Vuosi pakettiin

Kohta alkaa taas vuosi olla taputeltuna pakettiin, enää ensi viikko ja vajaa puoli viikkoa toista. Ja huomenna näyttää olevan vielä talvipäivän seisokki eli vähän jotain lohtua siitä, että vuoden pimein aika on kohta ohi. Perjantaina oli töissä kurkussa sellainen tunne, että nuha on tulossa ja eilen se sitten tulikin. Viimeiset kaksi päivää on taas saanut niistää päätä tyhjäksi aivan koko aika. Nenäkin on jo mennyt ruvelle aikaa sitten tästä jatkuvasta töristämisestä. Ärsyttää olla näin työnantajaystävällinen, että sairastun viikonlopuksikin. Kuumetta ei ole ollut, joten kai se on vielä käytävä tekemässä pari päivää töitä. Sitten voikin jäädä pois vähän pitemmäksi aikaa ja palata takaisin vasta ensi vuoden puolella.

Melko aneeminen tämä loppuvuosi... Tai tarkemmin mietittynä koko vuosi. Mitään suurta ja mullistavaa ei tapahtunut, sitä samaa tylsää harmaata arkea viikosta toiseen. Aneemiselle vuodelle aneeminen lopetus. Niin ja koska nuha, niin tässäpä suunnilleen kaikki mitä viikonloppuna olen saanut aikaan:

Näihin sanoihin loppuu tämä vuosi ja langoille palataan ensi vuonna, jos jotain raportoimisen aihetta on.

Ahaa

Selailin ja lueskelin yhtenä iltana yhtä lankaa introverttien keskustelupalstalla. Ketjun aloittaja kirjoitti näin:

Muistelisin että Susan Cain kirjoitti kirjassaan, miten introvertit vaalivat huolella niitä ihmissuhteitaan, joiden eteen ovat joutuneet uhraamaan niin paljon.

Huomasin taas tuon ironian omassa elämässäni. Koska minulla on niin vähän ihmissuhteita, lähes järjestään se suhde on minulle tärkeämpi kuin toiselle, ekstrovertille osapuolelle. Tuntuu että ekstroverteille on tärkeää että on jotain seuraa, mutta sillä ei nyt ole niin väliä onko se seura minä vai joku muu. Minulle taas on nimenomaan tärkeää olla sen tietyn ihmisen kanssa, se tietty ihminen on niin tärkeä että olen valmis luopumaan yksinäisyydestäni.

Tämä sitten tietysti aiheuttaa kaikenlaisia kielteisiä tunteita, kun saa toistuvasti huomata että et ole parhaan ystäväsi paras ystävä vaan yksi sen kymmenestä tosi hyvästä ystävästä. Ainakin minulle tulee siitä suorastaan torjuttu olo, kun tajuaa, että MINÄ en oikeastaan ole toiselle yhtään tärkeä vaan kuka tahansa kymmenkunnasta ihmisestä ajaisi saman asian.
...
Summa summarum: itselle jokainen ihmissuhde tai sosiaalinen tilanne on merkittävä, koska niitä on niin vähän. Ja on hirveän satuttavaa jos tunne on yksipuolinen, kuten se useimmiten tuntuu olevan.

Tämä on taas juuri niin tyypillistä sarjassamme "tajuat itseäsi vasta, kun näet sen toisen kirjoittamana". Heti luettuani tuon lyhyehkön ketjun, palasi mieleeni välittömästi tämä kirjoitus yli kolmen vuoden takaa. Aivan samoin kävi minullekin, mitä tälle ketjun aloittajalle. Minulle sähköpostitutut olivat tärkeitä mutta toisesta suunnasta katsottuna asia olikin sitten ihan jotain muuta.

Oikeastaan tuosta lähtien elämäni on ollut sellaista, että en ole tehnyt juuri mitään sen eteen, että olisin ottanut kontaktia johonkin toiseen ihmiseen. Satunnaisia päänkolisteluja eri puulajeihin ja huuteluja toisten blogien kommenttilaatikoissa ei nyt tähän lasketa. Miksi tehdä ehdoin tahdoin mitään, kun siitä ei minun kohdalla seuraa muuta, kuin noita kielteisiä tuntemuksia. Sama möllöttää omissa oloissaan ja suhtautua jokaiseen vastaantulevaan ihmiskontaktiin mentaliteetilla "paskan väliä, ei kiinnosta", niin pääsee kaikkein vähimmällä itsensä kiusaamisella/satuttamisella.

Pitäisi käydä kirjastosta lainaamassa tuo Cainin kirja. Ehkä sitä lukiessa voisi taas oppia jotain itsestään. Kerran jo katselin sitä kirjaston sivuilta mutta oli silloin lainassa ja näyttää olevan vieläkin. Taitaa olla suosittu kirja, kun viimeisen vuoden aikana oli lainattu toista sataa kertaa.

Virtuaalihiplausta

Eilen kirjoittelin siitä, kun aurinkoa ei tainnut marraskuussa näkyä juuri lainkaan. Tänään mollukka killotti sitten osan päivää pilvettömältä taivaalta. Eipä siitäkään kovin suurta iloa ollut, kun auringonpaisteen aikana piti möllöttää neljän seinän sisällä ja tehdä töitä. Töistä pois lähtiessä oli jo aurinko sitten painunut taivaanrannan taa. Näkymä oli kuitenkin mukavan värikäs: ylhäällä näkyi sinistä taivasta, siitä alaspäin tuli punaisen punaista väriä (ilmeisesti alhaalla olleista pilvistä) ja taivaanrannan ja metsän rajassa oli vielä keltaista.

Huvitti eräs uutinen, kun näin sen otsikon.

Haptic holograms let you touch the void in VR

Kyseessä oli siis tekniikkaa, jolla ääniaaltojen avulla luodaan ilmaan "kosketeltavia" esineitä. Luultavasti ajatusmaailmani on hieman kaksimielisen kiero, sillä heti ensimmäisenä ajatuksena tuosta otsikosta nousi mieleen vain yksi sana: TISSIT!
(Tai sitten kertoo siitä, että olen ollut liian kauan ilman minkäänlaista fyysistä kontaktia)

Pienestä kiinni

Radiosta taisin kuulla, että mennyt marraskuu oli hyvin pilvinen ja auringonpaiste oli jäänyt vähiin. Siltä se kyllä vaikuttikin. En edes muista milloin viimeksi olisin aurinkoa nähnyt, sen verran siitä on aikaa. Kai se mollukka kuitenkin siellä jossain pilvien yläpuolella on vaikkei vähään aikaan sitä ole näkynytkään. Ei tämä loppuvuosikaan ole vielä kovin "talvelta" tuntunut. Kovia pakkasia ei ole juuri tainnut olla täällä perstakahikilässä. En ole vielä edes ottanut talvikenkiäkään esille ja paksu toppatakkikin odottelee vielä komerossa kylmempiä ilmoja. Tähän asti on pärjännyt vielä ihan hyvin kevyemmällä kerrospukeutumisella.

Viimeiset puoli viikkoa olen hakannut päätäni pöytään ohjelmoinnin suhteen. Välillä se osaa nyppiä kunnolla, kun omasta mielestään on tehnyt kaiken niin kuin pitikin, mutta ohjelman pätkä ei siitä huolimatta suostu toimimaan ja mitään selkeää virhettä ei kuitenkaan löydä. Juuri näin kävin nyttenkin ja kovin monta ärräpäätä kerkesi kuulua, kunnes tilanne selveni. Olin unohtanut laittaa yhteen kohtaan sulkeet ja yhden avainsanan, niin siihenpä se homma kosahti. Aivan raivostuttavimpia tämänkaltaiset töpellykset! Tuon kun sai korjattua, niin homma lähti taas pelittämään ja pääsin nysväämään asioita eteenpäin.

Väliaika - ei kahvia eikä pullaa

Kun tuossa alkusyksymmällä ei oikein nuo leuanvedot sujuneet, niin sen jälkeen aloin kuntoilla hieman enemmän ylävartaloa painottaen. Eksyin tänään taas juoksulenkillä leuanvetopaikalle ja päätin kokeilla, että onko ohjelman muutos tuottanut tulosta. Ensimmäiset kymmenen menivät niin helposti, että yllätyin siitä ihan itsekin. Toista sarjaa tehdessä sain hinattua itseni ylös vain seitsemän kertaa ja kolmannella veto hyytyi jo viiden kohdalla. Ei tuo nyt mikään huipputulos ole mutta on se huomattava parannus verrattuna siihen viimekertaiseen rimpuiluun.

Ehkä tässä kun vielä seuraavat kolme kuukautta jatkaa samalla tai hiukan tiukemmalla linjalla, niin sitten 3x10 sarja voisi mennäkin jo ilman kakistelua. Tosin välissä on joulu, niin se voi hieman laittaa takapakkia aikatauluun. Mutta sovin itseni kanssa, että helmikuun loppuun mennessä tuo 3x10 ON mentävä. Muuten tästä ei tule yhtään mitään, jos ei aseta itselleen tavoitetta. Pyykit kuitenkin joudun vielä pesemään pitkään pesukoneella, kun pyykkilautavatsan hankkimisessa on hieman isompi työ.

Koska huomenna on kissantai, niin ohessa perjantai-illan ratoksi internetin syövereistä pöllitty kuva, joka nauratti minua.



Auts... Voin melkein itse tuntea tuon tuskan...

Autokyydissä

Eilen piti matkustella työasioissa yhden kollegan kanssa toiselle paikkakunnalle asiakaspalaverin takia. Oltiin liikkeellä tämän kollegan autolla ja olipahan tuo autokyyti taas "elämys". Ei tämä nyt ihan pahimmasta päästä ollut mutta kuitenkin sellainen, että jos saisin valita matkustaisinko hänen kyydissään vai en, niin vastaus olisi kielteinen. Mitä nyt on tullut istuttua autoissa erilaisten kuljettajien ajamana, niin mielestäni kuljettajat voisi jakaa karkeasti suunnilleen kolmeen ryhmään ajotyylin perusteella.

Ensimmäinen ryhmän ajotyyli on jollain tapaa luottamusta herättävä. Siihen ajamiseen ei kiinnitä juuri ollenkaan huomiota, kun ajaminen on varmaa, sujuvaa ja jouhevaa, jolloin kyydissä istuminenkaan ei käy hermojen päälle. Toisen ryhmän ajotyyliin alkaa kiinnittää jo huomiota. Ajoneuvon ja ajotilanteiden hallinta on hieman töksähtelevää ja kun tämänkaltaisen kuskin kyydissä istuu, niin melko usein saa sivusilmällä seurata, että mitäköhän se kuski seuraavaksi tekee/keksii. Luonnollisesti tämän ryhmän kuljettajan kyydissä istuminen käy jo hieman hermoille ja se matkustaminen ei ole niin mukavaa. Kolmannen ryhmän ajotyyliä voisi lyhyesti kuvailla vaikkapa, että "painu nyt v*****n siitä ratin takaa ja minä ajan nyt, niin päästään ehkä ehjänäkin perille".

Itse olen ollut ykkös- ja kakkosryhmän kuljettajien kyydissä, kolmosryhmän kuljettajiin en ole vielä onneksi törmännyt. Tämä työkollega sijoittui ajotyylinsä perusteella kakkosryhmään. Ajotyyli oli sellainen hieman hätäinen. Vaihdekeppiä veivattiin ja kaasua käytettiin sellaisella tavalla, että huomasin hieman ihmetteleväni, että kumma kun ei ole vaihdelaatikko vielä hajonnut autosta. Toisekseen matkan ärsyttävyyskerrointa nosti myös se, että melkein jokaisessa risteyksessä, jossa piti kääntyä, kollega kysyi, että "tästäkös sitä pitää kääntyä". Ja tämä kyseinen henkilö on sentään ajanut tuota reittiä huomattavasti useammin mitä minä. Voihan se tietysti olla niin, että jos on tottunut siihen henkilökohtaisen navigaattorin (lue: vaimon) jatkuvalla syötöllä antamiin ajo-ohjeisiin ja nyt kun niitä ei ollut saatavilla, niin se voi hieman aiheuttaa haparointia suunnistuksessa. Ylitöiksi venyneen palaverin jälkeen kotimatkalla takaisin kypsyysastettani nostivat edellisten lisäksi myös jatkuvat pohdiskelut siitä, että mikä mahtaa olla seuraava paikkakunta.

Onneksi ei tarvitse matkustaa tämän ko. henkilön kanssa vähään aikaan. Mieleni nimittäin kaipaa hieman rauhoittumista noin rasittavan matkan jälkeen.

Valoa kansalle

Lueskelen yleensä sanomalehdistä yleisönosastopalstalla olevia lyhytnapinoita eli siis näitä, joita ihmiset voivat laittaa tekstiviestillä. Ne ovat siinä mielessä hauskoja, että niistä napinoista näkee aina sellaisia trendejä. Keväällä mussutetaan koiranpaskoista ja katupölystä, joskus sätitään/kehutaan toimittajan kirjoittamaa juttua, jne. Nyt pimeän vuodenajan tultua sanomista on riittänyt pyöräilijöiden valoista. Monet ovat valittaneet siitä, kun kaduilla viuhahtelee vastaan "pimeitä" eli valottomia pyöräilijöitä. Ymmärrän hyvin itsekin sen ja on minunkin tehnyt välillä mieli kirota pimeässä risteyksessä jollekin valottomalle idiootille, jonka olen huomannut vasta aivan kohdalla.

Yhtenä päivänä olin tikahtua pullaan (näin niin kuin sanallisesti), kun luin yhden "napinan". Joku nimittäin valitti siitä, että jollakin pyöräilijällä oli ollut pyörässä liian kirkas valo ja hän oli siitä häikäistynyt. Eihän pyörässä niin kirkkaita valoja saa olla, valon tulee olla vain sellainen, että muut tiellä liikkujat erottavat pyöräilijät, lisäsi kommentin lähettäjä.

SIIS VOI PYHÄ KILIN VITTU!

Jo on aikoihin eletty, kun joku vatipää valittaa siitä, että pyörässä on liian kirkkaat valot! Minulla ei ole pyörässä niin kirkasta valoa, että siitä vastaantulija häikäistyisi, mutta kuitenkin tavallista vitosen pyöränlamppua tehokkaampi, jotta siellä PIMEÄLLÄ TIELLÄ NÄKISI ETEENSÄ. Panisi pallinaama aurinkolasit silmiensä eteen, jos ei kestä valoa nähdä.

Välillä tuollaisten kommenttien laukojia tekisi mieli käydä läpsimässä pitkin poskia ja antamassa polvipotku munille. Ja vähän myös niitäkin, jotka mussuttavat ohi viuhahtelivista pyöräilijöistä. Milloin ajetaan liian kovasti ohi, milloin valoja ei ole ollenkaan, milloin valoa on liikaa, milloin ei rimputeta kelloa. Onpa tainnut joku itkeä sitäkin, että pyöräilijät pitäisi siirtää kokonaan pois kevyen liikenteen väyliltä. Painuisivat nämäkin saatanan idioottikävelijät pois tieltä hortoilemasta. Monesti nämä tampiot itse tukkivat tiet kulkemalla monta rinnakkain, kävelemällä laidasta laitaan, niin ettei tiedä kummalta puolelta ohittaisi ja näiden lisäksi vielä ne piskien kusettajat, jotka antavat sen elukan seilata pitkin poikin tietä sen perkelen narun päässä.

ÄRH!

Noniin... Tuli taas purettua paineita, jotta voi huomenna lähteä taas iloisella mielellä töihin, tietenkin pyörällä ajaen.

Känäkänäkänä

Jotenkin tässä on viime aikoina tuntunut sille, että olen viikonpäivissä ihan sekaisin. Viime viikolla luulin jatkuvasti olevani jo torstaissa/perjantaissa, kun tällä viikolla puolestaan on tuntunut sille, että olen juuttunut alkuviikkoon. Lieneekö sitten jotain syytä olevan sillä, että viime aikoina tämä elämä on jotenkin tuntunut polkevan paikallaan. Arkea/työtä ja viikonloppu, arkea/työtä ja viikonloppu, arkea/työtä ja viikonloppu, arkea/työtä ja viikonloppu... Tästä on tullut sellainen kierre, että mikään ei kiinnosta/innosta ja sitä kautta tylsyys alkaa tökkiä kepillä kylkeen. Ja kun on tarpeeksi tympiintynyt tylsyyteen, niin pinna alkaa kiristyä vähän joka asiassa hyvinkin vähästä.

Olenpahan huvikseni nauhoittanut muutamia viimeisimpiä puheluitani. Ihan vain siksi, että kuulisin minkälaiselta minun ääni kuulostaa. Ja kyllähän se melko perseeltä kuulostaa, näin niin kuin suoraan sanottuna. Tietysti kun sitä omaa ääntään ei kuule "oikeasti" kuten muut kuulevat, niin omaan korvaan se voi kuulostaa vieraalle ja omituiselle. Minulla on jotenkin ärsyttävän känättävä ääni, riippuen vähän tietysti millä tyylillä puhuu mutta äänessäni on joitakin sellaisia piirteitä, joista en tykkää ollenkaan.

Pitäisi nauhoitella enemmän puhumisiaan esim. työpaikalla, niin saisi enemmän ääninäytteitä äänestään. Sitä kautta voisi sitten hieman kartoittaa paremmin, että miten puhua vähemmän ärsyttävämmin ja miten käyttää ääntään "oikeammin" tai vakuuttavammin. Kun tässä kirjoittaessa kuuntelen musiikkia, niin tulipahan tässä vain mieleen, että mitenkäköhän muuten laulajat osaavat laulaa oikealla äänellä, kun eivät "kuule" omaa ääntänsä? Mutta joka tapauksessa, täytyisi opetella puhumaan ja käyttämään ääntään paremmin, niin ehkä siitä voisi olla joskus hyötyä.

Talviaikaan

Voisi oikeastaan sanoa, että kerrankin olin taas aikaani edellä. Perjantai-iltana katselin netistä, että milloinkas siihen talviaikaan siirryttiinkään, kun radiossa siitä puhuivat. Katsoin, että siirto tehdään kolmen neljän aikaan yöllä, joten ajattelin, että sama siirtää kelloa tunnilla taaksepäin jo nyt illalla. Siirtelin ranne- ja herätyskellon talviaikaan mutta ilmeisesti aivoissa tapahtuneen hyvin lyhytaikaisen oikosulun takia en huomannut, että siirto tehdään sunnuntain puolella. Noh, en jaksanut sitten siirrellä kelloja uudestaan takaisin, niin olin sitten lauantain tunnin virallista aikaa edellä (vai jäljessä, miten päin se nyt pitäisi sanoa?). Eipä tuossa mitään suurempaa vahinkoa tapahtunut, kun ei tarvinnut mennä minnekään eikä olla tekemisissä kenenkään kanssa.

Itse asiassa tuo lauantai oli taas sellainen päivä, jolloin en pukahtanut sanaakaan, joten vuoden ajalta puhumattomien päivien saldo nousi jo kolmeen. Sänkykin tuli myös siirrettyä talviaikaan. Piti vaihtaa paksumpi peitto tilalle, kun tuntui, että tuulisten kelien takia asunnosta tuli viileämpi. Nyt on sitten mukavampi nukkua lämpimämmän peiton alla.

Viikonlopun ajan olen myös lyönyt päätäni ohjelmoinnin mäntyyn. Olen tapellut niinkin mielenkiintoiselta kuulostavan aiheen kanssa kuin hierarkkisen rakenteen mallintaminen/tallentaminen. On muuten pirullista näiden vanhempi/lapsi-suhteiden kanssa toiminen, jos tietoa pitäisi hakea/muokata puurakenteessa alas- tai ylöspäin liikkuen. Onneksi kuitenkin löysin (pitkän etsimisen jälkeen) hakukoneen avustuksella aiheeseen liittyvän kysymyksen, joka johdatti minut yhteen toiseen paikkaan. Olin itse asiassa törmännyt tähän samaan menetelmään aiemminkin mutta hieman eri näkökulmasta katsottuna, niin en älynnyt/muistanut/tajunnut käyttää tätä hyväksi. En vielä kerennyt soveltaa tätä omaan ohjelmaani mutta ainakin näin mielessä etukäteen ajateltuna luulisin, että tämän menetelmän avulla ratkeaa kaikki ne ongelmat, joihin tuli törmättyä. Niin ja jos jotakin kiinnostaa, niin avainsanat ovat closure table (aiheesta selkeä esitys täällä).

Unta urakalla

Työpaikalla eilen yrpi taas niin vietävästi. Teki mieli hieman "paiskia töitä" Fingerporin tapaan. Siinä turhautuneena on tullut välillä mietittyä, että mitäköhän kollegat mahtaisivat sanoa, jos huoneestani lentäisi pari mappia käytävän seinään. Saattaisivat luultavasti yllättyä, kun muuten olen niin rauhallinen ja hiljainen. Noh, ehkäpä joku päivä päästän höyryjä ulos...

Töistä puheenollen, oli sähköpostiin tullut Oikotieltä joku viesti, jossa oli linkki uratestiin. Teinpähän huvikseni ja tällaista tuli ulos:

Uratestin pikatulokset: TOP 3 ammattiasi

Näiden kolmen ammattinimikkeen edustajissa on eniten sinun kaltaisiasi henkilöitä.

1. Koneenkäyttäjä
2. Taksinkuljettaja
3. Postinkantaja

Postinkantajan työ saattaisi minusta olla melko puuduttavaa. Taksinkuljettajana oloa luultavasti inhoaisin siksi, koska siinä joutuu olemaan tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Sen sijaan koneenkäyttäjäksi minusta saattaisi olla. Tykkään, jos saan ajella erilaisilla pärpättimillä. Tosin ajokin pitää olla jollain tapaa työkonemainen. Esim. pelkkä tavallinen auto ei vielä oikein kovin suuria intohimoja minussa herätä, kun taas esim. traktoria saatan ajaa mielelläni. Kerran olen saanut kokeilla sellaista mini-/kukkapenkkikaivuria muutaman kuopaisun verran. Arvaapa kahdesti oliko suu muikeana sen jälkeen. 8)

Toissa yö/aamu oli hieman poikkeuksellinen. Näin peräti kolmea erilaista unta. Yhdessä unessa koira yritti hyökätä päälleni, toisessa unessa olin eräässä tietokonepelissä (sota- sellaisessa) sisällä ja yritin piileskellä puskassa ja samalla ammuskella sieltä vihollisia. Kolmannessa unessa puolestaan olin työhaastattelussa, joka sekin tuntui menevän heti kättelyssä aivan keturalleen. Erikoista tästä tekee sen, että näin nämä kaikki unet puolentoista tunnin sisällä. Heräsin aika aamulla vessatarpeille ja painun sen jälkeen takaisin sänkyyn. Nukahdin ja nukuin sen puolitoista tuntia ja sinä aikana näin kaikki nuo unet. Normaalisti hyvä, että muistan yhtään unistani mutta nyt niitä tuli urakalla putkeen ihan kolme kappaletta. Eikun hei... Näinhän minä vielä neljättäkin unta! Palloilin jonkin kaupungin (en tunnistanut paikkaa) jossain torilla ja yritin löytää jotakin kojua, jossa olisivat myyneet työtakkeja. Samalla kaupunkireissulla näin myös roskakorin, joka oli tungettu täyteen karkkipusseja. Otin muutaman pussin matkaani ja lähdin etsimään paikkaa minne olisin voinut maksaa ottamistani nameista...

Eli ööh... Tosi kummallisia nämä unet. Pitäisiköhän tässä olla hieman huolissaan omasta pääkopastaan...? 8|

Samalla kaavalla

Ei ole tullut kirjoiteltua mitään lähes kahteen viikkoon, kun ei ole tapahtunut mitään erikoista ja ei ole jaksanut vääntää tikustakaan asiaa. Päivät ovat menneet melko pitkälti seuraavalla kaavalla: Päivä töissä, kuntoilua tai lepoa, syönti, uutisten lukua, koodausta, sekalaisten videoiden katselemista juutuubista tai jonkun TV-sarjan jakson tapittamista, iltatoimet ja nukkumaan. Suurin ja maata järisyttävin poikkeama tässä parin viikon aikana on ollut se, että KALSARIkausi alkoi pakkasten tultua. Saa/pitää vetää taas aamulla jalkaansa ne kulahtaneet ja puhkipiereksityt pöksyt, Jipiii...

Katse taaksepäin

Tänään aamulla kuulin sivukorvalla, kun kollegat työpaikan keittokomerossa kahvia hakiessaan puhuivat säästä ja siitä miten nyt aamullakin alkaa olla masentavan pimeää. Nämä vässykät tulivat töihin siihen aikaan, kun on vielä kohtalaisen valoisaa. Minä olen töissä jo silloin, kun on vielä pimeää mutta ei tuo pimeys aamuisin vielä ole minua pahemmin häirinnyt. Pimeässä ajassa syntynyt, joten pimeydessä kuin kotonaan pimeine ajatuksineen...

Viime viikolla tapitin sarjaa nimeltä Masters of Sex. Yhden jakson loppupuolella kaksi naista keskustelee mieh(e|i)stä. Vanhempi nainen kertoo nuoremmalla, että miehet ja naiset ovat siinä suhteessa erilaisia, että naiset katsovat taaksepäin ja elävät pettymyksissä ja katumuksessa, kun taas miehet suuntaavat eteenpäin kohti mielihyvää.

Tuo jäi minulle vähän mieleen kummittelemaan ja kun sitä tarkemmin mietti, niin ainakin omalla kohdalla voin allekirjoittaa tuon ajatuksen. Saatan kyllä muistella jotakin mitä on tapahtunut mutta harvemmin jään märehtimään ja murehtimaan näitä aikoja sitten tapahtuneita. En edes itse asiassa lue juuri ollenkaan näitä vanhoja blogitekstejänikään. Joskus saatan etsiä tekstien seasta, että olenko mahdollisesti käsitellyt jotakin asiaa aikaisemmin mutta muuten niitä ei tule enää vilkaistua.

Tällä viikolla piti sitten kaivella vanhoja. Töissä tuli eteen sellainen asia, jota oli viimeksi käsitely opiskeluaikoina, joten piti kaivella hieman muistinvirkistystä esille vanhoista mapeista. Kun olin leväyttänyt lattialle näitä vanhoja muistiinpanoja, niin vilkaisinpahan siinä huvikseni sitten enemmänkin eri kursseilla käsiteltyjä asioita. Siinä omin pikku kätösin kirjoitettuja harakanvarpaita tavatessa mieleen palasi se, että miksi tuli valittua aikoinaan juuri tämä ala ja miten koulussa juuri nämä tietyt kurssit olivat olleet mielenkiintoisia. Samalla kuitenkin tuli hieman alakuloinen olo, kun ajatteli sitä, mihin on nyt työelämässään päätynyt. Poissaolollaan loistavat ne mukavat kouluaikaiset laskelmat ja muut perusasiat mitä käsiteltiin paljon ja tilalle on tullut kiire, sekavat projektit sekavine lähtötietoineen ja muine "mukavuuksineen".

Tarinan opetus: Välillä on hyvä tonkia vanhoja. Jos elämän suunta on hieman mennyt jonnekin ihan muualla kuin piti, niin vanhoja mieleen palauttaessa se suunta, jota kohti pyrkiä, voisi taas muistua mieleen.

Loppuun vielä jollakin kierolla tavalla aiheeseen sopivaa musiikkia. Yksinäiselle sää on aina HC-sää (kuten myös sää yleensäkin syksyisin) ja selkäkin venähti kuntoillessa...

Syyskuun lyhyet

Katselin eilen illalla seinällä olevaa vuosikalenteria ja tajusin, että vuodesta on takana jo kolme neljäsosaa eli taloustermejä käyttäen kolmas kvartaali on päätöksessään. Jotenkin nämä pari viimeiset kuukautta, ja erityisesti tämä syyskuu, ovat olleet... Hmm... En keksi tähän oikein oikeaa sanaa... Ei ehkä masentavia mutta ei ankeitakaan, paremminkin ehkä puuduttavia. Tuntuu, että arki on mennyt massiivisen katujyrän tavoin eteenpäin ja itse on koittanut jotenkin roikkua siinä kelkassa mukana.

Töissä puolestaan tuntuu, että en saa mitään aikaiseksi vaikka tehtävää olisi taas vähän liiankin kanssa. Ja tätä luultavasti jatkuu jonnekin ensi kevään tietämille asti eikä tähän ole näkyvissä mitään helpotusta. Tuli tuosta helpotuksesta mieleen, että siitäkään ennen kesälomia lähetetystä työhakemuksesta ei kuulunut jälkeenpäin yhtään mitään. Hävisi kuin pieru Saharaan. Mutta toisaalta en kyllä ihmettelekään. Kun kyseessä oli saman toimialan yritys ja jos siellä meno on samanlaista paskaa, että välillä juostaan kieli vyön alla ja välillä sitten taas odotellaan kengän kuvaa perseeseen, niin se rekrytointipolitiikkakin on sitten mitä on. Jälkeenpäin ajatellen, kun muistelen puhelinsoiton kautta saatuja tietoja, niin arvelen, että heille oli tuloillaan ilmeisesti joku isompi projekti mutta sitten varmaan taisi hommat kusta, kun ei enää oltu kiinnostuneita hakijoista. Mutta paskanko väliä enää tuollakaan, olipahan viimeinen hakemus, jonka pistän siihen yritykseen. Pitäkööt tunkkinsa.

Näin viime yönä vaihteeksi kummallisen "painajaisen". Unessa olin nukkumassa ja heräsin (kuulostaa niin kovin Inceptionilta). Katsoin sängyn vieressä yöpöydällä olevaa kelloa ja hätkähdin, kun se näytti jo melkein puoli kymmentä aamulla. Siinä välittämästi alkoi nostaa ketutus ja kiire päätään, kun olin nukkunut liian pitkään. Heräsin sitten oikeasti tämän unen aiheuttamaan olotilaan ja katsoin kelloa. Huokasin helpotuksesta, kun se näytti viittä, enkä ollutkaan nukkunut pommiin.

Lopuksi todettakoon, että yksinäisyyskin on rassannut mieltä parin viimeisen viikon aikana. Tässä meni pitempikin pätkä ilman, että asia olisi käynyt mielessä. Epäilen, että tuolla masentavan jyräävällä arjella on osuutta asiaan ja sen takia kaipailen ihmistä vierelle. Mutta ehkäpä se menee taas ajan kanssa ohi ja sillä välin täytyy tyytyä vain rutistelemaan tyynyä.

Hieno uusi laite

Kun minua kiinnostaa erilaisten asioiden, mm. sähkönkulutuksen, seuranta, niin viime viikolla satuin bongaamaan uutisvirrasta seuraavanlaisen jutun (lähde täältä):

Uusi mittari näyttää energiankulutuksen reaaliajassa - säästää sähkölaskusta 90 euroa

Smappee-energiamonitori näyttää kotitalouden sähkönkulutuksen reaaliaikaisesti ja tekee mahdolliseksi turhan sähkönkulutuksen katkaisemisen.

Energiaa menee päivittäin hukkaan. Suomalaiset kotitaloudet maksavat yli 90 euroa ylimääräistä sähkölaskua joka vuosi, koska ihmiset eivät tiedä, mihin sähköä kuluu. Yhteensä suomalaiset maksavat yli 242 miljoonaa euroa tarpeettomasti sähköyhtiöille Consumer Federationin tutkimuksen mukaan.

Tunnistamalla, missä energiaa haaskautuu, voidaan pienentää sähkölaskua keskimäärin 12 prosenttia neljän henkilön kotitaloudessa Suomessa.

Sähköä kuluu turhaan esimerkiksi, kun lamppu palaa huoneessa, jossa ei ole ketään, tai kun puhelin on päivän latauksessa.

Smappee tunnistaa kodin kaikki sähkölaitteet ja mittaa niiden energiankulutuksen. Älypuhelinsovellus neuvoo kuluttajaa, kuinka eri laitteiden energian käyttöä voi rajoittaa.

Sovellus voi myös ajastaa laitteiden sammuttamisen ja käynnistämisen tai säädellä sitä kauko-ohjatusti erityisen pistorasian avulla.

Energiamonitori asennetaan sähkötaulun mittarin virtajohtoon. Monitori on nyt saatavilla Suomessa yhtiön verkkosivuilta tai Applen myymälöistä 199 eurolla.

Olipa sinäputkessa laitteesta jonkinoloinen esittelyvideokin:



Uutisen perään oli ilmestynyt joitakin kommentteja, jotka hieman herättivät epäilyksiäni laitteen suhteen. Etsin laitevalmistajan sivut ja aikani asennusohjetta ja manuaalia selattuani aloin hieman itsekin epäillä laitteen toimintaa.

Ensinnäkin kummastusta herätti kytkentä. Laitteen mukana tulevat virtamuuntajat piti ohjeen mukaan kytkeä sähkömittarin kautta kulkevaan johtoon. En ole sähköalan asiantuntija mutta sen verran ymmärrän energian mittauksesta, että jos halutaan mitata yksittäisen laitteen ottama teho ja sitä kautta energian kulutus, niin silloin mittaus pitää kytkeä suoraan ko. laitetta syöttävään johtoon. Sähkömittarin johtoon kytketyt muuntajat siis mittaavat silloin koko asunnon/talon kulutuksen. Tosin valmistajan supporttisivuilla oli kehdattu väittää jotakin tällaista:

Do I have to install a separate meter for each device?

No, this is one of the unique features of Smappee. The current is measured at a single central location near the meter cabinet. It is not practical to install separate meters for each individual appliance, and in many cases this is not even possible (for example with lighting or cooker hobs).

Ahaa... Eli siis laiteen uniikkien ominaisuuksien ansiosta useaa mittausta ei tarvita. Selvä. Millä ihmeen logiikalla laite osaa sitten tunnistaa eri kodin sähkölaitteet? Siihenkin oli sivuilla vastaus:

How does Smappee detect the appliances in my home?

Smappee uses highly innovative software which analyses the measured current. This is how Smappee tracks which appliances are switched on and off, and when.

Eli laitteen ohjelma analysoi mitattua virtaa ja näkee siitä, että milloin laite kytketään päälle tai pois. No onpas kerrassaan nerokas laite. Ei tämä siltikään selitä sitä, että miten laite tunnistaa eri sähkölaitteet. Ei sähkövirrasta pysty mitenkään analysoimaan sitä, että mikä laite kuluttaa sähköä. Sivuilla yritetään selitellä lisää:

Can Smappee detect all my appliances?

Once connected, Smappee starts to hunt down the appliances in your home. After a couple of hours, your first appliances will be recognized. As Smappee gets to know your home better, new appliances are being detected in the next days. A limited number of appliances remain harder to detect though. For those appliances, Smappee will either need more time or won’t be able to recognize them.

Justjust... Laite siis "metsästää" ajan kanssa sähkölaitteita kodissa ja tunnistaa niitä sen perusteella. Kerrassaan nerokasta!

En tiedä miten muissa maissa sähkönkulutuslukemia saa sähköyhtiöiltä mutta ainakin Suomessa lukemat voi saada tunnin tarkkuudella, kiitos etäluettavien mittarien. Joten sinällään ainakin täällä tuollainen laite, joka "mittaa" sähkönkulutusta on aika turha vekotin. Ja jos haluaa selvittää tarkemmin jonkin yksittäisen laitteen kulutuksen, niin siihen riittää pistorasiaan tökättävä yksinkertainen mittari. Sellainen on minullakin, eikä maksanut muistaakseni paria kymppiä enempää.

Joten mittauslaite, joka arvailee kodinkoneiden sähkönkulutukset ja maksaa kaiken lisäksi sen pari sataa euroa, niin ei kiitos. Minun lopullinen tuomio laitteesta on tässä:



PS. Kysyin töissä mielipidettä laitteesta eräältä kollegalta, joka on hyvin perillä sähköasioista (sähköalan koulutus ja työskentelee niiden asioiden parissa päivittäin). Hänen vastaus oli hyvin tyhjentävä: ensin huvittuneen epäuskoinen ilme kasvoilla ja sen jälkeen paskainen nauru.

ÄssKuuÄllää

SELECT sarakkeen_nimi FROM taulun_nimi;

Näin yksinkertaisella SQL-lauseella saadaan kaivettua tietoa (SQL-pohjaisen) tietokannan taulusta. Jos halutaan hieman kaventaa haettavien tietojen määrää, niin lisätään haku-/suodatusehtoja, vaikkapa näin:

SELECT rekisterinumero FROM autotiedot WHERE automerkki = 'Toyota';

Mutta sepä näistä tietokantahauista, palataan asiaan takaisin jäljempänä.

Viikonloppuna erinäisistä syistä johtuen pääsin/jouduin istumaan yhden serkkuni kalaveneessä. Tämä serkku on hieman sellaista leveilijätyyppiä, joka kehuskelee aina tekemisillään ja vimpaimillaan. Siinä veneessä istuessa tuli tuijotettua kalaikkunaa eli kaikuluotainta, jota tämä serkku tietenkin kehuskeli.

"Tämä kaiku näyttää kalat vedestä niin hyvin, että jos kaloja ei nouse ylös, niin siitä saa syyttää vain itseään. Nääs kun tämän kytkee tuon takilan kanssa yhteen, niin kuula ja uistin menee siellä kalojen syvyydessä automaattisesti. Niin ja täyttäähän tämä sen veroilmoituksenkin ja päläkäläpäläkälä..."

Markkinointipuhetta kuunnellessa mieleeni tuli sellaisia ajatuksia, joita en siinä tilanteessa tohtinut sanoa. Olisi saattanut serkulta vaikka mennä nuoli lyttyyn siitä. Tuli vain tuosta kaikuluotaimesta se mieleen, että joissakin asioissa nämä ihmisten käyttämät tekniikat on vielä melkoisen kehittymätöntä. Jos ajatellaan nyt vaikka tuota kaikuluotainta ja sen toimintaperiaatetta. Luotain lähettää anturin kautta veteen äänipulssin. Pulssi heijastuu vedessä olevista esteistä takaisin ja palaa takaisin anturin kautta luotaimelle, joka käsittelee signaalia ja piirtää sitten näytölle parhaassa tapauksessa banaanin, joka ilmentää vedessä olevaa kalaa. Eli siis lähetetään äänipulssi veteen ja yritetään tulkita/arvailla takaisin heijastuneesta äänestä, että mitäköhän siellä vedessä mahtaa olla piilossa.

Myöhemmin kalastuspäivän iltana sängyssä unentuloa odotellessa mietin kaikuluotausta tai ylipäätään sitä, että miten voimme havainnoida ympäristöämme. Viisaat sedät pystyvät esimerkiksi selvittämään jossain x^y valovuoden päässä olevan tähden alkuainekoostumuksen jonkin spektrin avulla mutta järvessä uiskentelevien kalojen tarkan määrän ja lajien määrittäminen ei olekaan enää niin helppo homma. En ole mikään alan asiantuntija mutta miksei joku viisas ole keksinyt sellaista atomitason SQL-kyselykieltä? Kyselenpähän tässä vain tyhmiä...

Jos oikein pieniä ajattelee, niin ympäröimämme maailma koostuu atomeista (jotka puolestaan koostuu vielä pienemmistä osasista), jotka ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Tallaamme hiilestä, piistä, kalsiumista, magnesiumista yms. alkuaineista koostuvaa maapallon pintaa, hengitämme happea, typpeä ja ties mitä muita aineita sisältävää ilmaa jne. eli periaatteessa kaikki on jotenkin yhteydessä kaikkeen. Nyt tulee se kaikkein olennaisin kysymys: Miten ja millä keinoin atomeilta pitäisi kysyä, jotta saisimme atomit vastaamaan takaisin ja ilmoittamaan sijaintinsa sekä mitä naapureita niillä on? Ja tietysti tämän kyselyn pitäisi suoriutua sen verran nopeasti, jotta atomit eivät ehtisi vaihtaa (ainakaan kovin paljon) paikkaa kyselyn aikana.

Tuollaista systeemiä pohtiessa pitäisi pohtia myös muitakin asioita, esim. miten hakua rajataan. Rajataanko hakua esim. vaikka jonkin r-säteisen pallon sisälle jääviin atomeihin vai jollakin muulla tavalla. Tosin tässä saattaisi tulla vastaan luonnollinen rajaus eli avaruuden tyhjiö. Toisaalta ottaisiko tällaisesta atomitason kyselystä Erkkikään selvää. Luultavasti kyselyn antamat vastaukset pitäisi prosessoida jonkinlaiseen ymmärrettävään muotoon. Eli esim. tietynlaisesta atomijoukosta muodostuu tiettyä alkuainetta, tietyt alkuaineyhdistelmät muodostaisivat tiettyjä molekyylejä ja ketjua edelleen niin pitkälle, että päästään vaikkapa ihmisen ymmärtämälle esinetasolle.

Jos tämä kaikki höpinä olisi mahdollista, niin silloin saattaisin ehkä innostua suuresti atomitason kaikuluotaimesta, johon voisi syöttää seuraavanlaisen SQL-kyselyn:

SELECT
   kalan_laji,
   kalan_paino,
   kalan_pituus
FROM
   Paskolampi
WHERE
   kalan_laji = 'hauki'
   OR kalan_laji = 'ahven'
ORDER BY
   kalan_paino DESC;

Tässäkin kyselyssä olisi kyllä hieman pientä viilailtavaa sillä tuon nimisiä vesistöjä löytyy Suomesta yllättävän monta.

Lisää

Kun on pitkät piuhat ja hidas sytytys, niin tajusin vasta tänään (maanantaina), että eilen (sunnuntaina) vahvistin jälleen uudenvuodenlupaustani nro 3:a. En sanonut päivän aikana yhden yhtä sanaa. Kukaan ei soittanut puhelimella minulle, minä en soittanut kenelläkään, en lähettänyt enkä vastaanottanut sähköpostia, enkä myöskään kirjoittanut tännekään. Tässähän alkaa olla jo ihan liekeissä tuon asian suhteen, vuodessa on kertynyt jo kerrassaan kaksi päivää, kun en ole kommunikoinut ollenkaan. Vähällä oli etten olisi saanut lisää sanattomia päiviä lomien jälkeen, kun töissä oli vähän porukkaa. Muutamana päivänä oli jo melkein hilkulla, ettei olisi tarvinnut puhua sanaakaan mutta niin vain aina joku vääntäytyi kysymään jotakin asiaa. Nyt arkipäivinä puhumattomuus on miltei mahdotonta, kun toimistolla pyörii porukkaa niin paljon. Jos jostain kellarikerroksesta saisi huoneen, jonne kukaan ei eksy, niin sitten se saattaisi olla mahdollista mutta sellaista ei kyllä ole näkyvissä. Ei tuo eilinen päivä mitenkään niin ihmeelliseltä tuntunut. Siinähän tuo meni kuten muutkin päivät, kun on tottunut olemaan yksikseen. Varmaan enemmän haastetta tulisi, jos yrittäisi olla puhumatta/kommunikoimatta kaksi päivää putkeen.

Kaapista ulos

Alkuviikosta ollessani juoksulenkillä huomasin, että yhden leikkikentän vieressä oli leuanvetotanko ja joitakin muitakin kummallisen muotoisia telineitä, ilmeisesti olivat tarkoitettu vatsa- tai selkälihaksien harjoittamiseen, eihän noista oikein selvää ottanut miten päin niissä olisi pitänyt riekkua. Tänään olin sen verran utelias, että suuntasin juoksulenkkini taas näiden telineiden ohi ja pysähdyin kokeilemaan lihaskuntoani. Kokeilin vetää hieman leukoja mutta häntä koipien välissä oli lähdettävä takaisin juoksemaan. Jaksoin vetää itseäni ylös ehkä sen kolme tai neljä kertaa ja viimeinenkin ylösveto oli semmoista rimpuilemista. Vaikka olen yrittänyt tehdä lihaskuntoharjoitteita käsipainojen kanssa niin onhan se tainnut olla vähän "leikkimistä". Ainakin jos vertaa tuohon leuanvetotulokseen. Taidan tarvita hieman enemmän kovempaa treenausta ja aikaa ennen kuin voin elvistellä leikkikentällä muksujaan ulkoiluttaville äideille Veli Tankojen tapaan...



Ensimmäisen juutuubivideon muodostamaa aasinsiltaa pitkin päästään otsikon aiheeseen. Olen kai hieman jonkinasteisen identiteettikriisin partaalla. Joskus aikaisemmin olen tainnut mainita musiikkimaustani ja sehän menee hieman tällaiseen suuntaan, seuraava ei ehkä ole ihan minun lempimusiikkiani mutta ymmärrät varmaan yskän...



Viikolla kuulin radiosta kappaleen ja se jäi ärsyttävästi pyörimään päähän, se oli siis sellainen korvamato. Niin ihmettelin sitten itseäni, että mitenkäs minä tällaiseen kappaleeseen retkahdin, kun en normaalisti kuuntele tämän bändin musiikkia. Niin ja se kappale oli siis tämä:



En tiedä mikä tästä tekee niin kuunneltavan, varmaankin se on tuo laulaja-Ellin ääni yhdistettynä tuohon soitantaan. Sinällään jännää, että Ellin puheääni on sellainen "tyttömäisen" oloinen (piti ihan juutuubista katsoa joitakin haastatteluita) mutta sitten lauluääni onkin ihan erilainen. No mutta kuitenkin... Että sitä minä vain tässä mietin, että miten paljon minun katu-uskottavuuteni kärsii naapurien silmissä, jos asunnostani yleensä kuuluu tuollaista ensin mainittua örinää mutta sitten musiikki vaihtuukin ihan erilaiseksi. Pitänee varmaan vetää kaapin ovi kiinni ja kuunnella kuulokkeilla niin ei tarvitse olla huolissaan katu-uskottavuudestaan...

Jotain sentään onnistuu

Toissa kerran kirjoituksessa minun käämejä korvensi se, kun ohjelman tekeminen ei oikein sujunut. Nyt kävi sitten ihan toisella lailla. Viime viikolla ärsyynnyin töissä - kuinkas muutenkaan - yhteen juttuun. Minun piti yhdistellä suuri määrä yksittäisiä tiedostoja isompiin kokonaisuuksiin ja ohjelma, jota käytin oli aivan äärimmäisen hermoja raastava siihen hommaan. Paina nappia, paina nappia, paina nappia, paina nappia, valitse sitä ja tätä, kirjoita tähän kohtaan ja paina nappia vielä pari kertaa. Ja kaiken kaikkiaan oli siis kyse melko yksinkertaisesta asiasta. Tästä turhautuneena aloin miettiä ohjelman runkoa ja aika äkkiä se oli mielessä valmis. Koska työt eivät napanneet, niin koodailin huvikseni sitä työajalla (nyt kaikki hys hys, ethän kerro tästä työnantajalle, että en tehnyt työaikana "oikeita" töitä). Viimeistelin ohjelmani viikonloppuna kuntoon ja nyt ei tarvitse menettää hermojaan enää noiden tiedostoyhdistelyjen takia. Käyttöliittymässä on kaksi tekstilaatikkoa lähtöasetuksia varten (niissäkin valmiiksi jo default-arvot), yksi tietoruudukko tiedostojen tiputtamiseksi ohjelmaan sekä tasan kaksi nappia. Toimintaperiaate on yksinkertainen: raahataan tiedostot ruudukoon, painetaan nappia ja automaattinen tietojen käsittely eli ATK hoitaa homman loppuun. Ei enää turhia nappisulkeisia × n määrä vaan helppoutta ja yksinkertaisuutta.

Juuri tällaisten hyvin pienten pikku apuohjelmien tekeminen on parasta. Ja vielä jos tästä on ihan oikeanoikeasti apua töissä, niin vielä parempi. Säästäpähän edes vähän niitä hermojaan siellä töissä ja kuten se sanontakin sanoo: hullu paljon töitä tekee, viisas pääsee vähämmällä.

Lopuksi pieni sananen lukijoille. Viime aikoina on tuntunut, että kirjoitusmotivaatio on ollut hakusessa. Tai ehkä pikemminkin aiheet, josta voisi kirjoittaa. Eli nyt saa esittää lukijatoiveita kirjoitusten aiheista, ettei ihan kaikki kirjoitukset olisi aina vain työjupinaa tai ohjelmointia. Aiheita voi ehdottaa kommenttilootaan tai myöskin sähköpostin kautta.

Päätä näreeseen

Kävin kesälomalla hoitamassa pikkuasioita vanhassa opiskelukaupungissani. Ja täytyy kyllä sanoa, että koti on siellä missä mieli on. Kaupungilla kävellessä tuntui tutulle ja tuntui tosiaan kuin kotonaan olisi ollut. Vaikka olen asunut jo useamman vuoden täällä nykyisessä asuinpaikassa, niin en pidä tätä ollenkaan kotipaikkakuntanani. Täällä ollessa on koko aika sellainen olo, että olen vain täällä "käymässä" töiden takia.

Lomalla tuli jälleen kerran iskettyä päätään nettideittailun puuhun. Ehkä tämänkertaisen voisi ottaa voittona eikä niinkään tappiona. Lueskelin yhtä naisen jättämää ilmoitusta ja jotenkin se poikkesi muista edukseen. Vaikka en kokenut kuuluvani haun kohderyhmään, niin laitoin silti viestiä. Mainitsin muutamalla sanalla vain jotakin, että ilmoitus sai minut hyvälle tuulelle, toivotin onnea seuranhakuun jne. Joskus parin päivän päästä postilaatikkoa tarkistaessa olin saanut vastauksen tältä ilmoittajalta. Eipä siinä muuta ollut kuin, että kiitteli tsempistä ja toivotti myös minulla onnea. Mitä nyt lyhyestä viestistä oli tulkittavissa, niin vaikutti ehkä hieman yllättyneeltä.

Kun laskee nyt tämän ja vuoden alkupuolelta toisen tapauksen, niin tässähän on ihan kerrassaan putki menossa. Jo kerrassaan kahteen lähettettyyn viestiin on tullut vastaus takaisin eli prosentit ovat olleet huimat 100 %! Jipiii...

Arki palasi

Arki tuli taas läpsimään poskille. Olen tässä parina iltana yrittänyt tehdä sellaista tietokannan päällä toimivaa ohjelmaa mutta on mennyt hermot siihenkin hommaan. Aluksi sain jotakin pientä aikaan mutta vähitellen on alkanut taas tökkiä kaikki vastaan. Ihan yksinkertaisetkin asiat tuntuivat menevän sellaiseksi s****nan säätämiseksi, niin loppui jälleen kerran mielenkiinto koko touhua kohtaan. Mitään en saa ikinä aikaiseksi, niin aivan sama olisi etsiä jotakin mielekkäämpää tekemistä tilalle. Eipähän tarvitsisi sitten enää kyrpiintyä tuostakaan asiasta.

Sentään jotain positiivistakin löytyy. Kun sähköyhtiöiltä saa nykyään etäluettavien mittarien ansiosta tarkat tuntikohtaiset tiedot sähkönkulutuksestaan, niin olen vääntänyt niitä Exceliin. On ollut mielenkiintoista katsoa parin viime vuoden ajalta miten sähkönkulutus vaihtelee tunneittain, päivittäin, viikoittain ja kuukausittain. Että voi tätä mahdotonta riemua. Jipiii...

Hiljainen heinäkuu

Blogin osalta tämä heinäkuu jäi melko hiljaiseksi kirjoitusten määrällä mitattuna. Eipä kyllä, ei sitä olisikaan ollut mitään ihmeellistä kerrottavana, kun tuli oltua lomalla ja sinä aikana ei tapahtunut juuri mitään erikoista.

Maaseudun rauhassa vietetty loma teki kyllä eetvarttia. Jotenkin siellä maaseudulla rentoutuu paremmin, kun sieltä puuttuu kaikenlainen autojen pörinä ja ihmisten äänet mitä täällä kaupungissa on lähes aina. Tai jos jotain kuuluukin, niin usein se on vähäistä ja vaimeaa. Samaten myös siinä kokonaisvaltaisessa vihreydessä on jotakin kumman rauhoittavaa. Sitä vihreää näkymää tuli aika ajoin tuijotettua vain hypnoottisesti ilman mitään ajatuksia. Aivan kuten rouskutus kuuluu, kun joku lehmä/lammas/hevonen/nelijalkainen syö heinää, niin myöskin minun pään sisältä saattoi ihan melkein kuulla sen samaisen rouskutuksen, kun mieli rouskutti vihreää näkymää.

Tosin yksi pienoinen juttu kaupungissa on paremmin mitä maaseudulla. Nimittäin ne vinkuvat itikat! Kaupungissa voi ikkunoita ja ovia pitää melko vapaasti auki ilman, että niistä hyökkää sisään lauma ötököitä, ainakin tässä kerrostalossa. Teepäs sama maaseudulla, niin seuraavana yönä et nuku juuri ollenkaan, kun kuuntelet sitä perkeleellistä ininää hermot riekaleina ja kaupanpäällisiksi seuraavana aamuna saat raapia itsesi ruvelle pistojen takia.

Tuli tuosta hiljaisuudesta mieleen, että joskus siitä voi olla ihan hyötyä, että sattuu olemaan tällainen hiljainen tyyppi eikä tule auottua heti suutaan, kun jotain tulee mieleen. Kesällä piti käydä yksissä juhlissa, jonne oli kokoontunut aika paljon toisen puolen sukua. Siellä sitten näki sukulaisia, joita ei ole tullut nähtyä useampaan vuoteen ja joiden kuulumisista ei ole myöskään perillä. Luonnollisesti, kun aikaa on kulunut, niin ihmiset ovat hieman muuttuneet ulkonäöllisesti. Pienet ihmiset olivat kasvaneet isoiksi, vanhemmat muuttuneet harmaammiksi jne.

Yksi paikalla ollut naispuoleinen sukulainen on ollut koko ikänsä hieman sellainen pullean puoleinen ja nyt hänet nähdessäni ajattelin, että on tainnut vuosien varrella kertyä muutama kilo lisää. Näin myös toista naispuoleista sukulaista, joka näytti jotenkin kulahtaneemmalta kuin nuorempana ja hänelläkin näytti olevan hieman mahan seutu kasvanut. En ajatellut sitä sen kummemin, pistin sen vain vuosien piikkiin, kun hänellä on kai tässä vuosien varella ollut hieman vaikeaa. Myöhemmin sitten juhlien jälkeen kuulin, että tämä ensin mainittu sukulainen oli neljännellä tai viidennellä kuulla raskaana ja sukulainen #2 oli myöskin raskaana toisella tai kolmannella kuulla. Ensimmäisen kohdalla sen olisi voinut ehkä vielä arvata, kun hän on parisuhteessa mutta toinen pääsi kyllä yllättämään ihan puskista. Kuuleman mukaan hänellä on/on ollut jonkinlainen suhde johonkin mieheen, mutta ei hän ole raahannut tätä sukulaisten eteen. Että meni taas minun arvelut hieman pieleen...

Niin ja sen haluan sanoa tähän loppuun, että kuntoilu helteellä on kyllä ihan heikkopäisten touhua. Tein tuossa äsken lihaskuntoliikkeitä ja olipahan touhua. Vaikka liikkeet eivät olleet mitään raskaita, niin olo oli kuin saunassa olisi ollut. Paitsi sillä erotuksella, että se kuumuus puuttui. Hikeä pukkasi aivan jatkuvalla syötöllä ja tuntui, että vettäkin saa olla lipittämässä lasillisen jokaisen suoritteen jälkeen. Juoksemisesta ei varmaan tulisi yhtään mitään, sillä siinä hikoilen huomattavasti enemmän vaikka keli olisi viileämpi. Luultavasti kävelevä - tai siis juokseva - vesiputous saattaisi olla todenmukainen kuvaus näissä lämpötiloissa tehdystä juoksulenkistä.

Ohi on

Seksittömyys nimittäin, siitä raporttia kirjoituksen lopussa. Ohi on lomakin. Olin reilu kolme ja puoli viikkoa kotonakotona ja viimeisen puolikkaan viikon vietin asunnollani palailemalla taas arkirutiinien pariin. Ihmeen nopeasti ne rutiinit tulevat takaisin, sillä oikeastaan jo heti ensimmäisenä iltana täällä oli jo taas sama meno ennallaan kuin aikaisemminkin. Sinällään huvittavia nuokin rutiniit. Kotonakotona teen jotkin samat asiat aivan eri tavalla mitä täällä omalla asunnolla. Luulisi, että ne tulisi tehtyä samalla tavalla joka paikassa mutta eipä näytä niin olevan.

Ensimmäinen lomaviikko oli kelien puolesta hieman onneton, kun oli niin sateista ja viileää. Melkein koko viikko meni sisällä vanhoja aikakausilehtiä lukiessa ja tv-sarjoja töllätessä. Onneksi kuitenkin sitten säät lämpeni ja sateet väheni, niin tuli oltua sitten paljon enemmän ulkona kaikenlaista sekalaista pikkupuuhaa puuhaillen. Asunnollekin oli "mukava" palata helteisen loman jälkeen. Nestepatsas seinällä olevassa lämpömittarissa oli noussut uusiin ennätyskorkeuksiin eli 29 asteeseen. Ikkunoiden ja ovien availu ei ole tuottanut asiaan mitään muutosta, kun ulkona on yhtä kuuma ja ei tuule juuri yhtään. Yöksikään ei oikein ole pystynyt jättämään mitään auki nukkumisrauhan takia, kun kaduilta kuuluu autojen pörinää ja idioottien mölinää.

Eipä tässä ole juuri muutakaan voinut tehdä kuin koomata nämä viimeisimmät päivät. Kuvittele sellainen ilman paitaa oleva lihaksikas ja hiestä kostea oleva vartalo makoilemassa sohvalla sanomalehteä naaman edessään heiluttaen, se kuvaa aika hyvin minun viimeisten lomapäivien aktiiviteettiä. Tietokonetta ei ole huvittanut avata juuri lainkaan, kun sekin pukkaa kuumaa ilmaa huoneseen. Kuntoilu on jäänyt myös melko vähäiselle liiallisen "soossin" pukkauksen vuoksi. Uimassakin olisi ollut mukava käydä mutta sekin on yksinäiselle hieman ongelmallista ihmisiä tursuavilla rannoilla. Ei huvittaisi oikein jättää tavaroitaan ja avaimia yksikseen lojumaan pitkäkyntisten armoille sillä aikaa, kun itse on järvessä pulikoimassa.

Ensimmäinen lomanjälkeinen työpäiväkin on jo pulkassa. Toisin kuin viime vuonna, nyt v-käyrä ei noussut päivän aikana juuri oikeastaan ollenkaan. Päivä oli sopivan kevyt, kun lueskeli loman aikana saapuneet sähköpostit, teki muutaman pikkuhomman alta pois ja hahmotteli vähän tulevia tehtäviä. Oikein sopivan löysän veltto aloitus näin alkuun ja mikäs siellä oli istuessa, kun ilmastointikin laski lämpötilan sopivalle tasolle. Tästäpä sitä voi taas käynnistellä arkea ja odotella syksyn viileneviä ilmoja.

Mitäs ihmeen pervoja täällä vielä pyörii lopputekstejä lukemassa? Ei täällä mitään seksiin viittavaa ole, menkää kotiinne siitä!
Puijasin, sama linja jatkuu seksittömyyden osalta.

Lomille, lomille

OooOOh ja AAAH! Ensimmäinen virallinen lomapäivä menneillään. Tässäpä sitä pitäisi sitten harrastaa neljä viikkoa joutenoloa tai jotakin vastaavaa. Vaihdan maisemaa taas joksikin aikaa, niin blogikin hiljenee. Blogin asiakaspalvelu palvelee myös loman aikana päivystämällä satunnaisesti sähköpostia. Hmmm... Sähköpostista puheen ollen tuli mieleen yksi jännä homma. Blogi on ollut pystyssä jo lähes neljä vuotta mutta kukaan ei ole koskaan uskaltanut lähestyä tuona aikana sähköpostilla. Pitänee varmaan päästää sekin asiakaspalvelija loman viettoon ettei tarvitsee tyhjää sähköpostia valvoa.

Joskus armeijassa ollessa marsittiin perjantaina VLV:n lähestyessä Lomille, lomille, muija joutuu koville! -tahtiin. Silloin nuorukaisilla oli varmaan jotkut asiat mielessä, jonka takia muija joutui koville. Nyt vanhempana tilanne lomien aikaan on varmaan samanlainen eli muija joutuu koville, mutta hieman eri syystä. Nyt lapsukaiset (mies mukaan luettuna) venyttävät muijan pinnaa, kun lomilla niiden touhuja joutuu sietämään 24h/vrk. Ei vain koske minua, ei silloin armeija-aikaan kuten ei myös nytkään vanhempana.

Hyvää kesää itse kullekin ja muistakaahan olla kiltisti.

Purulelu

Tulipahan tuosta mömmöm-jalkapallo-ottelussa sattuneesta puruepisodista mieleen uni, jonka näin su-ma välisenä yönä. Pohjustukseksi kerrottakoon ensin alle sellainen asia, että työelämässä minua ärsyttää yksi naispuoleinen henkilö, joka jättää aina vastuitaan hoitamatta tai sitten hoitaa ne ns. veltolla munalla heiluttaen, kun asiasta mainitsee. Eräänlainen ihan-sama-hällävälisti siis kyseessä. Noh, tässä unessa olin siis tekemisissä tämän kyseisen naisen kanssa. Tai en ollut, miten sen nyt ottaa. Nainen unessa ei ollut ollenkaan ko. henkilön näköinen (itse asiassa tämä nainen vaihtui kahdesti siinä unessa) mutta kuitenkin se oli hän. Hankala selittää. Siinä unessa sitten mainitsin tälle naiselle jotakin hänen ärsyttävyydestään ja rupesin alistamaan häntä seksuaalisesti. Laitoin hänet istumaan tuolille, kourin häntä ja purin myös niskasta. En purrutpurrut kuten polisiikoira puree iskiessään hampaansa hamppiin mutta purin tavalla, joka välittää viestin, että kuka on tilanteessa herrana.

Uni lopahti sitten tuohon puremiseen. Kuten tavallista, herään aina ennen kuin unessa alkaisi päästä tosi toimiin. Jäin vain miettimään tuotakin asiaa, että mitä se kertoo minusta. Joskus aikaisemminkin, kun olen ollut tekemisissä vastaavanlaisten mulkunluontoisten naisten kanssa, olen jälkikäteen herkutellut sellaisella ajatuksella, että saisi seksuaalisesti alistaa ja nöyryyttää näitä henkilöitä. Kertooko tuo sitten, että minulla on jonkinlainen alemmuuskompleksi vai jokin muu viritelmä, sitä en osaa sanoa.

Niin ja yksinäisille kokeilemisen arvoinen vinkki, joka tuli käytännössä testattua ja hyväksi havaittua: Nuku kätesi päällä niin, että herätessä kätesi on aivan tunnoton. Töki ja taputtele itseäsi tunnottomalla kädellä, tuntuu aivan sille kuin joku toinen henkilö koskettelisi sinua. Jännää!

Muuttopuuhissa

Kun ei ole ollut ihmeellisempääkään tekemistä, niin olen hieman suunnittelut muuttoa. En vielä ole muuttamassa minnekään mutta maalailenpahan tässä piruja seinille. Jos se vaikka edistäisi työpaikan saantia, kun suunnittelee ensin muuttoa. Tai minun tapauksessahan siinä käy tietysti toisinpäin, eli kun suunnittelen tällaisia, niin se torppaa sitten työpaikansaannin. Nojoo, höpinäälöpinää... Mutta mittailinpahan aikani kuluksi kaikkien huonekalujen ja suurimpien esineiden mitat, jotta tietäisin miten paljon tavarat vievät tilaa. Kaikkinensa laskutoimitus antoi tilavuudeksi n. 7,5 m³. Huonekalut ja suurimmat pahvilaatikot mahtuisivat siis kuutioon, jonka sivun pituus olisi suunnilleen parisen metriä.

Loppujen lopuksi minulla ei ole paljoa sellaisia isoja huonekaluja/esineitä. Suurin taitaa olla sohva, sitten tulee sänky ja kirjahylly. Pöydät menee melko nätisti kasaan, kun niistä irrottaa jalat mutta tuoleja on useampia, niin myös ne vievät jonkin verran tilaa. Tietysti nuo tavarat vievät luonnollisesti enemmän kuin tuon 7,5 kuutioita, koska kaikkia tavaroita nyt ei pysty laittamaan päällekkäin. Ehkä paremmin tilan tarve havainnollistuisi, jos laskisi tavaroiden kuljetuksessa vaatiman pohjapinta-alan. Luulisin, että silloin tilavuus kasvaisi lähemmäs kymmentä kuutiometriä. Pitää varmaankin käyttää joku ilta tuohon muuttokuorman mallintamiseen ja sen tilavuuden optimoiseen, niin osaisi sitten varata oikean kokoisen kuljetusvälineen ja pakata vielä sen oikein, jos se päivä joskus vielä koittaa.

Pitäisi vielä jotenkin arvioida myös muidenkin pikkutilpehöörien siirtoon tarvittava laatikkomäärä. Arvelisin, että keittiötavaroista saattaa tulla aika monta laatikkoa, samoin kaikista kirjoista, mapeista yms. irtotavaroista. Vaatepuolen uskoisin saavani mahtumaan ehkä isoon laukkuun ja pariin isompaan reppuun, sillä nuo kantovälineet pystyy yleensä survomaan tehokkaasti täyteen vaatteilla, joita nyt en muutenkaan omaa mitenkään hirveästi.

Olen myös katsellut talojen myynti-ilmoituksia netistä ja tein myös hakuvahdin. Näkeepähän etukäteen minkälaisia taloja on myynnissä ja mihin hintaan. Yksi asia pisti muuten silmään aika räikeästi muutamista asuntoilmoituksissa olleista kuvista. Monessa kohteessa oli tehty jonkinlaista pientä pintaremonttia hiljakkoin ja vähän näytti siltä, että niillä on yritetty vedättää hintaa ylöspäin. Ja vielä kun tapettien, laatoitusten ja maalattujen seinien värimaailmat olivat näitä nykyajan trendipellevärejä (mustaa, paskanruskeaa, harmaata tai jotakin räikeää), niin se teki näistä kohteista entistä luotaantyöntävämpiä. Monesti päällimäiseksi jäi ajatus, että tosiaanko jotkut asustaa noin yrjönväriseksi sisustetuissa taloissa. Mieluummin ostaisin vaikka jonkin hieman nuhjuisemman asuinpaikan ja remontoisin siitä itselleni mieleisen kuin ostaisin tuollaisen vastauusitun muotiyrjötyksen, joka olisi pakko remontoida oman viihtyvyyden vuoksi.

Taantuma

Eipä ole ollut taas mitään kirjoittelemisen aihetta lähes kahteen viikkoon. Perusarki on mennä lössöttänyt eteenpäin omalla painollaan.

Töissä on pari viimeistä viikkoa mennyt seisokki otsassa. Olen joutunut paikkailemaan eräässä projektissa, jonka varsinaiseen kokoonpanoon en edes kuulu, yhden toisen työntekijän aikaansaannoksia ja voi hyvän tähden minkälaista se jälki on ollut! Jäljistä päätellen välillä töitä on tehty juosten kusten eli on ruikittu vähän sinne ja tänne ja välillä taas ei ole ajateltu ollenkaan eli ihan selkeitä virheitä ja puutteita aikaansaannoksissa. Muutamaan otteeseen olisi jo tehnyt mieli käydä heittämässä koko paska paperisilppurista läpi ja lyödä hanskat tiskiin mutta hammasta purren ja kiukkua niellen on vain täytynyt jatkaa tekemistä.

Välillä sitä miettii siinä työpöytänsä ääressä, että miten hyvin joissakin projekteissa on saatu sössittyä lähes kaikki enemmän tai vähemmän pieleen. Nytkin tuossa projektissa miehitys on aivan pielessä (suurin osa tekijöistä kokemattomia) ja henkilöitä on liian vähän. Siitä seuraa se, että aikataulut ovat alkaneet jäädä jälkeen ja on tullut taas kiirekiirehelevatankovakiire -efekti, josta on puolestaan taas seurannut se, että työn laatuun ei ole ehditty panostaa ja virheitä on alkanut löytyä sieltä ja täältä. Mutta en ota stressiä tuosta projektista, koska en ole siinä missään vastuussa, taputelkoot hommat kasaan miten pystyvät. Eli töissä aivan normipäiviä nollamotivaatiotasolla työskennellen.

Juhannuksen jälkeisellä viikolla muuten päättyy hakuaika sinne yhteen työpaikkaan. Soittelin sinnekin ja eipä tuolta nyt mitään ihmeellistä tullut ilmi, kun työt olisivat hyvin pitkälti tätä samaa mitä nytkin. Tässä viikonlopun aikana olen ährännyt hakemusta kasaan ja laitan se sitten eteenpäin, onpahan sitten taas yritetty. On vain tässä käynyt mielessä sellainen ajatus, että mitäs sitten, jos en saa edes tätä paikkaa, johon minulla on sentään monta vuotta kokemusta. Voi luultavasti pälli levitä aika pahasti...

Jotenkin on ollut nämä viimeiset pari viikkoa sellaista vetelää odottelua. Arki-iltoina ei ole oikein tullut tehtyä mitään järjellistä, mitä nyt välillä kuntoilua ja tv-sarjojen katselua. Johtuneeko sitten tuosta kesäloman läheisyydestä, vähän sellainen outo odotteleva fiilis on ollut ilmassa. Pitäisi jaksaa vielä jotenkin nämä pari viikkoa ja sitten saisi taas hengähtää kuukauden. Mutta sitä odotellessa...

Vauhtia

Kun unohtui kirjoitella viime kirjoitukseen asioita, niin pitää hieman jatkaa taas. Kun laskut pitää maksaa, niin töissä pitää käydä saadakseen rahaa. Eli joutuu sitomaan itsensä sillä työsopimuksella työnantajaan eli käytännössä on sen työnantajan bitch, jolla ei juuri vapautta ole. Käytännössä vapauden työnantajasta saisi vain sillä, että olisi taloudellisesti riippumaton.

Tein laskentataulukolla pieniä laskelmia, jotta näkisi minkälaisella summalla pärjäisi lopun eläämäänsä ilman, että tarvitsisi tehdä päivääkään töitä. Lähtöolettamukseksi laitoin, että menot pysyvät samana vuodesta toiseen ja rahoille tulee vuodessa prosentti korkoa. Vuosittaisiksi menoiksi laitoin 25 k€, joka on minun mittapuussa aika paljon. Noilla olettamuksilla katsoin, että lähtösumman pitäisi olla luokkaa 1 M€, jotta rahat riittäisivät n. viidenkymmenen vuoden päähän. Jos taas korkoprosentti olisi 3,5, niin tällöin alkupääomaksi riittäisi vain 500 k€. Tuossa tapauksessa rahat riittäisivät vain n. 35 vuotta eli alkaisi olla vähän siinä ja siinä, että riittäisivätkö rahat aivan viimeisille elinvuosille. Tietysti silloin voisi pihistellä loppumetreillä tai vastaavasti voisi kuolla aikaisemmin pois. Luultavasti tuo jälkimmäinen vaihtoehto olisi todennäköisempi, kun ottaa sen huomioon, että yksinäisen elinajan odote on lyhyempi.

Loppujen lopuksi tuo 500 k€ ei kuulosta mitenkään isolta mutta kuitenkin sen verran iso rahasumma on kyseessä, että ei sitä näillä palkoilla tienaa mitenkään edes 15 vuoden aikana. Noh, lottovoittoa odotellessa joutaa olemaan se työnantajan bitch.

Niin ja palatakseni vielä tuohon otsikkoon... Aamulla heräsin taas omia aikojani aivan liian aikaisin, joten myös työpaikalle tuli lähdettyä aikaisin. Siihen aikaan pyörätiellä ei ollut liikkeellä ketään muita kuin minä, kunnes yhden mutkan takana oli edessä yllättäen jänis (tai rusakko, en nähnyt kunnolla). Pitkäkorva lähti juoksemaan vauhdilla siihen suuntaan minne minäkin olin ajamassa pyörällä. Aloin polkea pyörällä raivokkaasti, jotta olisin saanut sen kiinni. Puppeli kuitenkin löysi jostain ihmeestä vielä nopeamman loikkarivaihteen enkä pysynyt enää perässä vaikka aika vauhtia poljin minäkin. Lopulta kilvanajo päättyi 100 m:n päässä siihen, että ketkale hyppäsi pusikkoon ja minä jatkoin taas normaalisti matkaani töihin. Nopeita ötököitä, kun ei edes pyörällä pysy perässä!

Ajan käyttöä

Viime kirjoituksen kommentit laittoivat ajatusrattaan liikkeelle. Ajatus lähti liikkeelle lähinnä siitä, kun oli puhetta laskujen maksuista ja siitä, miten jotkut pysyvät vuodesta toiseen huonossa työpaikassa.

Aloitetaan vaikka siitä työsuhteen perustasta eli työsopimuksesta. Siinä allekirjoittanut sitoutuu tekemään töitä työnantajalle ja työnantaja vastaavasti sitoutuu maksamaan palkkaa korvaukseksi työpanoksesta ja menetetystä ajasta.

Kun tarkemmin miettii tuota työsopimusta, niin loppujen lopuksi sillä on hyvinkin paljon ohjaavaa ja rajoittavaa vaikutusta työntekijän elämään ja ajankäyttöön. Äkkiä voisi kuvitella, että "Hei, se on vain 7,5 h, minkä teet töitä päivässä!", mutta ei se asia ole ihan noin. Loma-/vapaapäivien paikkoja ei voi valita mielensä mukaan vuoden aikana (toiveitahan voi aina esittää), nukkumaan on mentävä tiettynä aikana, jos mielii herätä virkeänä aamulla töihin ja kaikkea muuta sellaista ajankäyttöä rajoittavaa. Ja kun vielä tarkemmin miettii arkipäivän anatomiaa, niin päivästä kuluu aikaa muuhunkin toimeen, joka liittyy vahvasti työntekoon. Osa ajasta kuluu työmatkaan, osa ruokatuntiin ja osa vielä seuraavan työpäivän valmisteluun (eväiden teko, paidan silitykset, yms.).

Laskin, että vuonna 2014 minulla on työpäiviä yhteensä 251. Näistähän 25 päivää on lomaa (arkilauantait jätetty pois laskuista), joten varsinaisia päiviä, jolloin pitää olla työpaikalla, on kaikkiaan 226 kpl. Näistä kun laskee, niin prosentteina työpaikalla vietettyjen päivien osuus on 62 %.

Laskeskelin huvikseni myös miten minulla arkipäivä jakautuu ajankäytön suhteen. Tulen toimeen n. 7 h yöunilla ja aamu- ja iltatoimiin sekä ruokailuun (iltapäivä) minulla menee yhteensä pari tuntia. Olen siinä mielessä hyvässä asemassa, että työmatkoihin kuluu päivässä vain yhteensä puoli tuntia. Muut "työsidonnaiset" tunnit ovat itse työnteko (7,5 h) ja ruokailu työpaikalla, sekä (vaikkakin kotona vietetyt mutta työn takia pakolliset) valmistautuminen seuraavaan työpäivään. Kaikkinensa näitä työsidonnaisia tunteja tulee yhteensä n. 9 h. Loppu on sitten vapaa-aikaa, jolloin voi vaikka venytellä pippeliä tai tehdä jotakin muuta yhtä kehittävää.

Ja vielä havainnollistavaa piirakkaa edellisistä luvuista:



Eli, työpaikalla pitää pyllerehtiä kaksi kolmasosaa vuoden päivistä ja näistäkin päivistä vapaa-ajan ja työajan suhde on enemmän työajan puolella. Ja suhde voisi olla vieläkin huonompi, mikäli asuisin jossakin helvetissä, jossa työmatkaan voisi kulua tunti suuntaansa. Lyhykäisyydessään voisi todeta, että töissä käyvän ihmisen ajankäytön sanelee hyvin pitkälti työ.

Ja entäs sitten vielä nämä työnarkomaanit, jotka jäävät tekemään vielä pitempää työpäivää tai tekevät töitä työmatkoillaan (ja vielä korvauksetta). Minua kyrsii monesti jo pelkkä tuo perustyöpäivä, saati sitten jos pitäisi tehdä pitempää päivää. Olen sen verran jyrkkä tuon oman vapaa-aikani suhteen, että minulla rukkaset tipahtaa lattialle melko lailla heti, kun kelloon on tullut työtunnit täyteen.

Kun tuo työ vie tällä hetkellä melko suuren osan elämästäni, niin mieluusti se työ saisi olla sellaista, että sitä tehdessä ei tarvitsisi olla pitkä ...rpä otsassa, lyhyempikin riittäisi.

Niin ja muuten kun tuli selvitettyä tuo työpäivien määrä, niin tässä yksi osasyy miksi syön työpaikalla omia eväitä enkä käytä lounasseteliä:

226 × 6,10 € = 1378,6 €

Yksinäinen saa ostettua tuolla rahalla kaupasta melko ison ruokasäkin.

Hakemuksia laitettu

Sain otettua itseäni sen verran niskasta kiinni nyt viikonloppuna, että sain tehtyä huikaisevat kaksi avointa hakemusta. Ensimmäinen lähti yhteen rekrytointifirmaan ja toinen lähti suoraan yritykseen, josta kirjoittelin jotakin aikaisemmin. Luultavasti yhtä tyhjän kanssa nuokin mutta onpahan taas yritetty. Kävi vielä niin, että unohdin ottaa työkoneelta perjantaina hakemustekstiä sisältäneen tiedoston matkaan, niin piti tänään sitten käydä tekemässä pyörälenkki työpaikan kautta. Melko hiostavaa toimintaa tässä kelissä vaikka yritin ajella mahdollisimman rauhallisesti. Tyhmästä/muistamattomasta päästä kärsi taas koko ruumis.

Perjantaina oli tullut hakuun yksi työpaikka. Hommat olisi ihan samoja mitä olen tehnyt nytkin ja toimiala myös. En tiedä sitten mitä teen tuon kanssa. Sen verran alan olla jo kuitenkin kyrsiintynyt näihin nykyhommiin, että voisi piruillessaan hakea tuota paikkaa. Sitä kautta olisi mahdollista saada muutosta paikkakuntaan, pientä vaihtelua asiakaskuntaan/työtehtäviin ja mahdollisesti ehkä myös palkkaankin. Samana kuitenkin mahdollisesti pysyisi nämä työn huonotkin puolet eli ainainen kiirekiirekovakiire, monta päällekkäistä projektia kerralla ja jos-ei-töitä-niin-kenkää-välittömästi. Lisäksi mahdollisia riskejä voisi olla uudet projektiääliöt ja mulkummat työkaverit. En tiedä, voisihan sitä tietysti laittaa hakemusta menemään ja jos kutsuvat haastatteluun, niin näkisipähän minkälaista touhu on siellä. Ja jos nähdyt/kuullut asiat ei miellytä, niin jättää leikin siihen.

Tehdäänpä pieni lomasääennusteveikkaus. Koska nyt toukokuussa on ollut ihan mukavia kelejä eli aurinkoista ja lämmintä, niin loma-aikaan eli heinäkuussa on tiedossa sateista ja kylmää. Näinhän tuo on aikaisemmin näyttänyt menevän. Ensi tiistaille ennusteet näyttivät lämpötilaksi vain paria kolmea astetta ja taisipa siellä olla räntätipan kuvakin joukossa. Jos jotain hyvää täytyy tuosta sanoa, niin onpahan ainakin sopiva juoksukeli, ei ole pelkoa ainakaan siitä, että pallit vaahtoutuisivat juostessa.

Rassaavaa

Melko rassaavaa ollut taas viime aikoina tuon työnhaun suhteen. Olen yrittänyt kirjoitella "paperille" asioita itsestäni. Tavallaan eräänlaista esittelyä, jossa kerron kaiken osaamiseni ja sen mitä olen työelämässä tähän asti tehnyt ja minkälainen olen henkilönä. Ihan vain siksi teen tuota, että jos joskus taas eteen tulee sopiva työpaikkailmoitus, niin hakemukseen saa revittyä helpommin tekstit, kun ottaa ne tuosta esittelystä ja karsii hieman liikoja pois. Ja onpahan itselläkin pientä listaa siitä, että mitä kaikkea sitä on tullut tehtyä. Nytkin tuli mieleen muutamia asioita mitä ei ole tullut niin aktiivisesti mietittyä, kun noita hakukirjeitä on tehnyt.

Välillä kirjoitus sujuu ja välillä takkuaa pahasti. Kirjoittamisen helppous näyttää riippuvan paljon siitä mistä kirjoittaa. Esimerkiksi tietokoneenkäyttötaidoistaan ja siitä, mitä on töissä tehnyt, on paljon helpompi repiä tekstiä kuin aiheesta "millainen henkilö olen". Omalle itselleen on niin sokea, että omista ominaisuuksistaan on vaikea kirjoittaa. Mieluummin ulkoistaisin tuon osion jonkun toisen kirjoitettavaksi mutta eipä sellaista mahdollisuutta oikein ole. Onneksi on sentään se yksi analyysi tai miksi sitä voisikaan sanoa, jonka tein silloin viime syksynä sen yhden työnhaun kohdalla, niin voi sieltä joitakin vinkkejä ja lauseen aiheita ottaa.

Kävin myös pari viikkoa sitten koulutustilaisuudessa, jonka aiheena oli työnhaku. Luennolla käsiteltiin työnhakua, hakemuksen tekoa ja työhaastattelua. Ihan hyödyllinen oli tuokin luento. Siellä puhetta kuunnellessa tuli pariinkiin kertaan mieleen, että on sitä taas menty perse edellä puuhun joidenkin asioiden kohdalla. En ole oikein osannut ottaa joitakin tiettyjä näkökulmia huomioon hakemuksia tehdessä. Näköjään niihin hakemuksiin olisi panostettava ihan eri tavalla, nyt olen tehnyt niitä vähän puolihuolimattomasti veltolla munalla heilutellen.

Tuli myös sellainen mieleen siellä luennolla, että miten samankaltaisia asioita löytyy työnhausta ja nettideittailusta. Ensin pitäisi etsiä mielenkiintoinen vastapuoli ja toisekseen olisi hyvä saada jostain hieman lisää informaatiota vastapuolesta. Eihän sitä huvittaisi haukata hatullista paskaa, varsinkin jos sellainen olisi vältettävissä kysymällä lisätietoja joltakin, joka tietää asioista enemmän. Seuraavaksi pitäisi jotenkin herätellä vastapuolen mielenkiinto kirjallisia taitoja hyväksi käyttäen, jotta saisi kutsun tulla esittelemään itseään oikeasti. Jos kaikki sujuisi hyvin, niin ehkä jonkinlainen sopimus voitaisiin solmia osapuolien kesken. Ja kun tietää miten takkuista ainakin minun kohdalla tuo nettideittailu on ollut, niin en kyllä ihmettele yhtään, että miksi tämä uuden työpaikan hakukin on sellaista tervanjuontia.

Loppuun pientä ihmettelyä, että osaavatkohan nämäkään työpaikkailmoituksia tekevät rekrytointifirmatkaan ihan kunnolla hommiaan. Lueskelin äskettäin seuraavanlaista ilmoitusta:

Etsimme nyt asiakasyrityksellemme diipadaapaa kokoaikaiseen työsuhteeseen!
...hakemusjorinaa...
Työmäärä: Kokoaika
Kesto: pp.kk.2014 asti

Siis mitä tuo kokoaikainen ilmoituksen alussa tarkoittaa, jos työsuhteella on selvä loppumispäivä? Minusta tuo on ihan yksinkertaisesti vain määräaikainen tehtävä. Ja tuokin ilmoituksen kohta työmäärä: kokoaika. Tarkoittaako se sitä, että töitä paiskitaan kokoaikaisesti kellon ympäri 24/7? Sviddu nämäkin rekrytoimistot saisivat ensin ottaa käsitteistä selvää ja vasta sen jälkeen kirjoittaisivat työpaikkailmoituksia. Tuollainen ilmoitus antaa melko hyvän kuvan toimiston osaamisesta tai lähinnä sen puutteesta (varsinkin kun saman firman tekemät muutkin ilmoitukset sisälsivät vastaavia pökäleitä).

Pyykkikonetta odotellessa

Pyykkikoneen ohjelman loppua odotellessa pelailin peliä 2048. Kymmenisen minuutin puolihuolimattoman ja agressiivisen hankauksen tulos oli 32240 (seuraava siirto kosautti pelin).



Työpaikalla peli on menossa huomattavasti pitemmällä. Kannettavassa on se hyvä puoli, että koneen voi pistää hibernate-tilaan, niin kaikki ohjelmat jää ennalleen. Muuten ei ko. pelisessio olisi päässyt etenemään pitkälle.

Ja piru periköön sen nimeltä mainitsemattoman bloggaajan, joka esitteli blogissaan heikkopäisille tämän koukuttavan pelin!

Ylösalas

Olipahan taas tuo edellinen viikko mielialavaihteluiden puolesta melko "vuoristoinen". Syyksi siihen voi sanoa tuon torstaiksi osuneen vappupäivän. Keskiviikkona iltapäivästä oli hieman sellainen olo kuin on perjantaina (Jee, viikonloppu edessä!). Torstaina olo oli sitten samanlainen kuin lauantaina, tosin vain puolet päivästä. Illasta sitten oli jo sunnununtaitunnelmat (Prkln prkl, huomenna taas töihin). Perjantaina töissä taas ketutti ja ärsytti (yllättäen), kun piti vääntää rautalankaa sähköpostin välityksellä. Hermot loppuivat jossain vaiheessa ja lähdin tuntia aikaisemmin pois töistä helpotuksen huokauksen saattelemana asunnolle (Jee, viikonloppu edessä!). Lauantai ja sunnuntai menivät taas normisti eli sinne sunnuntai-iltapäivään asti ihan tyytyväisenä mutta sitten taas perjantain työkyrsimykset palasivat mieleen illalla (Prkln prkl, huomenna taas tappelemista töissä).

Eli tavallaan kaksi viikonloppua tuli vietettyä yhden hinnalla. Samanlainen olisi taas tiedossa kolmen viikon päästä, kun sattuu olemaan helatorstai. Jos vain työtilanne antaa myöten, niin otan perjantain vapaaksi ja vietän neljän päivän viikonlopun, että voi levätä hieman paremmin.

Yllätys mikrossa

Tämänkertaisen voisi luokitella sarjaan Urpo Turpon MasterChef-keittiössä... Sen verran noloa taas kerran, että en kehtaa ainakaan kaduilla huudella ja tännekin kertominen on vähän siinä ja siinä.

Eilen aamulla minun piti lämmittää hieman vettä. Otin vettä kannuun, avasin mikroaaltouunin oven ja MITÄVIT...?! O.o Mikron sisällä oli jauhelihakastikerasia odottamassa lämmittämistä. Tuo tuli aivan pyytämättä ja yllättäen puskista eteen ja vähän aikaa ratas pyöri tyhjää, että milloinkas minä tämän tänne olen laittanut. Vähä vähältä mieleen alkoi muistua, että torstaina ilmeisesti aivan kaikki ei mennyt putkeen. Tuona päivänä olin keittämässä makaroneja ja olin laittanut tuon kastikkeen valmiiksi sinne mikroon, että kun makaronit valmistuu, niin käännän lämmityksen vain päälle. Sain kuitenkin puhelun siinä ruokaa tehdessä ja puhelu oli sellainen, että se pisti hieman ajattelemaan. Mistään vakavammasta ei ollut kyse, arkisia asioita piti vähän suunnitella uusiksi. Puhelun jälkeen oli makaronit valmistuneet ja kumosin ne lautaselle, laitoin ketsuppia päälle ja rupesin syömään.

Niin, unohtuiko tässä välissä jotain...? Eli kävi taas niin, että olin niin ajatuksissani miettiessäni puhelimessa puhuttua, että syöminen meni ihan automaatti päällä ja en huomannut sitä, että se jauhelihakastike jäi sinne mikroon. Toinen ihmetyksen aihe oli sitten se, että se kastike ei ollut mennyt miksikään siellä mikrossa. Ei ollut homeessa, ei haissut pahalle eikä pinnalla ollut mitään epäilyttävän näköistä. Maistoin vähäsen ja makukin oli vielä ihan ok. Laitoin kastikkeen sitten takaisin jääkaappiin ja söin sen sitten lounaaksi. Piti vain kyllä lämmittää ja käristää sitä kunnolla kattilassa, jotta mahdolliset pöpöt kuolivat. Ei ainakaan vielä ole alkanut ruikuli lentää, joten taisi kastike olla vielä ihan kunnossa olevaa. Jäi sitten vain mietityttämään, että minkähänlaista myrkkyä se minun tekemä kastike sitten loppujen lopuksi oli, kun se ei ollut mennyt miksikään seisottuaan pari vuorokautta huoneenlämmössä.

Ignorointia

Tuli taas pääsiäisenä huomattua yksi seikka itsestä. Viime viikonloppuna piti (pakotettuna) vierailla eräiden sukulaisten luona, joilla on pari pientä lasta. Lapsukaiset olivat ikäluokkaa kävelevä vaahtosammutin eli siinä jossain alle viiden tai neljän vuoden.

Istuimme ja söimme ruokapöydässä, muut tapansa mukaan jutustelivat jotakin ja minä keskityin vain hiljaisena syömiseen. Yhdessä vaiheessa havahdun sitten siihen, kun lapsukaisten äiti hieman komentaa pienempää lasta (joka ei osaa vielä puhua kunnolla), että ei tarvitse esittää Urpo Turpolle. Kakru siis päristeli ja päästeli ääniä ja ilmeisesti yritti saada huomiotani. Pikkulasten tapa(?), tiedä näistä, kun en ole asiantuntija. Mutta kuitenkin, olin näköjään uppoutunut siinä syödessä niin omiin ajatuksiini, että en enää kiinnittänyt juuri mitään huomiota muihin. Luultavasti olen ollut jo niin pitkään omissa oloissani, että tuo omiin ajatuksiin uppoutuminen tapahtuu hyvin automaattisesti vaikka ympärillä olisi muitakin ihmisiä. Arvailuksi menee, mutta jos kävisi jonkinasteinen mahdoton ihme, että "alkaisin olee jonkun kaa", niin luultavasti ensimmäisiä jäkätyksen aiheita toiselta saattaisi olla tuo toisen huomioimatta jättäminen.

Niin... Ja loppuun pieni muistutus taas, että miten elämä on tyly yksinäiselle. Töistä tullessa oli talon rappukäytävässä pari naapuria keskustelemassa keskenään. Kuulin siinä sivukorvalla ohimennen, että eräs talossa yksin asuva henkilö oli kai saanut jonkinlaisen sairauskohtauksen, tosin en kuullut, että pihisikö vielä henki vai oliko veivi jo heitetty. Sen kuitenkin kuulin, että tämä henkilö oli ilmeisesti kerennyt olemaan jo pitemmän aikaa (vuorokauden?) kanttuvei ennen kuin sukulainen/ystävä tmv. oli tullut käymään hänen luona ja huomannut tilanteen.

Joskus on tullut mietittyä, että mitenkähän siinä kävisi, jos tuollainen tapahtuisi omalle kohdalle. Jos tuo tapahtuisi sopivalla kohtaa viikkoa, niin luultavasti saattaisi mennä pari tai jopa kolmekin päivää ennen kuin asia ehkä huomattaisiin ja sille tehtäisiin jotain. Arkena asian saattaisivat ensin huomata työpaikan väki, kun en olisi ilmestynyt töihin ja ilmoittanut mitään. Tiedä sitten miten he reagoisivat siihen, jos en ilmestyisi pariin päivään töihin. Perheen puolesta yhteydenpitoa on jonkin verran mutta tuollainen aikaikkuna on erittäin todennäköinen. Että tiedä häntä tässä sitten, pitääkö tässä hankkiutua jonkinlaiseen parisuhteeseen oman terveytensä vuoksi...

Huhtikuun sekalaiset

Kävin viime viikonloppuna vanhempien luona ja siellä tuli käyskenneltyä luonnossa. Naapurin metsään olivat hakanneet aukon, niin kävin katselemassa hakkuun jälkeä ja puupinoja. En tiedä mutta minussa ehkä taitaa olla hieman puunhalaajan vikaa. En ole oikein koskaan pitänyt noista hakkuuaukoista. Jotenkin ne aina näyttävät niin raiskatuilta ja perseen näköisiltä, kun jäljellä on vain kantoja ja yleensä nekin puista karsitut oksat ja ne motolle kelpaamattomat pienemmät puut on poljettu matalaksi tai suohon. Hankala on sitten tuollaisissa paikoissa liikkuakin, kun joka askeleella saa katsoa eteensä, ettei joku oksa kamppaa turvalleen. Olisi paljon mukavampaa kävellä sellaisessa metsässä, jossa on isoja ja vanhojan puita, sillä niissä on aina sellainen omanlaisensa rauhallinen tunnelma.

Puupinossa oli muutamia paksuja puita, niin laskin huvikseni suurimmasta vuosirenkaita. Aivan tarkkaan en saanut niitä laskettua, kun ulkokehällä vuosirenkaat olivat hyvin tiheässä mutta melko varmasti voi sanoa, että se puu oli ollut yli yhdeksänkymmentävuotias. Jotenkin mykistäviä tuon ikäiset puut tai siitä vieläkin vanhemmat (joskus olen nähnyt tuosta vielä vähän paksumpiakin runkoja). Onhan se veikeää ajatella, että jos minun syntymän aikoihin olisi joku pieni kuusen taimi alkanut kasvaa ja jos se saisi kasvaa rauhassa ja pysyisi terveenä, niin se puu saattaisi olla hyvinkin pystyssä vielä silloin, kun itse on jo matojen ruokana.

Tänään oli töissä muuten harvinaisesti poikkeuksellisen mukava päivä. Se johtui yksinomaan siitä, että päivä oli erittäin paljon normihommista poikkeava. Tavallisina päivinä hommat ovat yleensä papereiden tai ehkä enemmänkin tiedostojen ja asioiden pyörittelyä, mutta nyt sai räplätä ja testata hieman yhtä laitetta. Onhan siinä aina jotakin omanlaatuista hauskaa tai lapsenomaista iloa, kun saa laitteen toimimaan haluamallaan tavalla. Päivä meni erittäin nopeasti, kun sai puuhastella ja ei tarvinnut pingottaa asioiden kanssa. Jos töissä olisi enemmänkin tuonkaltaisia rentoja päiviä ja tehtävät olisivat enemmän käytännönläheisempiä ja todellisuuteen liittyviä, niin saattaisin viihtyä töissä huomattavasti paremmin.

Reality check

Viikolla oli nettiin ilmestynyt ilmoitus avoimesta työpaikasta. Paikan ilmoittanut yritys oli sellainen, joka olisi kiinnostanut minua kovasti. Olisin halunnut mennä sinne jo opiskeluaikoina harjoittelemaan kesäisin mutta hiljaista oli sen pääsyn kanssa silloin. No mutta kuitenkin, lueskelin nyt tuota ilmoitusta useampaan kertaan mutta sen perusteella en oikein osannut arvioida olisiko minulla realistisia mahdollisuuksia. Perjantaina töissä sain tarpeekseni vatvoilusta ja soitin kysyäkseni lisätietoja. Puhelun aikana minulle tuli kuitenkin hyvin äkkiä selväksi, että minulla ei ollut ollenkaan tehtävässä tarvittavaa kokemusta ja sitä myötä karisi sekin vähäinen innostus lattialle. Lisäksi sain vielä kuulla, että hakemuksia oli tullut jo hyvin ja joukossa tuntui olevan sellaisia henkilöitä, joilla oli tietämystä asioista.

Eipä tuossa taas mitään. Hyvä, että soitin ja sain selvyyden asiaan ja en uhrannut turhaan aikaa hakemuksien kirjoitteluun. Mutta kieltämättä oli taas karvas reality check ja bitch slap vasten kasvoja. Tällä minun nykyisellä työkokemuksella tulee olemaan melko tuskallista tämä toimialan vaihto. Näköjään jos ei omaa alalla tarvittavia taitoja/tietoja, niin on aivan sama onko ollut töissä sen kymmenen vuotta vai onko koulunpenkiltä tullut vastavalmistunut märkäkorva. Jos jollakin toisella hakijalla on haluttua kokemusta edes hitusenkaan verran ja itsellä ei mitään, niin lopputulos on jo selvä siinä vaiheessa.

Hyvä esimerkki tästäkin on se viime syksyinen työnhakuni. Katselin huvikseni joku aika sitten tämän yrityksen sivuilta henkilöiden nimiä ja huomasin uuden nimen joukossa. Hieman guuglettelua ja selvisi, että tämä ko. paikan saanut nuorehko henkilö oli suorittanut saman tutkinnon kuin minä viitisen vuotta minun valmistumisen jälkeen. Työkokemusta hänellä näytti olevan pari kolme vuotta kolmen eri työnantajan leivistä ja näistä vain vajaa vuoden oli ollut sellaisissa tehtävissä mistä tässä haetussa tehtävässä oli kyse.

Päällimmäisenä ajatuksena tästä kaikesta on jäänyt päähän pyörimään vain se, että a) millä helvetillä minä teen itsestäni sellaisen, jotta olen haluttava työnantajien silmissä ja b) mistä löydän sellaisen työpaikan, johon kelpaa minun kokemuksella varustettu henkilö mutta toimiala on eri kuin nykyisellä työnantajalla?

Kvartaalin viimeinen

Pesin nyt viikonloppuna talvitamineita pois, kun enää ei ole pahemmin ollut niille tarvetta. Mennyt talvi oli kyllä käytetyn vaatetuksen nimissä melko poikkeuksellinen. Talven kylmyydestä kertoo jotain se, että paksulla toppatakilla oli kaikkein vähiten käyttökertoja tämän talven aikana kuin mitä aikaisempina talvina. Nyt pidin sitä vain tammikuun kovimmilla pakkasilla ja taisi sille olla muistaakseni vähän käyttöä myös marras-/joulukuussa. Muina aikoina pärjäsinkin sitten hyvin kevyemmän takin ja fleecen yhdistelmällä.

Mikähän tähän minun makuaistiini on nyt tullut... Tämän viikonlopun aikana on alkanut muutamien ruokien syöminen tökkiä erittäin pahasti vastaan. Tänään esim. sellaisen pienen salaattilautasellisen syöminen kesti 20 minuuttia, kun rouskutin sitä pitkin hampain alas. Samoin on alkanut tökkiä myös leivän (erityisesti ruis-), maidon ja kaurapuuron kohdalla. Ihmetyttää, kun ennen noiden kanssa ei ole ollut mitään ongelmia. Sen kun on vain heittänyt ääntä kohti, niin sinne ovat uponneet. Hedelmien ja marjojen kohdalla ei ole vielä vastaavaa sattunut ja makaronilaatikkoakin söin tänään mielelläni. Vai onkohan tässä ehkä joidenkin ruoka-aineiden kohdalla tullut ylitettyä nyt joku neljännesvuosikiintiö, jonka täytyttyä näiden ruokien syöminen käy mahdottomaksi.

Pitkä kevät

Sama vanha virsi taas kerran. Lyhyesti kuudella sanalla (ja yhdellä pilkulla) ilmaistuna: työt perseestä, haettavia työpaikkoja ei ole.

Koko alkuvuosi on ollut sellaista rämpimistä töiden suhteen. Välillä on kyrsinyt vähemmän, välillä enemmän. Eli joka tapauksessa eipä ole tainnut sellaista päivää olla, jolloin ei olisi jonkinasteista ketutusta ollut ilmassa. En tiedä mikä siinä on mutta hommat ovat tuntuneet menevän aina vain sekavampaan suuntaan. Siis sellaiseen, että missään ei ole selkeää alkua eikä selkeää loppua. Aiemmin asiat menivät vielä suurinpiirtein seuraavalla tavalla:

- Joudumme tekemään tällaisen systeemin. Tässä on lähtötiedot.
- Selvä.

Nykyään touhu on ajautunut seuraavanlaiseksi:

- Teepäs tuosta asiasta tuo dokumentti.
- Ööh...? Mihinkäs kokonaisuuten tämä kuuluu? Ja onkos tähän lähtötietoja?
- Kysy henkilöltä X (tai vaihtoehtoisesti)
- Minä laitan tulemaan sähköpostiketjun aiheesta, sieltä löytyy juttua.
- Öööh... Selvä.

Ja sitten yritetään kaivaa jostain hevonkuusen perseestä niitä tarvittavia tietoja lukemalla jotakin kuukauden ajalta käytyä haistapaskan sähköpostikeskustelua, jossa yksi tiedonmuru on siellä ja toinen täällä. Toinen hyväkäs on myös nämä aikataulut. Päätöksien kanssa vatuloidaan ja niitä venytetään ja vanutetaan mahdollisimman pitkään ja tietenkään töitä ei vielä saa aloittaa ennen päätöstä vaikka on selvästi nähtävissä, että työ joudutaan tekemään. Sitten kun se päätös lopulta tulee, niin hupsista keikkaa, kun kalenterista on hävinnyt kuukausi tehokasta työaikaa ja sitten on niin kiirekiireperkeleenkovakiire.

Katsoin tallentamistani työpaikkailmoituksista, että tammikuusta tähän päivään saakka minun koulutusalan työpaikkoja on opiskelukaupungissani ollut auki viitisen kappaletta. Yksi niistä oli määräaikainen, kahdessa oli vaatimus esimieskokemuksta, neljäs olisi käytännössä ollut reissutyötä ja viidennessä yritys ja työpaikkailmoitus oli vähän hämäränoloinen + työ sellaista, josta ei kokemusta. Että niistäpä olisi ollut sitten hyvä valita. Laskeskelin huvikseni ilmoitusten määrät viime vuodelta samalta aikaväliltä (4 kk). Tuolloin paikkoja oli ollut avoinna viitisentoista kappaletta eli kolminkertainen määrä. Suurin osa noistakin oli kaikenlaisia päällikköhakuja tai sitten niitä, joihin minulla ei ole kokemusta. Tosin olihan siellä viime vuoden ensimmäisellä puoliskolla ne kaksi paikkaa, joihin pääsin ihan haastatteluun asti mutta reisillehän se meni niidenkin osalta.

Jos noiden avoimien paikkojen osalta sama hiljainen tahti jatkuu loppuvuoden, niin eipä tässä pahemmin hurraamista ole. Välillä sitä on miettinyt, että koulusta valmistumisen jälkeen olisi näköjään pitänyt lähteä ihan erilaiseen yritykseen töihin, jotta nyt olisi paremmat mahdollisuudet eri työpaikkoihin. Mutta silloisella nollatyökokemuksella ja alasta kovin paljoa tietämättä oli mentävä vain kiltisti töihin johonkin paikkaan, jotta ei tarvitsisi tyhjänpanttina olla.

Niin ja sellainen iloinen asia, että työpaikallamme on taas käynnistetty YT-neuvottelut. Sen tiedän varmaksi, että yksi henkilö saa näillä näkymin kenkää ja lomautuksiakin on luultavasti tulossa. Minun osalta suurimmat hommat alkavat loppua tuossa kesäkuun paikkeilla ja jatkosta ei ole tietoa, niin siinäpähän on arpomista, että tuleeko tuolloin lomalappu käteen vai ei.

Katsoin kalenterista, että jos pidän kesälomani joskus heinäkuussa, niin sinne on aikaa vielä tuskaisan pitkä kolme kuukautta ja jotenkin sinne asti pitäisi raahustaa.

Avara luonto esittää

Eilen juoksulenkkeilemässä ollessani näin kaksi sorsaa (uros ja naaras) uiskentelemassa järveen laskevan ojan suulla. Juoksireitti kulki siitä lintujen ohi ja niiden touhuja pystyi seuraamaan pitemmän matkan päästä, kun välissä ei ollut näköesteitä. Ajattelin jo mielessäni, että ovatpa hieman poikkeavalla paikalla, sillä tuon järven rannalla sorsat oleilevat normaalisti ihan toisessa paikassa. Aavistelin, että kohta tapahtuu jotakin, kun sorsat alkoivat nyökytellä päitään ylös alas tyyliin

- Nytkö?
- Nyt
- Nytkö?
- Nyt
- JokoNyt?
- NytNyt

Vähän aikaa nyökyteltyään toinen sorsa istahti toisen selkään ja hukutti toista painaen tätä pinnan alle. Kamalan julma tämä luonto!

No joo... Onpahan taas ensi kesän sorsanpoikastuotanto turvattu. Ja onhan niiden pienten poikasten seikkailuja kevyen liikenteen väylällä hauska katsella aina ohi kulkiessaan.

Tuo avara luonto esittää -episodi laittoi taas ajattelemaan omaa tilannetta. Kun on tämä kevätaika aluillaan, niin olen lueskellut, että muissa ihmisissä se saa aikaan jonkinlaista pariutumisen tai jonkin sen kaltaisen tarvetta. Minun kohdalla luontoäiti on tainnut sen sijaan unohtaa "keitosta" jonkun ainesosan, kun minulle ei tuollaisia tuntemuksia oikeastaan juuri synny. Nuorempana niitä taisi vähän olla mutta vuosien myötä ovat nekin vähät kaikonneet.

Mietin myös vähän sellaista, että minkähänlaiselta se tuntuisi itsestä, jos joku naispuoleinen ihminen ilmaisisi halunsa viettää kanssani aikaa yhdessä. Tuntuisiko se mukavalta, aiheuttaisiko se minussa jonkinlaisen pakoreaktion vai olisiko se minulle ihan yhdentekevää? Hankala sanoa, kun asiasta ei ole ennestään mitään kokemusta. Veikkaisin kuitenkin, että ehkä jossain määrin noita kaikkia tuntemuksia saattaisi esiintyä, Mutta missä suhteissa, sitä en osaa arvioida.

Tilavuusmittoja

Leivoin lauantaina huvikseni leipää, kun ei ollut parempaakaan tekemistä ja halusin tuoretta leipää. Siinä leipiä pellille asetellessa muotoilin ja taputtelin niitä hieman parempaan muotoon. Leipiä kouriessa mietiskelin, että mitenkäs tämä käsituntuma tuntuu jotenkin niin kumman tutulta. Kädenlämpöinen, pyöreähkö, mukavan kimmoisa, täyttää kouran sopivasti... Vähän aikaa pähkäiltyäni mieleen tuli se yksi ilta 10+ vuotta sitten...

TISSIT!

Sehän se siis oli mutta vielä muistui kuitenkin mieleen. Jäänyt "jälki" hyvin käden muistiin. Uteliaisuudesta kaivoin mittanauhan esille ja mittailin leivän strategiset mitat. Alkoi nimittäin hieman kiinnostamaan, että minkä kuppikoon rinta vastaisi tuota leipää. Tänään töissä kahvitunnilla laskeskelin tilavuutta ja tein laskennan takia olettamuksen, että leipä oli puolipallon muotoinen. Ehkä se olisi ollut enemmän ellipsoidi mutta, kun ei tullut mitattua tarkasti jokaista mittaa, niin menin eteenpäin näillä olettamuksilla. Tilavuudeksi taulukkolaskin antoi arvon ~9 dl.

Tuon kokoinen leipä oli minunkin kouraan jo melko iso, sormia sai venyttää äärimmilleen. Mittailin tassuani hieman viivottimella ja uusien laskelmien perusteella minun kouraan sopiva puolipallo olisi tilavuudeltaan ehkä n. 7 dl. Kun tuo tilavuus nyt ei vielä kertonut kuppikoosta mitään, niin netissä seikkaillessa hakukone löysi artikkelin rintavarustuksen kannattimien mittauksesta ja mitoista. Lopulta siitä kuppikoon määrittämisestä ei tullut kuitenkaan yhtikäs mitään, kun siihen koon määrittämiseen olisi tarvittu rintakehän ympärys.

Sinällään ihan mielenkiintoista oli lukea tuota artikkelia. Eipä olisi arvannut, että jonkin noin pienen vaatekappaleen mitoittaminen ja tekeminen on aika monimutkaista. Ja vielä sekin, että rintojen koko ja muoto saattaa vaihdella senkin mukaan, että mikä kuukautiskierron aika sattuu olemaan. Saattaisihan se aamulla vaatekaapin edessä kyrsiä, kun pitäisi miettiä, että mikähän se oikea koko tänään on. Kerrankin voi olla tyytyväinen siihen, että on mies ja omaa kehon, joka pysyy melko staattisesti muodossaan eikä muuttele kokoaan itsekseen (pl. tietysti se puolijoukkueteltan keskisalko, joka silloin tällöin pystytetään).

Viikonloppu pelastettu

Ei ole tullut taas vähän aikaan kirjoitettua mitään, kun ei ole ollut tähdellistä asiaa ja mielikin on harhaillut koko viikon ajan yksinomaan vain siinä yhdessä tietyssä asiassa. Siis ohjelmoinnissa, vai mitä muuta perverssiä oikein kuvittelit... Sain viime viikolla eteeni pienen ohjelmointitehtävän ja kötöstelin sen maanantaina valmiiksi. Suoritukseksi riitti tosi puolivillainen toteutus, koska tehtävän tarkoituksena oli antaa lähinnä vain antaa esimakua haastavammista ohjelmointiprobleemista, joita on käsitelty muualla. Tuo tehtävä oli siis sellainen, että jos siinä käytetyn tekoälyn olisi halunnut saada toimimaan "oikealla" tavalla, niin siinä olisi riittänyt pohdittavaa pitemmäksi aikaa.

Olin lueskellut aikaisemmin eräästä materiaalinivaskasta juuri tuon kyseisen tyyppisen ongelman ratkaisemisesta. Tehtävänanto oli kyllä naamioitu siinä mielessä ovelasti, että jos en olisi lukenut tuota materiaalia aiemmin, niin tuskin olisin tiennyt miten tehtävä olisi pitänyt ratkaista "oikeasti". Mutta kun kerta olin aiemmin nähnyt ratkaisutavan tuon tyyppisen ongelmaan, niin en voinut vastustaa kiusausta. Tuo tehtävä oli ratkaistava oikealla tavalla eikä millään puolivillaisella näpertelyllä!

Ongelma riivasi mieltä niin paljon, että asiaa tuli mietittyä viikolla töissäkin sen verran, että saattoipa siinä sivussa mennä joku tunti vähän hukkaan virallisten töiden osalta. Iltaisin pohdiskelin ja koitin vääntää tuskassa koodia, kun netistäkään ei löytynyt suoraan mitään vastaavanlaisia toteutuksia. Nyt viikonloppuna sain sitten keskittyä ongelman ratkaisuun urakalla ja lopulta koko homma onnistui monen tuskailun jälkeen. Jos vertasi sitä ensimmäistä ratkaisua tähän varsinaiseen ratkaisuun, niin eroa tekoälyjen välillä oli kuin yöllä ja päivällä, varsinainen ratkaisu peittosi mennen tullen puolitekeleen. Minua aivan nauratti ja taisinpa vähän hymyillä kuin Hangon Keksi, kun näin tekoälyn toiminnassaan.

On tämäkin ohjelmointi hieman itsensä kiduttajan touhua. Kun tietää, että ongelmaan on ratkaisu mutta kun sitä toteutusta ei saa kaikesta yrityksestä huolimatta toimimaan oikealla tavalla, niin sitä tuntee itsensä kovin tyhmäksi ja tahtoo siinä turhautuneisuuskin nostaa päätään aika paljon. Toisaalta sitten kun se ongelma ratkeaa sillä, että kommentoi jonkin yksittäisen koodirivin pois sotkemasta ja homma lopulta toimii, niin voi sitä henkistä orgasmia sen jälkeen. Tuolla tavalla se meni nytkin mutta tulipahan opittua taas jotakin uutta ja hauskaa. :)

Niin loppuun vielä sellaista, että

SATASET PAUKKUU!

(mittariin pyörähti tämän kirjoituksen myötä luku 300)

Tyhjänpäiväistä lätinää

Tällä viikolla olen enimmäkseen päivisin käynyt töissä (kyrsiintymässä) ja iltaisin katsellut sarjoja tai yrittänyt ohjelmoida. Olen myös hieman taas aloitellut kuntoilua varovaisesti viime viikkoisen taudin jäljiltä. Nyt viikonloppuna puolestaan kävin vanhempien luona. Siellä ollessa kiinnitin huomiota yhteen seikkaan. Nimittäin aina tuolla vanhempien luona käydessä minuun iskee aina jokin ihme halu syödä kaikkea herkkuja tai ylipäätään mutustella jotakin. Kun olen omissa oloissani täällä asunnollani, niin silloin minuun ei juuri milloinkaan iske tuollainen himotus. Molemmissa paikoissa syöntiajat on säännölliset ja samaan aikaan, syömäni ruokamääräkin noudattelee samoja ratoja ja herkkuja ja sellaista on tarjolla molemmissa paikoissa. Että jos joku viisaampi psykopaa... psykologi voisi selittää, että mistä tämä tällainen käytös johtuu?

Vai onkohan siinä ehkä sitten takana jonkinlainen tekemisen puute? Omassa kopissa ollessani notkun tietokoneella aika paljon (lue: lähes koko ajan). Vanhempien luona puolestaan tietokoneella tulee vietettyä aikaa huomattavan paljon vähemmän (koska olan yli kyylääjät ja kaikki hauska/mielenkiintoinen omalla koneella) ja eipä siellä ole kovin ihmeitä tekemistä ainakaan näin talviaikaan. Että kun omalla asunnolla huomion vie tietokone, niin lieneekö tuo syöminen sitten jonkinlainen korviketoiminto tuolla vanhempien luona, mene ja tiedä. Siinä mielessä tämä omissa oloissa oleminen on parempi, kun paino pysyy huomattavasti helpommin kurissa, kuin jos viettäisin aikaa enemmän vanhempien luona. Se tuli ainakin jouluna huomattua vähän liiankin hyvin.

Välivapaapäivä

Niinhän siinä kävi, että tuo viikonloppuna alkanut epämääräinen olo sitten ärtyi kuumeeksi asti. Tiistaina oli iltapäivällä jo niin veltto olo, että lähdin aikaisemmin töistä pois. Kuumemittari näytti kämpillä jonkun verran kuumetta, joten "sain" hyvän syyn olla lähtemättä keskiviikkona töihin. Keskiviikko meni sitten makoillessa, velttoillessa ja räkätautia potiessa. Kuumetta ei kuitenkaan enää ollut, niin jaksoin tehdä vähän pikkuhommia aikani kuluksi. Saatin loppuun asti asiapapereiden uudelleenmapituksen, jonka olin aloitellut pari viikkoa aiemmin ja ohjelmoin myös vielä aikaisempaan Excel-vekottimeen pientä lisäjuttua, joka on pyörinyt mielessä.

Ja tulipahan eilen myös sitten täytettyä uudenvuoden lupaus nro 3) eli tuona päivänä ei tullut puhuttua yhtään sanaa kenellekään. Pari sähköpostia laitoin mutta niitä ei lasketa puhumiseksi. Vuodesta ei kerennyt kulua kuin 43 päivää, niin lupauksista vaikein on täytetty. Ne pari muuta onkin sitten niin helppoja, että niiden onnistumisesta en ota stressiä vaikka vuotta on jäljellä vielä yli kymmenen kuukautta.



Niin ja kokeilinhan minä vielä huvikseni yhden kuvankäsittelyohjelman toimintoja. Kun sellaista aina välillä tarvitsee töissä ja vapaa-aikana, niin olen vähän kerrassaan kokeillut ohjelman eri toimintoja. Alla eilisen tuotokset, josta voi päätellä, että räkätauti on hieman pehmentänyt aivotoimintoja.



Kaikkinensa tuo eilinen oli ihan mukava päivä vaikka kipeänä olinkin. Toi sopivasti taukoa keskelle viikkoa ja ei tarvinnut kyrsiintyä töissä.

*niist*

Olo ei ole mitenkään kehuttava. Perjantaina oli töissä jo vähän sellainen olo, että näinköhän tulen kipeäksi. Eilinenkin oli samankaltainen kuin perjantai, eli tiesi, että ei ole kipeä mutta kuitenkaan kaikki ei ole ihan niin kohdillaan. Kuitenkaan mitään sen kummempaa ei vielä ilmennyt mutta tänään sitten heräsin kipeän kurkun takia jo kolmelta ja nokkakin alkoi vuotaa. Lienee jotenkin hitaampi tämä tauti, kun normaalisti räkätauti iskee päälle heti illalla tai seuraavana päivänä siitä, kun oireet ovat ilmenneet. Nyt se on tullut hitaasti kitkuttaen ja jäytäen ja sen johdosta yöunetkin ovat jääneet viimeisten parin yön aikana ehkä siihen viiteen tuntiin per yö.

Koko viikonloppu on mennut vähän ketutuspäissä tuon oireilun takia. Kuntoilemiset jätin jo suosiolla pois mutta normiarkea on pitänyt siitäkin huolimatta pyörittää. Tänäänkin pyykkien laitto kuivaan, lakanoiden vaihto sänkyyn ja asunnon imuroiminen osittain ja sutaisten kesti varmaan sen kolmisen tuntia. Normaalisti nuo hommat tekisi kunnolla reilussa tunnissa mutta nyt ajoittainen motivaation puute ja yleinen kyrsiintyminen "vähän" venäytti puuhia.

Huomenna sitten taas hyvin levänneenä ja pirtsa-pirtsa-pirtsakkana töihin tekemään innolla niitä innostavan motivoivia työtehtäviä...

Viikolla huvitutti, kun lueskelin MansenPikkuIhqPunapään kirjoitusta risojen vaatteiden käytöstä. En ole näköjään ainoa, joka omistaa (ja pitää) vaatteita, jotka alkavat olla jo hieman ei-niin-hyvässä kunnossa. Kaapista löytyy mm. muutamat alushousut, jotka on reikien määrällä mitattuna tarkoitettu kolmijalkaisille otuksille, sekä pitkät kalsarit, joiden hankautuneista kohdista päivä paistaa läpi.