Näin niitä työpaikkoja syntyy

Yhtä lehteä lueskellessa tökkäsi taas silmään eräs kohta yhdestä jutusta. Kirjoituksessa käsiteltiin sitä, miten nuoret eivät ole kiinnostuneet metallialasta ja lähitulevaisuudessa tuolta alalta ihmisiä eläköityy paljon, jolloin myöskin työpaikkoja vapautuu. Ohessa katkelma jutusta...

"Koulujen lisäksi myös yritykset olisi saatava sitoutumaan nuoriin. Metalliliitto ja Teknologiateollisuus ovatkin yhdessä linjanneet, että vaikka yrityksessä olisi lomautus käynnissä, niin sen ei pitäisi estää harjoittelijan ottamista töihin."

Aivan uskomatonta paskaa! Tuohan käytännössä tarkoittaa sitä, että laitetetaan ne kaikki varsinaiset työntekijät lomautukselle/kortistoon ja otetaan tilalle harjoittelijoita, joille ei makseta palkkaa. Nämä harjoittelijat on lähes käytännössä ilmaista työvoimaa ahneille työnantajille, jotka koittavat kaikilla mahdollisilla kepulikonsteilla maksimoida voittojaan. Jos olisin nyt valitsemassa ammattia, niin tuskin lähtisin opiskelemaan alaa, jolla työskentely on muutenkin raskasta ja jolta kaiken lisäksi vielä löytyy tämänkaltaista työntekijöiden nylkytoimintaa... Siinäpähän miettivät ja ihmettelevät suuret herrat kabineteissaan miksi alalle ei ole tulijoita...

Mutinaa viikon varrelta

Tällä viikolla ei taas tapahtunut työrintamalla yhtään mitään. Jos tuota tarkentaa niin ei tapahtunut mitään, koska en saanut aikaan mitään. Nyt näyttää olevan taas näitä hetkiä työnteossa, jolloin ei oikein saa mitään aikaiseksi. Ohjelmat eivät toimi niin kuin pitäisi, eteenpäin lähetetyt kysymykset odottavat vastausta ja sitä tyypillistä. Yhtä hyvin olisi voinut vetää lonkkaa koko viikon ja tehdä sitä mitä huvittaa.... Mutta kilttinä työntekijänä sitä yrittää näyttää töitä tekevältä, koska minulle ollaan olevinaan maksavinaan palkkaa... Tuokin palkka-asia minua on jo nyppinyt pitemmän aikaa. Työ on alipalkattua ja jos kysyy palkankorotusta niin vastaukseksi saa sen tyypillisen "nyt ei ole varaa, koska taloudellisesti on niin tiukkaa, ehkä sitten myöhemmin" -vastauksen. Kaikkeen muuhun sitä varaa kyllä näyttää riittävän mm. yrityksen laajentamiseen, uusien henkilöiden palkkaukseen ja muuhun vastaavaan.

Ai kun loppuisi tämä lama-aika ja osaavilla työtekijöillä olisi taas kysyntää niin tekisi kyllä mieli tehdä kusinen temppu tälle nykyiselle työnantajalle... Jos kävisi niin, että parantuneessa taloustilanteessa saisivat jonkin isomman projektin ja siihen tietysti tarvitsisivat tekijöitä ja itsellä olisi jo uusi työpaikka kiikarissa niin kovin kauan ei tarvitsisi miettiä mitä tekisin. Hyvin suurella todennäköisyydellä työrukkaset tipahtaisivat lattialle ja nykyiselle työnantajalle jäisi yksi henkilö vähemmän käytettäväksi projektiinsa, jossa - kuten tavallisesti - aikataulut kusevat ja työntekijät saavat tehdä töitä hiki hatussa.

Tuokin asia ihmetyttää, että miten aina eri projekteissa tehdään kuitenkin aina samat virheet. Tyypilliset virheet, mitä olen laittanut merkille, ovat seuraavia:

1) Projektissa liian vähän henkilöitä.

Jossain vaiheessa huomataan, että työtä on liian paljon suorittaavan henkilömäärään nähden ja jostain täytyy löytää lisähenkilö(itä). Yleensä tämä tapahtuu jossakin projektin keskivaiheilla, jolloin kiireestä johtuen kukaan ei ehdi kunnolla sitten opastaa tätä uutta henkilöä projektin "tavoille"/vaatimuksille/päämäärään. Tästä johtuen on sitten normaalia, että jossain vaiheessa paikataan väärin tehtyjä juttuja.

2) Aikataulut kusevat.

Voisikohan tämäkin ehkäpä kenties johtua siitä, että niitä aikatauluja ei ole laadittu missään vaiheessa...? Kumma homma.... hmmm... Joku viisas voisi tässä kohdassa väittääkin, että tuo aikataulujen kuseminen johtuu tosiaankin niitten puutteesta. Itse koen hankalaksi juuri tämän, kun annetaan vain yksi päivämäärä (= milloin projekti pitää suunnilleen olla valmiina) mutta mitään väliaikatauluja ei anneta. Tällöin omia osatöitään ei osaa laittaa aika-/tärkeys-/suoritusjärjestykseen ja projektin jossain vaiheessa on normaalia kuulla toteamus, että nämä ja nämä työt pitää olla viikon loppuun mennessä valmiina (ja kalenterissa kyseinen viikko on jo puolivälissä).

3) Projektimateriaalin käsittely perseestä.

Joskus aikoja sitten tietokoneiden tehdessä tuloa työmaailmaan puhuttiin paperittomasta työpaikasta. Ja kyllä se joiltakin osin sitä jo onkin mutta jossain vaiheessa kun asiakkaalle pitää lähettää jotakin, niin se yleensä pitää laittaa paperilla. Nuissakin paperinkäsittelysysteemeissä on parantamisen varaa mutta se ei minua niin paljon haittaa, koska en joudu käsittelemään itse niitä mitenkään suuressa määrin. Vastaavasti se kaaos on siirtynyt tietokonepuolelle. Projektin ei tarvitse olla kovinkaan iso, kun niitä tiedostoja alkaa kertyä paljon. Ei se paljous vielä mitään mutta se alkaa häiritä aina työntekoa, kun tiedostoista on eri versioita ja välttämättä ei ole aina selvillä siitä, mikä on se kaikkein viimeisin tuotos. Lisäksi kaikilla työntekijöillä on omat tapansa tehdä töitä, jolloin pitää aina miettiä, että missähän se Jarkko säilyttää niitä tiedostoja ja onkohan Veera tehnyt niihin ja niihin tiedostoihin ne muutokset... Eli mitään vakiintuneita käytäntöjä ei ole. Tai joku ohjeistus on kyllä joskus annettu mutta kukaan ei noudata niitä. Projektin loppupuolella kun sitten pitäisi laittaa asiat pakettiin niin hankala sitä on tehdä kun ensin ollaan puoli vuotta hutkittu miten sattuu.

4) Projektin lopetustoimenpiteet perseestä.

Kuten tuossa edellisessä kohdassa jo kävikin ilmi niin yksi kohta projektin lopussa on pistää oikeat tiedostot ja muu materiaali oikeille paikoille. Tämä tietojen etsiminen teetättää töitä, kun osa projektin henkilöistä tekee jo muita hommia ja luonnollisestikaan heitä ei kiinnosta enää vanhat asiat (ja jotkut eivät kyllä enää muistakaan, vanhoja pieruja kun ovat). Ja mitä pitempi projekti on ollut kyseessä, niin sitä tuskaisempi on tuo lopetus. Mitään loppupalaverejakaan ei ole pahemmin pidetty. Loppuvaiheessa ehkä saatetaan käydä läpi mitä on vielä tekemättä mutta ei juuri muuta. Asiakkaaltakaan ei pahemmin kuule palautetta miten projekti on mennyt. Projektipäälliköt voivat pitää ehkä asiakkaiden kanssa joitakin ryypiske... päätöspalavereita, joissa voivat jotakin keskustella mutta niistä keskusteluista ei kuulu juuri mitään ruohonjuuritason työntekijän korvaan.

Ja jee taas kohta uutta projektia tekemään ja käymään listaa läpi kohta kohdalta!

Näköjään taas kirjoitus venähti ja mopo karkasi ihan muihin aiheisiin siitä, mitä alunperin olin ajatellut kirjoittaa mutta mikäpäs tässä yksinäisen on sunnuntai-iltana kirjoitellessa...

Armoa!

Auttakaa minua! Tuo kurja diktaattori jupisee ja nalkuttaa aina vain enemmän ja enemmän, jos en tee asioille mitään. Lisäksi tuo orjapiiskuri mulkoilee sitä enemmän, mitä huonommin täällä asunnossa on siivottu...

Kamera käy

Näin taas viime yönä pariakin erilaista unta mutta en muista niitä enää. Olisi hauskaa, jos omat unet pystyisi nauhoittamaan. Laittaisi vain illalla jonkun myssykän päähän, joka on liitetty tietokoneeseen ja se nauhoittaisi yön aikana nähdyt unet katsottavaan muotoon. Useasti käy niin, että aamulla herätessään tietää/muistaa nähneensä jonkinlaista unta mutta sen sisältö ei enää muistu mieleen tai muistaa vain yksittäisiä pätkiä siitä. Silloin olisi jälkeenpäin hauska katsella koko nähty uni.

2010

Tehdäänpäs nyt yhteenvetoa viime vuodesta kun moni muukin bloggaaja on sellaista tehnyt...

Muistan hyvin sen mitä ajattelin kun vaihdoin viime vuoden tammikuussa uutta kalenteria seinälle. Ajattelin silloin, että siinä meni taas vuosi samalla tavalla kuten aina ennenkin eli ei mitään muutosta tähän tilanteeseen (eli yksinäisyys, seurustelemattomuus ja ne tavalliset). Ihan saman voisi todeta menneestä vuodesta 2010 mitä aikaisemminkin eli taaskaan ei tapahtunut mitään kovin merkittävää. Kuitenkin joitakin muista vuosista poikkeavia pieniä juttuja tapahtui, mutta niiden asioiden suuruusluokka niillä voisi olla luokkaa "kiveäkin kiinnostaa"...

Keväällä siinä touko- ja kesäkuun aikana oli jotenkin energisempi olo niin tuli kokeiltua nuita nettideittijuttuja. Saldo siitä touhusta ei kovin paljoa nollasta noussut. Nuo jutut voi oikeastaan aika pitkälti kuitata aikaisemmin julkaistulla postauksella. Eli kovin vähäisiksi jäi yritykset ja viritykset sitä kautta. Tosin mainittakoon yksi tapaus, että pyysihän minua yksi nainen kahvillekin ja toki kutsuun myöntävästi vastasin, sekin ehkä siitä syystä ettei kukaan ole minua pahemmin ulos pyytänyt niin pitihän se uteliaisuudesta katsoa. Tätä aikaisemmin olen käynyt treffeillä/kahveilla joskus varmaan viisi tai kuusi vuotta sitten eli aikaa oli hieman kerennyt vierähtää sitten viime kerrasta...

Eipä siitä mitään sitten seurannut, treffit olivat lähinnä oppikirjaesimerkki siitä, miten molemmat osapuolet tunsivat olonsa vaivautuneeksi ja juttu ei luistanut. Eli juuri tällaiset erittäin epämukavat treffit, joille ei halua joutua enää. Näin jälkikäteen ajateltuna tuokin nainen varmaan pyysi minua sen takia kahville, koska oli juuri vähän aikaa sitten eronnut eli varmaan oli kokeilemassa taas menestystään treffirintamalla... Tuskin tulee taas viiteen vuoteen mentyä minnekään treffeille kenenkään kanssa, ei tuo kokemus ainakaan niihin kannusta (ellei sitten ole menossa mentaliteetilla "pää pystyssä kohti uusia pettymyksiä"). Opin minä tuostakin jutusta yhden asian. Ihmiset ovat niin erilaisia luonnossa kuin jossakin netti-ilmoituksessa, juuri tuon takia tuo nettideittailu on menettänyt minun mielenkiintoni.

Toinen mainitsemisen arvoinen seikka viime vuodesta on se, että havahduin vihdoin ja viimein siihen, että minulla saattaa olla jonkinlainen ongelma, joka ei muutu miksikään ellen tee sille jotakin. Siksipä tuli sitten käytyä lääkärissä mutta sekin juttu taitaa olla niin pitkien piuhojen päässä, että saaneekohan siihen enää mitään muutosta/selvyyttä. Nyt ollaan vasta siinä vaiheessa, että selvitellään mikä mahdollisesti on itse ongelma. Eli miten sen nyt sanoisi yksinkertaisesti, vikadiagnostiikkaa aletaan vasta käynnistellä.

Niin ja tosiaan, aloitinhan minä tämän blogin kirjoittamisen niin onhan siinäkin jotain uutta mitä ei ole tullut aikaisemmin tehtyä.

Jos näin loppuun pitää sanoa muutama sana aluillaan olevasta vuodesta niin tuskinpa mitään radikaalia tulee näillä näkymin tapahtumaan. Aivan varmasti ihmissuhteet ovat minulle yhtä hankalia tai hankalampia kuin aikaisemmin. Seksin suhteenkaan ei ole mitään odotuksia. Ensin pitäisi jotenkin tutustua johonkin henkilöön, jotta voisi edes kuvitella harrastavansa peuhaamista mutta kun este onkin juuri tuossa tutustumisessa niin siihenpä se homma liiskaantuu alkutekijöihinsä yhtä tehokkaasti kuin asfalttijyrän alle jäävän kananmunan tapauksessa. Eli kuparinen pysyy edelleenkin rikkomatta ja kuiva kausi jatkuu kuivaakin kuivempana.

Tylsyyttä odotellessa...

Kohtaamisia

Välillä, kun aina hautautuu ajatuksiinsa ja ne lähtevät kulkemaan omia ratojaan, niin jälkikäteen on sitten hauska mietiskellä niiden ajatusten kulkuratoja, miten yksi ajatus on tuonut mieleen toisen, josta on taas tullut mieleen kolmas ja niin edelleen. Viime viikonloppuna luin yhtä lehteä ja näin ne ajatukset sitten kulkivat...

Yhdessä lehdessä oli aukeaman juttu laulajasta nimeltään Mariska ja siinä oli myös hänestä muutamia valokuvia. Yhdessä näistä valokuvista Mariska piteli sylissään vauvaa. Vauveli katseli kameraan ja Mariska puolestaan katsoi vauvaa veikeä ilme naamallaan.

Tästä valokuvasta minulle muistui mieleen eräs ohjelma, jonka olin nähnyt televisiosta monia vuosia sitten. En muista tarkalleen mutta ohjelma taisi olla joku vähän tiededokumentin kaltainen ohjelma, jossa käsiteltiin naisten ja miesten eroja. Ohjelmassa oli joukko naisia ja miehiä, jotka joutuivat tekemään "tyypillisiä" sukupuolten mukaisia tehtäviä, mm. käyttämään kaivinkonetta ja vaihtamaan vauvalle vaippa. Tämä vaippojenvaihtokohta tuli mieleeni katsoessani aiemmin mainittua kuvaa vauvasta ja Mariskasta. Ensimmäiseksi naiset saivat suorittaa tämän tehtävän ja heiltähän se vaipanvaihto luonnollisesti onnistui ja sujui hyvin. Vanha vaippa pois, uusi tilalle ja sen jälkeen vauvan nosto syliin ja vähän jokeltelua vauvalle. Miesten kohdalla taas... He kyllä suoriutuivat siitä mutta he toimivat tehtävän lopussa hieman eri tavoin kuin naiset. Se meni suunnilleen näin: vanha pois, uusi tilalle ja perään kysymys "mikä on seuraava tehtävä?". Siis se vauvan syliinottaminen ja jokeltelu jäivät pois... Näin toimivat kaikki miehet paitsi yksi, joka lopussa vähän "piti seuraa" vauvalle höpöttelemällä, siis kuten myös naiset tekivät. Tästä taas mieleeni tuli kysymys, että mitenkähän minä mahtaisin reagoida, jos minulla olisi vauva sylissä. Ja jotenkin minulle tuli mieleen, että sille vauvalle voisi väännellä naamaa (omaa tietenkin, ei vauvan), kutittaa sitä jalkapohjista tai jotakin sellaista, joka saisi sen nauramaan.

Tuo ajatus naaman vääntelystä toikin sitten mieleen uuden jutun, erään tapahtuman kuuden vuoden takaa...

Olin jonkin aikaa töissä yhdessä paikassa, jossa jouduin työtehtävien puitteissa liikkumaan erään taloyhtiön piha-alueella. Tässä taloyhtiössä olevat talot olivat sekoitusta rivi- ja kaksikerroksista kerrostalosta. Jokaiselle asunnolle oli oma sisäänkäynti ja maantasalla olevilla asunnoilla oli pieni pläntti pihaa ja lyhyt pihapolku. Siinä työtehtäviäni hoidellessa jouduin aina välillä tekemään töitä myös näiden asuntojen pihoilla tai tarkemmin sanottuna niillä pihapoluilla. Ollessani erään asunnon kohdalla huomasin kun kissa hypähti asunnossa ikkunalaudalle, josta näkyi siihen polulle. Arvelin, että kissa oli varmaan tullut uteliaisuuttaan seuraamaan puuhiani. Katselin siinä takaisin kissaa ja jostain kumman syystä minun teki hirveästi mieli mennä irvistelemään takaisin kissalle siihen ikkunan eteen. En kuitenkaan kehdannut tehdä sitä, sillä olisi siinä varmaan ollut näky, jos asunnon haltija olisi tullut siihen ikkunan luo ja nähnyt minun virnistelemässä kissalleen.

Tästä kissaepisodista sitten muistui mieleen eräs kohtaaminen, joka tapahtui muutama vuosi takaperin... Olin kävelemässä jalkakäytävää pitkin bussipysäkille, kun huomasin edelläni kissan hipsuttelevan myös samaan suuntaan minun kanssa siinä jalkakäytävällä. Vaistomaisesti vihelsin kissalle, joka kääntyikin katsomaan taakseen ja jäi siihen paikalleen tuijottamaan. Muutamalla askeleella olin siinä kissan vieressä, kyykistyin ja silitin kissaa leuan alta. Kissa näytti tykkäävän siitä ja silittelin ja rapsuttelin sitä vähän aikaa kunnes jatkoin taas matkaa...

Tuo kissan kohtaaminen on jäänyt hyvin mieleeni. Jotenkin toimin siinä tilanteessa niin vaistomaisesti ja en ajatellut sen kummempia. Ja kisuli antoi vielä vähän paijata vaikka yleensä ne ovat täällä kaupungissa lähteneet juoksemaan karkuun, jos niitä on yrittänyt lähestyä... Tuon tapahtuman johdosta mielessäni on käynyt joskus sellainen ajatus, että varmaan joskus pitäisi kokeilla tuota johonkin naiseen. Viheltäisi jollekin tuntemattomalle typykälle, kävelisi itsevarmasti vierelle ja vähän silittäisi leuan alta, hymyilisi ja lähtisi vain jatkamaan matkaansa sanaakaan sanomatta. Saattaisi naisen ilme olla varmaan näkemisen arvoinen... Ellei tulisi nyrkistä sitä ennen...

Mutta näin ne ajatukset aivoissa aasinsiltoja pitkin kulkevat hermosolusta toiseen...

Mitähän tämä tarkoittaa?

Joku yö sitten näin taas outoa unta. Olin jossain tapahtumassa, jossa oli paljon ihmisiä. Tämä tapahtuma vaikutti virkistyspäivältä tai joltakin vastaavalta. Paikka oli jollain tavalla erikoinen sillä se ei ollut mikään tavallinen rakennus ja huone missä ihmiset olisivat olleet. Kuitenkin unesta sai sellaisen tunteen, että olin koko aika sisällä jossakin rakennuksessa ja tämä paikka oli iso. Tilat olivat tällaisia avoimehkoja käytäviä tai pikemminkin aulatilojen tyyppisiä, joissa oli paljon tilaa ja portaita eri kerroksien välillä. Yksi unesta mieleenjääneitä asioita oli, että tämän paikan eri tiloissa oli paljon viherkasveja, joista jotkin olivat hyvinkin suuria, korkeudeltaan pienen puun veroisia.

Ja mitä tulee näihin ihmisiin... Heitä oli siis paljon ja kaikki olivat enemmän tai vähemmän tuntemiani. Joukossa oli paljon niitä, jotka olivat oikeassa elämässä samaan aikaan yläasteella tai lukiossa minun kanssa. Näkyi joukossa olevan muutamia opettajiakin ja henkilöitä muistakin asiayhteyksistä kuin koulusta. Siinä oli sitten alkamassa jokin juttu ja ihmiset kerääntyivät jonoon. Tämä juttu oli sellainen, että se piti kulkea läpi pareittain ja tietystikkään minulla ei paria ollut. Koitin hipsiä takaisin tilaan, josta ihmiset olivat tulleet. Ajattelin, että josko siellä olisi vielä joku ilman paria, jonka kanssa voisin osallistua. Siellä oli enää vain yksi nainen jäljellä mutta ennen kuin kerkesin tehdä mitään, jostain ilmestyi muutamia muita ihmisiä ja tämä nainen lähti heidän matkaansa. Jäin vain siihen paikalleni ja ajattelin "taas niin tyypillistä, jäin taas itsekseni". Tähän sitten lopulta heräsin.

Mietityttää vain mistä tuokin uni kumpusi... Varmaan tämä pitkään jatkunut yksinäisyys alkaa tunkeutua uniinkiin vai lieneekö minulla alitajunnassa jonkunlainen pelko, että jään harhailemaan tähän elämään yksinäiseksi ja kadonneeksi sieluksi...

Kuluneesta viikosta

Oli tämä kulunut viikko töiden osalta siis taas sellainen viikko, jolloin ei saanut mitään järkevää aikaan. Alkuviikosta sain jotain pientä aikaan ja keskellä viikkoa piti käydä toisessa kaupungissa työmatkalla. Sielläkin tuhlautui aikaa palaverissa/koulutuksen tapaisessa istuessa. Sieltä opiksi jäi vain muutama asia, joka olisi tehokkaassa opetuksessa opetettu parissa tunnissa, nyt asioiden jauhamiseen meni ne pari päivää. Suurimpana syynä voi pitää sitä, että asiakas oli hankkinut tietokoneohjelmiston ja sitä on tietysti kustomoitava asiakkaan haluamalla tavalla ja kun ohjelmisto ei toimikaan sitten halutulla tavalla niin se kaikenlainen näpertely ja piipertely asioiden korjaamiseksi vie aikaa. Loppuviikosta koitin itse testailla tätä ohjelmaa mutta sekin jäi vain "rääppimisen" asteelle... Tuollainen syö tehokkaasti mehuja työntekijästä, kun yrittää tehdä jotain jollain, joka ei toimi kunnolla. Samalla meinaa se V-käyrä aina käydä tavallista korkeammalla. "Mielenkiinnolla" seuraavaa työviikkoa odotellessa...

Makkaroi...

Eiku siis kyrsii taas urakalla työviikon jälkeen... Mehut on poissa niin ettei jaksa edes kirjoitellakkaan mitään vaikka olisi jotakin aiheen tynkää tarjolla.

Puujalka

Miksi yksinäinen mies ei ole lihava?

-Pitkän työpäivän jälkeen kotiinsa palattuaan hän katsoo jääkaappiin, toteaa "mjääh" kaapin olessa tyhjä ja painuu sänkyyn nukkumaan.

Miksi parisuhteessa elävä mies on lihava?

-Pitkän työpäivän jälkeen kotiinsa palattuaan hän katsoo sängyllä makaavaa naista, toteaa "mjääh" ja painuu jääkapille syömään.

Mutta se siitä aiheen liittyvästä puujalasta ja sitten itse aiheeseen... Taas joulun ja loppiaisen välisenä aikaan painoni nousi muutamalla kilolla. Olen huomannut, että painoni tahtoo nousta kesälomalla ja juuri joulun aikaan. Suurin syy lienee yksinkertaisesti vain se, että liikkumiseni lopahtaa juuri lomien aikaan. Töihin matkatessani saan aina hyötyliikuntaa ja kun lomalla sitä ei ole, niin paino nousee väkisinkin vaikka syömisiään pyrkisi pitämään pienempänä.

Jos vertaan siihen mitä painoin aikuistumisen kynnyksellä eli siinä ennen armeijaan lähtöä ja nyt tätä päivää niin painoa on tullut kymmenen kiloa lisää. Tosin vuosiakin on siinä samassa kulunut saman verran eli n. 10 vuotta. Ihannepainoni olisi suunnilleen kuutisen kiloa nykyistä pienempi ja olin siinä viimeksi noin parisen vuotta sitten. Jos miettii tuota ihannepainoaikaani niin silloin nuo loma-aikaan tapahtuneet lihomiset sai vielä pudotettua takaisin tekemättä juuri mitään eli palaamalla vain arkirutiineihin. Mahtaako sitten tuo lisääntynyt ikä muuttaa kroppani toimintaa kun paino ei putoa enää palaamisella arkeen.

Tuo lisäkilojen tulo ei ole vaikuttanut positiivisesti mielialaani. Aikaisemmin jos painoni nousi muutaman kilon niin se ei vielä näkynyt oikeastaan mitenkään vartalossani. Nyt kuitenkin lisäkilot näkyvät jo selvästi kasvaneena mahana ja eikä se ole minusta kovin miellyttävä näky vaikka maha ei olekaan vielä mikään varsinainen kaljamaha. Niin housujen vyötärön kasvamisena, myös joissakin liikkeissä tuon lihomisen jo alkaa tuntea. Esimerkiksi kyykistyessä tai kumartaessa tuntee miten maha vähän "ottaa kiinni". Kaikki nuo asiat vähän latistaa mieltä jo näiden muutamien muiden "mielenpiristäjien" lisäksi...

Ilmoja on pidellyt

Keskustelin yhtenä päivänä työpaikalla ruokatunnilla yhden kolleegan kanssa sääoloista ja lämmityksestä. Silloin oli ollut paljon pakkasta ja tuli puheeksi se, millä asuntoni lämpiää ja miten lämmin se on ollut kovilla pakkasilla. Ei tuossa puheenaiheessa nyt niin mitään ihmeellistä ollut, enemmän taas särähti korvaani se, miten kysymys oli muotoiltu. Muistaakseni se meni "Miten lämpimänä teidän asunto on pysynyt näillä pakkasilla?" tai jotenkin siihen suuntaan.

Teidän asunto ...??

Tietääkseni asun edelleenkin yksin ja tuolla työpaikalla ei teititelläkään, koska kukaan ei ole niin tuntematon toisilleen. Ilmeisesti kollega ei tiedä sitä, että asun yksin ja hän olettaa, että asun jonkun toisen kanssa. Jäi vain mietityttämään tuo, että olettavatko ihmiset automaattisesti tämän ikäisen henkilön asuvan jonkun kanssa vai mikähän väärinkäsitys tuossa sitten mahtoi olla takana...