Kotivahtina, osa 2

Edellisen kirjoituksen aihe jäi pyörimään mieleen sen verran, että piti palata asiaan uudestaan. Kun on mieleltään pilkunviilaaja, niin jäin tarkemmin miettimään sitä, että miten se koti määritellään. W-pediasta löytyi lyhyt tynkä, jossa tuo koti oli määritelty ihan hyvin.

Koti on paikka, jota ihminen käyttää vakituiseen asumiseen, jossa säilytetään henkilökohtaisia tavaroita, jossa vietetään vapaa-aikaa ja paikka jossa perheen jäsenet asuvat.

Näinhän se lyhykäisesti ja yksinkertaiseti on. Muuten tuo osuu ja uppoaa minun kohdalla täysin paitsi tuon osalta, että asun itsekseni.

Kodiksi voi kutsua myös jotain tiettyä kaupunkia, seutua, valtiota tai muuta paikkaa jossa viihtyy erityisen hyvin. Kodin rajat eivät siis ole tarkat ja täsmälliset vaan suhteelliset. Vakituinen asuinpaikka ei aina tunnu kodilta, ja kodilta voivat tuntua myös paikat, joissa ihminen ei asu. Esimerkiksi lapsuudenkotia pidetään usein aikuisenakin kotina, vaikkei siellä enää asutakaan. Ihmisellä voi siis olla useita koteja, ja koti onkin sekä paikka että mielentila.

Mitä nyt viimeksi mutisin, että en ole juuri oikein missään asunnossa tuntenut oloani kotoisaksi mutta tämä nykyinen asuinpaikkakunta taas sille tuntuu, niin ehkäpä se koti onkin minulle enemmän asuinseutuun ja mielentilaan liittyvä asia kuin vain johonkin tiettyyn asuinpaikkaan. Toisaalta tämä hieman helpottaa sitä epämääräistä oloa, joka tuli tuosta talon ostamisen pohdinnasta. Ei taida olla enää väliä, että tuntuuko se talo kodilta. Riittää, että se on vain sillä seudulla, joka tuntuu kodille.

Sadetta

Tänään aamulla herätessäni taas joskus ennen sian pieraisua kuuntelin ulkoa tulevaa sateen ääntä. Aamupalaa syödessä mietin sitten, että minne kaikki metsäneläimet mahtavat mönkiä sateelta suojaan ja miten paljon niitä on mahtanut ketuttaa tänä kesänä, kun vettä tuli kesän aikana enemmän kuin tarpeeksi. Ihmiset saa asustelella melko kuivissa oloissa ympäri vuoden mutta kyllä se minua ainakin sapettaisi, jos jossain kuusen alla pitäisi yrittää selviytyä kuivana.

Kotivahtina

Olin viime viikonloppuna kotonakotona vanhempien luona vahtimassa heidän taloaan. Siellä itsekseen ollessa ehti taas ajatella hieman kaikenlaista. Päällimmäisenä kuitenkin jäi mieleen pohdinnat siitä, että mikä on minulle koti.

Näihin päiviin saakka olen ollut sitä mieltä, että minulla on ollut elämän aikana vain yksi varsinainen koti: tämä vanhempieni asuinpaikka. Se on ollut sellainen paikka, jonne on mielellään palannut. Kaikki muut asunnot, joissa olen asunut, ovat olleet kaikkea muuta kuin "koteja" minulle. Suurin osa on ollut vuokra-asuntoja, yksi opiskelija-asuntokin mahtuu mukaan, ja sitten vielä tämä perstakahikilän omistusasunto. Kaikkiin näihin asuinpaikkoihin olen jotenkin suhtautunut niin, että asun niissä vain väliaikaisesti ja niihin ei ole syntynyt mitään kiintymyksiä, ei edes tähän omistusasuntoonkaan vaikka asuinkin siinä monta vuotta.

Nyt kun olin kotonakotona tyhjässä talossa, niin asioita tuli katsottua hieman uusin silmin ja eipä tämäkään enää niin kodikkaalta/kodilta vaikuttanut. Talossa on asuttu jo aika pitkään, joten kaikenlaisia kulumisen merkkejä on näkyvillä ja pintaremontti niin sisältä kuin ulkoa alkaisi olla paikallaan. Lisäksi tässäkin paikassa on muutamia sellaisia pieniä ärsyttäviä asioita, jotka olisin tehnyt toisin, jos olisin isäntä talossa. Ja varmaankin aikakin on tehnyt tässä tapauksessa tepposensa. Kun on kasvanut isommaksi ja vanhentunut, sitä arvostaa ihan eri asioita mihin ei ole niinkään tullut nuorempana kiinnitettyä huomiota. Nyt ne, tai pikemminkin niiden puute, hieman ärsyttävät. Mutta luultavasti se kaikkein suurin asia, joka tästä paikasta on tehnyt kodin, on ollut vanhemmat. Nyt kun he olivat poissa, niin paikka vaikutti hieman tyhjältä. Kyllähän se edelleenkin tuttu paikka oli, mutta jokin sieltä tuntui puuttuvan.

Tässä kun on katsellut itselleen sitä vakituista asuinpaikkaa, niin tämä asia hieman laittoi mietityttämään. Vaikka nyt jostain sattuisinkin löytämään sen ostettavan paikan, joka tuntuu omalle, niin tuntuisiko se myös kodille. Tai ylipäätään... Tuleeko minulla koskaan olemaan "kotia" siinä mielessä kuin sen voisi käsittää, jos sitä joutuu asumaan yksinään ja sen kodin tunteen luo ne läheiset ihmiset. Noh, sentään tämä nykyinen paikkakunta tuntuu sellaiselta, että täällä viihtyy pitempään. Joten kai se on pidettävä tätä "henkisenä kotinaan" vaikka se on hieman laajempi koti kuin pelkkä asunnon/talon muodostama koti. Mutta joka tapauksessa, en nyt enää olekaan niin varma, että mitä voin pitää kotinani ja se hieman häiritsee.

Ärripurri

Tällä viikolla oli lievästi sanottuna eniten vituttaa kaikki -tyylinen olotila. Tai ei ehkä sentään koko viikkoa mutta ainakin puolet. Torstaina unohdin työmatkalle lähtiessä ottaa tavaroita mukaan. Ehdin jo matkata hyvän matkaa, kunnes päähän pälkähti, että jotain unohtui. Suunnaton vitutus iski sillä hetkellä kuin miljoona volttia ja eikun takaisin hakemaan tavaroita. Laskin, että töppäyksen hinnaksi tuli rahallisesti n. 24 (tai 6, miten nyt haluaa laskea) euroa ja ajallisesti n. kolme varttia eli ei mikään suuren suuri. Olotilani oli kuitenkin sellainen perseelleammuttukarhumainen, että jos joku vinoleuka olisi tullut irvailemaan sillä hetkellä asiasta, niin se leuka olisi saattanut jäädä pitemmäksikin aikaa vinoon. Sadattelin ja kiroilin varmaan puolisen tuntia kunnes kierrokset alkoivat hieman laantua.

Eilen puolestaan harrastuksen osalta tuli rahallista tappiota välinerikkojen takia ja silläkin hetkellä vintti tahtoi sumeta vitutuksen johdosta. Ihme kyllä, tämä suuttumus laantui paljon nopeammin mitä tuo aikaisempi vaikka tässä tapauksessa rahallinen vahinko oli suurempi. Mahtoiko sitten näin erilaiseen reaktioon olla syynä se, että ensimmäisessä syy oli vain ja ainoastaan täysin minussa mutta jälkimmäisessä asialle ei oikein voinut mitään, se vain tapahtui.

Tällä viikolla kolmanteen ja neljänteen minua nyppineeseen asiaan yhteisenä tekijänä on juokseminen. Jos juoksen yhtä reittiä pitkin, niin yhdessä kohtaa pitää kulkea pitempi pätkä hiekkatietä. Sitä mitä en ymmärrä autoilijoissa on se, että MIKSI VITUSSA sillä autolla pitää ajaa siinä tien pätkällä sellaista vauhtia aivan siitä jalankulkijan vierestä niin, että kivet lentää päälle, vaikka sitä tietä on leveydeltään perkele viisi metriä?! Näiden pallinaamaisten jästipäiden on vain yksinkertaisesti niin äärettömän vaikeaa kääntää sitä rattia edes hieman juoksijaa ohittaessaan. Mutta kyllähän sen ymmärtää, kun näillä tapauksilla ÄO sijoittuu johonkin kyrvän pituuden ja kengän kokonumeron välimaastoon.

No entäs se neljäs asia... Kun puolestaan juoksen yhtä toista reittiä, niin kuljen tällöin yhden omakotitalon ohi. Viimeisen kolmen juoksukerran aikana tämän talon pihasta on rynnännyt tielle pieni piski räksyttämään. Tähän mennessä piski on vielä lopettanut haukkumisen ja räksyttämisen, kun olen hiljentänyt juoksuni kävelyyn. Tästäkin tapauksesta taas näkee miten saatanan juntteja jotkin koiranomistajat voivat olla. Eivät yksinkertaisesti tajua yhtään, että pitäisivät sen "kiltin" pikku karvaperseensä kiinni. Odotan kyllä kuin kuuta nousevaa sitä päivää, kun tämä piski ei enää tyydy pelkkään räkyttämiseen vaan ampaisee minun kimppuuni. Silloin otan lain omiin käsiini ja jokainen voi arvailla, että mikä sullotaan tämän talon postilaatikkoon tai roskapönttöön.

Olisi ollut taas agressionpurkukeinoille käyttöä tällä viikolla. Tällaista taas tällä kertaa... ÄRH!entelemisiin