesta hyvänsä (ystävyys- tai parisuhde). Sanovat että se on kemiaa. En tiedä siitä, mutta jokin käsittämätön sekoitus kemiaa, sattumaa, onnea, ihmettä ja omaa aktiivisuutta se varmaankin on.
Niin, hieman hankala kommentoida kirjoittamatonta kommentia.
Mutta tottahan se on, että pariutumisen helppous taitaa mennä tässä järjestyksessä:
1) naiset
2) miehet
3) allekirjoittanut
:(
En tiedä miten osaisin auttaa sinua. Haluaisin kyllä osata sanoa jotain nerokasta, joka ratkaisisi ongelmasi samantien, mutta mitään oikotietä onneen tässäkään asiassa ei taida olla.
Oletko harkinnut sitä jonkinmoiselle terapeutille hakeutumista? Sillä oikeasti, tuo tilanne rajoittaa sinun elämääsi näiden tekstien perusteella jokseenkin paljon ja luulen, että saattaisit hyötyä jonkinlaisesta ammattiavusta asian suhteen.
En tarkoita tällä sitä, että olisit jotenkin nutcase:), vaan sitä, että käydäänhän terapiassa vaikka mistä syistä, esim. erilaisten fobioiden takia, tai jos halutaan vaikka yrittää päästä eroon tupakasta.
Minun mielestäni terapiaan kannattaa mennä, jos on jokin sellainen solmukohta elämässä, jota ei pysty omin voimin ratkaisemaan ja varsinkin jos se solmukohta aiheuttaa itseään tekemästä asioita, joita haluaisi saada elämäänsä.
Minusta sinä vaikututat kaikinpuolin hyvältä tyypiltä, jonka ei tartteisi olla yksin, ellet sitä aivan välttämättä halua. Valitettavasti muut ihmiset eivät voi auttaa sinua tuossa yksinäisyydessä, ellet ensin itse ala työstämään tuota sosiaalisten tilanteiden ongelmaa elämässäsi aktiivisesti. Ja tuo ongelma vaikuttaa sen verran energiaa syövältä mustalta aukolta, että helpoimmalla pääsisit jos hakisit siihen apua ulkopuolelta, kuin että yrität kipuilla sen kanssa itseksesi.
Eihän se pariutuminen tosiaan helppoa oo miehille kun naisillekaan. Itselläkin se monen sattuman kautta osu kohdalle. Näin ne tilanteet vaan muuttuu, joskus (eli suurimman osan ajasta) valitellaan yksinäisyyttä ja joskus taasen sattuukin sellanen ihme, että vastaan sattuu tulemaan joku harvinaisen ihana ihminen. Ne parhaat tyypit on yleensä visusti piilossa.
Onhan niitä varmasti sellasiakin ihmisiä joille parituminen on tosi helppoa. Onnea vaan niille supliikkimiehille ja -naisille.
Oletko harkinnut sitä jonkinmoiselle terapeutille hakeutumista?
Onhan se mielessä käynyt, ehkä viiden sekunnin verran.
Tottahan se on, että muut eivät osaa tai edes tiedä auttaa, jos en itse laita ensin tikkua ristiin. Minulta on vain tainnut jo loppua mielenkiinto ja halu koko asian hoitamista kohtaan, kun en ole jaksanut panostaa koko asiaan. Olen niin väsynyt ja tympääntynyt koko aihetta kohtaan...
Minä:
"Ja tuo ongelma vaikuttaa sen verran energiaa syövältä mustalta aukolta, että helpoimmalla pääsisit jos hakisit siihen apua ulkopuolelta, kuin että yrität kipuilla sen kanssa itseksesi."
Sinä:
"Olen niin väsynyt ja tympääntynyt koko aihetta kohtaan..."
-----
Kun puhuin kaikki energiat vievästä mustasta aukosta, niin tarkoitin juuri tuota. Lopulta kun asiat menevät riittävän pitkälle, niille ei enää yksinkertaisesti jaksa tehdä mitään. Ne vaivaavat, vievät vielä enemmän energiaa, masentavat entisestään, mutta eivät silti katoa mihinkään. Ja niihin todellakin vaan väsyy ja tympääntyy niin totaalisesti, ettei vaan jaksa. Tiedän kokemuksesta, vaikkakin eri asioiden ja ongelmien suhteen.
Kuulostaako kuitenkin tutulta?
Sinun kirjoituksistasi täällä huomaa, että sinä kärsit tuosta asiasta kuitenkin, vaikka väitätkin menettäneesi kaiken mielenkiinnon asian hoitamista kohtaan.
Mieti nyt vielä kuitenkin sitä terapiaan hakeutumista hieman kauemmin kuin ne 5 sek.
Kuulostaako kuitenkin tutulta?
Onkohan korvissani vikaa vai miten minusta tuntuu, että viime aikoina täällä on ruvennut kaikumaan?
Olet niin uskomattoman ärsyttävän oikeassa tuossa asiassa, että teki jo mieli sensuroida tuo kommenttisi pois.
Varmaan suurin syy miksi en ole taas jaksanut raahautua kenenkään juttusille on se, että koen jotenkin ne keskustelut turhauttaviksi, koska asiat eivät etene niiden johdosta juuri ollenkaan eteenpäin.
Ja kyllä. Tuo ylläoleva lause kuulostaa erittäin omaan jalkaan ampumiselta, sillä eihän ne asiat edisty sitäkään vähää, jos en käy kenenkään juttusilla.
:) Tiedän olevani raivostuttava:) Mutta hei - kun alkaa kirjoittelemaan tällaista julkista blogia, niin siinä on se riski, että sitten kaikki kaltaiseni seinähullut alkavat pommittelemaan poppakonsteillaan eivätkä luovuta,vaikka kuinka hienovaraisesti yrittäisit vihjata:)
Ne keskustelut eivät johda mihinkään ENSIALKUUN, koska a) niitä ei ole oikeasti rehellisesti sanottuna helppo käydä kenenkään kanssa kasvokkain b) ennenkuin siihen jotakuinkin rehelliseen pisteeseen päästään yhtään kenenkään kanssa, tarvitaan paljon aikaa, kärsivällisyyttä, puhetta (sinun toimesta) ja luottamusta siihen kuuntelijaan c) kuuntelijan pitää olla sellainen, että siihen pitäisi edes lähtökohtaisesti pystyä jotenkin uskomaan ja luottamaan auttajana
Ja en tiedä, voin olla väärässäkin, mutta minulle on jotenkin näiden tekstien perusteella tullut hieman sellainen fiilis, että lähtökohtaisesti ihmisiin luottaminen ei ole sinun vahvin lajisi. Joten ei siis silloin mikään ihme, jos tuntuu siltä, ettei keskustelut hyödytä mitään.
Sen sopivan terapeutin löytäminen ei ole mitenkään helppo tehtävä, mutta se on varmaankin aika oleellinen asia. Valitettavasti. Ja siis se vaatii sitten taas lisää aikaa, energiaa ja vaivannäköä. Todennäköisesti myös taloudellisia resursseja. :(
Mutta kuten itsekin totesit, vaihtoehtosi on joko elää saman ikuisuuongelman kanssa kärvistellen tai sitten vain yrittää oikeasti kaikkesi tuon ongelman ratkaisemiseksi. Itse päätät.
Minä kyllä äänestän sen raahautumisen puolesta, tuntui se miten hyödyttömältä tahansa.
Itse en kyllä koe vaikeaksi keskustella näistä asioista esim. vaikkapa sen työterveyspsykologin kanssa. Hänkin kommentoi minulle, että osaan kertoa asioista hyvinkin avoimesti ja tiedostan aika tarkastikin ongelman ytimen.
Tuossa tapauksessa minun on helppo kertoa asioista, koska olen jo varmaan etukäteen asennoitunut tilanteeseen siten, että kyseessä on lääkäri-potilassuhde (jonka jo lähtökohtaisesti pitäisi olla luottamuksellinen suhde). Kun tiedän etukäteen tuon "asetelman", niin näissä tilanteissa on helpompi olla ja toimia. Vastaavasti jos olisi kyseessä tavan pulliainen 1 - tavan pulliainen 2 -suhde, niin näissä olen sitten aika eksyksissä, koska silloin tavallaan ei ole mitään tiettyjä "rooleja". Tällöin myöskin se kynnys luottaa toiseen on huomattavasti paljon suurempi.
En koe niitä keskusteluja turhiksi sen vuoksi, että toiseen ei voisi luottaa. Enemmän sitä turhautumista aiheuttaa se, etten koe saavani näistä keskusteluista mitään konkreettista kättä pitempää, jonka avulla tätä ongelmaa voisi nuijia maanrakoon, ja jolloin asia jää sitten junnaamaan paikoilleen.
No mutta tuohan on sitten oikeastaan hyvä asia - sillä tuo kyllä auttaa asian ratkomista jo huomattavasti enemmän.
Olen kyllä sitä mieltä, että edelleenkin asiaan vaikuttaa sen kuuntelijan ammattitaito ja kokemus vastaavanlaisista tapauksista. Työterveyspsykologeilla ei välttämättä ole antaa muuta kuin pari käyntiaikaa per asiakas,(siis harvemminhan firmat maksavat mitään 10 kerran sessioita, siitä pidemmistä puhumattakaan) joten ei siinä ajassa mitään ihmeitä aikaan saakaan:(
Mutta - sekin on silti ehdottomasti tyhjää parempi, koska sekin on jo suuri edistysaskel ihmisille yleensä, että uskaltaa sanoa ääneen ne ongelmansa ja ainakin yrittää hakea apua. Sen jälkeen on oman kokemukseni mukaan helpompi hakea lisää apua.
Totta töriset, että asiaan vaikuttaa paljon vastapuolen ammattitaito. Sepä siinä vähän on ärsyttävää, jos haluaisi tosissaan etsiä sitä terapeuttia, niin silloin tarvittaisiin aikaa ja paksua lompakkoa. Ei vain huvittaisi heittää niitä vähäisiä ropojaan aivan kankkulan kaivoon vain huomatakseen ettei tuo terapeutti ollutkaan minulle sopiva.
Joku saisi perustaa nettiin jonkinlaisen terapeuttien "koeajo"-palstan, minne ihmiset voisivat kirjoittaa alalla toimijoista arvioita. Mutta tuskinpa semmoista sivustoa tänne tulee koskaan syntymään.
Tervetuloa kerhoon - sama ongelma omien ongelmien ratkomisen edistämiseksi.
Itse olen yrittänyt hieman valottaa asiaa ihan sillä, että olen huomannut erinäisten tahojen järjestävän vertaisryhmiä useampaankin dilemmaan. Joten todennäköisesti yritän tupata itseni johonkin sellaiseen ensi hätään, niin saa ainakin asioita pienen askeleen verran eteenpäin.
Jotain osviittaa terapeutin kyvyistä voi toki antaa myös se, että onko hän kirjoittanut osaamisalueestaan yhtään mitään julkaisua tai edes kirjoitusta nettiin.
noomi
Lähetä kommentti