Yllätys mikrossa

Tämänkertaisen voisi luokitella sarjaan Urpo Turpon MasterChef-keittiössä... Sen verran noloa taas kerran, että en kehtaa ainakaan kaduilla huudella ja tännekin kertominen on vähän siinä ja siinä.

Eilen aamulla minun piti lämmittää hieman vettä. Otin vettä kannuun, avasin mikroaaltouunin oven ja MITÄVIT...?! O.o Mikron sisällä oli jauhelihakastikerasia odottamassa lämmittämistä. Tuo tuli aivan pyytämättä ja yllättäen puskista eteen ja vähän aikaa ratas pyöri tyhjää, että milloinkas minä tämän tänne olen laittanut. Vähä vähältä mieleen alkoi muistua, että torstaina ilmeisesti aivan kaikki ei mennyt putkeen. Tuona päivänä olin keittämässä makaroneja ja olin laittanut tuon kastikkeen valmiiksi sinne mikroon, että kun makaronit valmistuu, niin käännän lämmityksen vain päälle. Sain kuitenkin puhelun siinä ruokaa tehdessä ja puhelu oli sellainen, että se pisti hieman ajattelemaan. Mistään vakavammasta ei ollut kyse, arkisia asioita piti vähän suunnitella uusiksi. Puhelun jälkeen oli makaronit valmistuneet ja kumosin ne lautaselle, laitoin ketsuppia päälle ja rupesin syömään.

Niin, unohtuiko tässä välissä jotain...? Eli kävi taas niin, että olin niin ajatuksissani miettiessäni puhelimessa puhuttua, että syöminen meni ihan automaatti päällä ja en huomannut sitä, että se jauhelihakastike jäi sinne mikroon. Toinen ihmetyksen aihe oli sitten se, että se kastike ei ollut mennyt miksikään siellä mikrossa. Ei ollut homeessa, ei haissut pahalle eikä pinnalla ollut mitään epäilyttävän näköistä. Maistoin vähäsen ja makukin oli vielä ihan ok. Laitoin kastikkeen sitten takaisin jääkaappiin ja söin sen sitten lounaaksi. Piti vain kyllä lämmittää ja käristää sitä kunnolla kattilassa, jotta mahdolliset pöpöt kuolivat. Ei ainakaan vielä ole alkanut ruikuli lentää, joten taisi kastike olla vielä ihan kunnossa olevaa. Jäi sitten vain mietityttämään, että minkähänlaista myrkkyä se minun tekemä kastike sitten loppujen lopuksi oli, kun se ei ollut mennyt miksikään seisottuaan pari vuorokautta huoneenlämmössä.

Ignorointia

Tuli taas pääsiäisenä huomattua yksi seikka itsestä. Viime viikonloppuna piti (pakotettuna) vierailla eräiden sukulaisten luona, joilla on pari pientä lasta. Lapsukaiset olivat ikäluokkaa kävelevä vaahtosammutin eli siinä jossain alle viiden tai neljän vuoden.

Istuimme ja söimme ruokapöydässä, muut tapansa mukaan jutustelivat jotakin ja minä keskityin vain hiljaisena syömiseen. Yhdessä vaiheessa havahdun sitten siihen, kun lapsukaisten äiti hieman komentaa pienempää lasta (joka ei osaa vielä puhua kunnolla), että ei tarvitse esittää Urpo Turpolle. Kakru siis päristeli ja päästeli ääniä ja ilmeisesti yritti saada huomiotani. Pikkulasten tapa(?), tiedä näistä, kun en ole asiantuntija. Mutta kuitenkin, olin näköjään uppoutunut siinä syödessä niin omiin ajatuksiini, että en enää kiinnittänyt juuri mitään huomiota muihin. Luultavasti olen ollut jo niin pitkään omissa oloissani, että tuo omiin ajatuksiin uppoutuminen tapahtuu hyvin automaattisesti vaikka ympärillä olisi muitakin ihmisiä. Arvailuksi menee, mutta jos kävisi jonkinasteinen mahdoton ihme, että "alkaisin olee jonkun kaa", niin luultavasti ensimmäisiä jäkätyksen aiheita toiselta saattaisi olla tuo toisen huomioimatta jättäminen.

Niin... Ja loppuun pieni muistutus taas, että miten elämä on tyly yksinäiselle. Töistä tullessa oli talon rappukäytävässä pari naapuria keskustelemassa keskenään. Kuulin siinä sivukorvalla ohimennen, että eräs talossa yksin asuva henkilö oli kai saanut jonkinlaisen sairauskohtauksen, tosin en kuullut, että pihisikö vielä henki vai oliko veivi jo heitetty. Sen kuitenkin kuulin, että tämä henkilö oli ilmeisesti kerennyt olemaan jo pitemmän aikaa (vuorokauden?) kanttuvei ennen kuin sukulainen/ystävä tmv. oli tullut käymään hänen luona ja huomannut tilanteen.

Joskus on tullut mietittyä, että mitenkähän siinä kävisi, jos tuollainen tapahtuisi omalle kohdalle. Jos tuo tapahtuisi sopivalla kohtaa viikkoa, niin luultavasti saattaisi mennä pari tai jopa kolmekin päivää ennen kuin asia ehkä huomattaisiin ja sille tehtäisiin jotain. Arkena asian saattaisivat ensin huomata työpaikan väki, kun en olisi ilmestynyt töihin ja ilmoittanut mitään. Tiedä sitten miten he reagoisivat siihen, jos en ilmestyisi pariin päivään töihin. Perheen puolesta yhteydenpitoa on jonkin verran mutta tuollainen aikaikkuna on erittäin todennäköinen. Että tiedä häntä tässä sitten, pitääkö tässä hankkiutua jonkinlaiseen parisuhteeseen oman terveytensä vuoksi...

Huhtikuun sekalaiset

Kävin viime viikonloppuna vanhempien luona ja siellä tuli käyskenneltyä luonnossa. Naapurin metsään olivat hakanneet aukon, niin kävin katselemassa hakkuun jälkeä ja puupinoja. En tiedä mutta minussa ehkä taitaa olla hieman puunhalaajan vikaa. En ole oikein koskaan pitänyt noista hakkuuaukoista. Jotenkin ne aina näyttävät niin raiskatuilta ja perseen näköisiltä, kun jäljellä on vain kantoja ja yleensä nekin puista karsitut oksat ja ne motolle kelpaamattomat pienemmät puut on poljettu matalaksi tai suohon. Hankala on sitten tuollaisissa paikoissa liikkuakin, kun joka askeleella saa katsoa eteensä, ettei joku oksa kamppaa turvalleen. Olisi paljon mukavampaa kävellä sellaisessa metsässä, jossa on isoja ja vanhojan puita, sillä niissä on aina sellainen omanlaisensa rauhallinen tunnelma.

Puupinossa oli muutamia paksuja puita, niin laskin huvikseni suurimmasta vuosirenkaita. Aivan tarkkaan en saanut niitä laskettua, kun ulkokehällä vuosirenkaat olivat hyvin tiheässä mutta melko varmasti voi sanoa, että se puu oli ollut yli yhdeksänkymmentävuotias. Jotenkin mykistäviä tuon ikäiset puut tai siitä vieläkin vanhemmat (joskus olen nähnyt tuosta vielä vähän paksumpiakin runkoja). Onhan se veikeää ajatella, että jos minun syntymän aikoihin olisi joku pieni kuusen taimi alkanut kasvaa ja jos se saisi kasvaa rauhassa ja pysyisi terveenä, niin se puu saattaisi olla hyvinkin pystyssä vielä silloin, kun itse on jo matojen ruokana.

Tänään oli töissä muuten harvinaisesti poikkeuksellisen mukava päivä. Se johtui yksinomaan siitä, että päivä oli erittäin paljon normihommista poikkeava. Tavallisina päivinä hommat ovat yleensä papereiden tai ehkä enemmänkin tiedostojen ja asioiden pyörittelyä, mutta nyt sai räplätä ja testata hieman yhtä laitetta. Onhan siinä aina jotakin omanlaatuista hauskaa tai lapsenomaista iloa, kun saa laitteen toimimaan haluamallaan tavalla. Päivä meni erittäin nopeasti, kun sai puuhastella ja ei tarvinnut pingottaa asioiden kanssa. Jos töissä olisi enemmänkin tuonkaltaisia rentoja päiviä ja tehtävät olisivat enemmän käytännönläheisempiä ja todellisuuteen liittyviä, niin saattaisin viihtyä töissä huomattavasti paremmin.

Reality check

Viikolla oli nettiin ilmestynyt ilmoitus avoimesta työpaikasta. Paikan ilmoittanut yritys oli sellainen, joka olisi kiinnostanut minua kovasti. Olisin halunnut mennä sinne jo opiskeluaikoina harjoittelemaan kesäisin mutta hiljaista oli sen pääsyn kanssa silloin. No mutta kuitenkin, lueskelin nyt tuota ilmoitusta useampaan kertaan mutta sen perusteella en oikein osannut arvioida olisiko minulla realistisia mahdollisuuksia. Perjantaina töissä sain tarpeekseni vatvoilusta ja soitin kysyäkseni lisätietoja. Puhelun aikana minulle tuli kuitenkin hyvin äkkiä selväksi, että minulla ei ollut ollenkaan tehtävässä tarvittavaa kokemusta ja sitä myötä karisi sekin vähäinen innostus lattialle. Lisäksi sain vielä kuulla, että hakemuksia oli tullut jo hyvin ja joukossa tuntui olevan sellaisia henkilöitä, joilla oli tietämystä asioista.

Eipä tuossa taas mitään. Hyvä, että soitin ja sain selvyyden asiaan ja en uhrannut turhaan aikaa hakemuksien kirjoitteluun. Mutta kieltämättä oli taas karvas reality check ja bitch slap vasten kasvoja. Tällä minun nykyisellä työkokemuksella tulee olemaan melko tuskallista tämä toimialan vaihto. Näköjään jos ei omaa alalla tarvittavia taitoja/tietoja, niin on aivan sama onko ollut töissä sen kymmenen vuotta vai onko koulunpenkiltä tullut vastavalmistunut märkäkorva. Jos jollakin toisella hakijalla on haluttua kokemusta edes hitusenkaan verran ja itsellä ei mitään, niin lopputulos on jo selvä siinä vaiheessa.

Hyvä esimerkki tästäkin on se viime syksyinen työnhakuni. Katselin huvikseni joku aika sitten tämän yrityksen sivuilta henkilöiden nimiä ja huomasin uuden nimen joukossa. Hieman guuglettelua ja selvisi, että tämä ko. paikan saanut nuorehko henkilö oli suorittanut saman tutkinnon kuin minä viitisen vuotta minun valmistumisen jälkeen. Työkokemusta hänellä näytti olevan pari kolme vuotta kolmen eri työnantajan leivistä ja näistä vain vajaa vuoden oli ollut sellaisissa tehtävissä mistä tässä haetussa tehtävässä oli kyse.

Päällimmäisenä ajatuksena tästä kaikesta on jäänyt päähän pyörimään vain se, että a) millä helvetillä minä teen itsestäni sellaisen, jotta olen haluttava työnantajien silmissä ja b) mistä löydän sellaisen työpaikan, johon kelpaa minun kokemuksella varustettu henkilö mutta toimiala on eri kuin nykyisellä työnantajalla?