Kivutonta joulua

En tiedä, että miten näistä teksteistäni on vuosien varrella välittynyt huumorintajuni. Sanottakoon nyt, että tykkään sellaisesta fingerporimaisen kaksimielisestä ja tylystä huumorista. Kuten ehkä seuraavasta kuvasta voi päätellä... Minua se huvitti kovasti.


(Kuva pöllitty täältä)

Näillä sanoilla itse kullekin stressitöntä ja kivutonta joulua.

Virtuaalideitit

Yhdessä blogissa naikkonen mutisi, kun (netti)deittailu ei oikein suju:

Viimeksi yritin jutella muun muassa seuraavista aiheista: Vapaa-ajan vietto, syöminen, ruoanlaitto, sää, musiikki, leffat, lempidrinkit, urheilu, katutyöt, lemmikkieläimet ja kirjat. Ehkä olisi pitänyt pysähtyä hieman pidemmäksi aikaa johonkin, mutta kun tuntui, ettei vastakaikua saa yhteenkään mihinkään.

Näin se olisi mennyt minun kanssa...

Vapaa-ajan vietto?
Kotona tietokoneen ääressä.

Syöminen?
Öh... haarukkaa ja veistä tai lusikkaa käyttäen.

Ruoanlaitto?
Ei ole minun bravuurilaji.

Sää?
Mitä todennäköisin.

Musiikki?
Lähinnä mitä radiosta tulee.

Leffat?
Eipä ole viime aikoina hyviä elokuvia tullut.

Lempidrinkit?
EVVK.

Urheilu?
Ei kiinnosta.

Katutyöt?
Ei ole näillä seuduilla pahemmin ollut.

Lemmikkieläimet?
Ei ole.

Kirjat?
En ole lukenut mitään kirjaa useampaan vuoteen.

Kovin olisi olleet lyhyet ja vaivautuneen hiljaisuuden täyttämät treffit...

Suhteideni pituudet

Tulipahan eilen illalla ykskaks mieleen sellainen asia, että kaikki suhteeni muihin ihmisiin (pl. sukulaiset ja työpaikka) ovat olleet ajallisesti lyhempikestoisia kuin suhteeni muutamiin huonekasveihini. Toisin sanoen: muutama kasvi on ollut minulla jo monia vuosia ja olen saanut pysymään ne hengissä (toisin kuin ne ihmissuhteet). Myönnettäköön, että vuosien varrella kaksi kasvia on heittänyt henkensä minun armoillani mutta puolustuksekseni pitää sanoa, että kuiva talvinen huoneilma ja vähän pitempi joululoma vanhempien luona ei välttämättä ole paras mahdollinen yhdistelmä kasveja ajatellen. Mutta muutenhan nuo ovat hymisseet ihan tyytyväisinä omissa oloissaan.

En tiedä mikä siinä on mutta huonekasvit ovat minulle jonkinlainen henkireikä. Niiden kanssa ei tarvitse hoppuilla minnekään ja niiden vihreä väri on mukavan rauhoittavaa katseltavaa. Ja sanoohan joku itämainen sananlaskukin seuraavaa:

"Jos haluat olla onnellinen päivän, juo itsesi humalaan.
Jos haluat olla onnellinen vuoden, mene naimisiin.
Jos haluat olla onnellinen koko elämän, aloita puutarhanhoito."

Että repikää siitä.

Heräämisiä

Iitukan blogissa oli kirjoitus koskien heräämistä. Kirjoituksen loppuun oli heitetty kysymys

Miten sinä heräät pimeässä?

Kysymykseen vastaten: Sitä vain herää. Ensin sitä on koomassa eli unessa, ja sitten sitä herää ja ajatukset lähtevät liikkelle. Se on itse asiassa loppujen lopuksi aika jännnää tuo nukkumisen ja heräämisen raja. Tai ennen kaikkea se, että mikä luetaan heräämiseksi. Ehkä se on se kohta, kun tajuaa heränneensä.

Jos kuitenkin puhutaan vain minun heräämistavoista, niin ne ovat hieman vaihdelleet iän mukaan. Peruskoulu- ja lukioiässä heräsin arkisin aina vain vanhempien herättämänä. Herätyskelloa minulla ei siis tuolloin ollut ja olin siinä onnellisessa asemassa, että sain aamuisin aina "pehmeän" herätyksen. Kun aloitin opiskelut ja muutin opiskelijakämppään, niin tuolloin sain herätyskellon ja se hoiti herätykset jonkin aikaa. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin herätä aina vähän ennen kellon soittoa ja lopulta se meni siihen, että lähes aina naksautin herätyksen pois päältä ennen kuin kello ehti aloittaa piipityksensä.

Ja tästä kun taas tulin vanhemmaksi ja siirryin työelämään, niin herätyskellon herätys jäi lopulta virattomaksi. En edes muista milloin viimeksi olen herännyt kellon herättämänä. Ei sen puoleen, ei sitä herätystä ole tarvinnut enää laittaa päälle vuosiin. Toinen jännä asia myös minun heräämisessä on, että jos minun on täytynyt herätä tuntia paria tavallista aikaisemmin (esim. työmatkan takia) ja olen varuilta laittanut herätyksen päälle, niin olen kuitenkin aamulla herännyt ennen herätystä. Jotenkin minun sisäinen kello onnistuu herättämään tuossakin tapauksessa ennen kelloa. Vai lieneekö siinä sitten se, että tiedostan unissani, että minun pitää herätä aikaisemmin, niin en osaa sitten nukkua normaalisti, vaan nukun levotonta koiran unta.

Loppuun näistä minun heräämistottumuksista voisi varmaan todeta, että nykyään olen se tyyppi, joka käy antamassa aamuherätyksen sille aamulla kiekuvalle kukolle.

PIkkujoulut

Tänään on työpaikan pikkujoulut!

Mutta mitenkäs minä sitten tässä omiani tarinoin? Aivan, väliin jäivät pikkujoulut. Ei oikein nuokaan kissanristiäiset kiinnosta, kun minunkaltaiselle siellä ei ole mitään kiinnostavaa. Muiden toilailut pikku pierussa eivät kiinnosta pätkääkään ja muukin ohjelma oli jonninjoutavan oloista (joku teatteriesitys - kiveäkin kiinnostaa). Syöminkiähän siellä olisi ollut tarjolla mutta pelkkä ruoka ei vielä ole tarpeeksi painava syy.

Pitkään kuitenkin mietin ennen viimeistä ilmoittautumispäivää, että lähdenkö vaiko en. Kun on uusi työpaikka, niin tuolla oppisi tuntemaan henkilöitä. Ja toisaalta sama toisinpäin eli kun ei oikein tunne ketään, niin ei huvita lähteä sinne itsekseen pönöttämään. Ennen kuin tein päätöksen lähtemisestä, niin tuo asia pyöri mielessä ja vaivasi minua pitkään. Osaltaan myös sen takia jätin lähtemättä. Kun olin tehnyt päätöksen, että en lähde, kaikki tuo turha tuskailu asian tiimoilta jäi pois. Jos puolestaan olisin mennyt sinne, niin luultavasti olisin tuskaillut asian kanssa koko tämän välisen ajan. Joten miksi kiusata itseään tuollaisella turhanpäiväisellä asialla, parempi olla omissa oloissaan mieli rauhassa kuin kaukana epämukavuusalueella.

Ilotonta

Kerrankin pääsin pukille!

En tiedä edes miten oli mahdollista, että eteeni oli sattunut sellainen tummahipiäinen kaunotar. Enpä olisi uskonut, että aloitan jäätelön maistelun suoraan suklaasta ja jätän vaniljan väliin. Huvitti vain aika paljon, kun hän muistutti kovasti Halle Berryä. Pitkät tummat hiukset ja ruskeat silmät, niin eipä sellaisesta voi pitää silmiään erossa.

Kun hän tuli sohvalla istumaan kosketusetäisyydelle minusta, niin en malttanut pitää näppejäni irti vaan kellistin hänet lähes välittömästi alleni ja keskityin siihen rintavarustukseen. Aah ja vielä kerran OohAah mitkä rinnat sillä naisella oli. Hänellä oli päällään sellainen oikein runsaan avokaulainen vaalea paita. Paita oli kivan löysä ja antoi oikein sopivasti myöten, joten ne himoittavat kirsikkapullat pystyi kaivamaan esille sieltä paidanrakosesta ja varsinkin kun tällä perverssillä ei vielä ollut rintaliivejä päällään. Siinäpä niitä oli kiva nuoleskella ja puristella ja taisipa nainenkin olla tilanteesta kiihottuneena. Tai näin ainakin nännien asennosta päättelin.

Nopeasti housut lensivät molemmilta lattialle ja lopulta pääsin tekemään sitä mistä olen haaveillut jo aivan liian pitkään. Mutta sitten se klassinen mutta... Tunnen hänen lantionsa omaani vasten mutta en tunne ulokkeellani yhtään mitään. Tiedän, että se on hänen sisällään mutta en tunne mitään. En yhtään mitään! Liikuttelen typertyneenä itseäni nopeammin ja nainen näyttää vain nauttivan enemmän ja enemmän ilman, että tietää mitä minä koen sisälläni. Lopulta nainen saa Oon ja minä lysähdän hänen viereen pää pyörällä. Ei helvetin helvetti...

Katkerana heräten pimeään ja sateiseen aamuun. Ei onnistu oikeassa elämässä, niin miksi se sujuisi sitten unissakaan...

Sponsorointia

Muistuipa sellainen aihe mieleen, jota pyörittelin päässä jossain vaiheessa. Yksi tissieläinbloggaaja oli saanut kumitehtailijalta propagandasponsorointilahjana kumisia tiivisteitä (käytetään lihan piilotuksessa) sekä suklaata. Minä niin mieleni pahoitin tuosta suklaasta. Toiset ne vain saa namia tuosta vain ja muuta tilpehööriä siinä sivussa ja toiset on sitten kuivin suin. Hmph!

No joo, mietinpähän vain, että eipä taida tämä minun blogi olla mikään houkuttelevin vaihtoehto sponsoroijille. Lukijoita ehkä se muutama, harvakseltaan uusia kirjoituksia ja niidenkin sisältö napinaa, niin ei ole houkutteleva kohde. En edes keksi minkälaisten tuotteiden propagandaa minä voisin levittää. Rätit ja meikit on naisten heiniä, muusiikkia tai kirjallisuutta kuluu vähän ja nekin ovat melko kapelta alalta ja mitkään teknisten laitteiden arvostelut ei oikein nappaa. Ympäri nettiä kun löytyy pilvin pimein vekotinsivustoja, joissa on testaukset tehdään perinpohjaisesti. Ainut kategoria mikä tulee mieleen on ehkä jokin yksinäisyyteen liittyvä asia/juttu. Eikä sekään kuulosta mitenkään kiinnostavalta asialta, joten siihenpä jää tämäkin aihe.

Loppuun vielä vähän miettimisen aihetta. Yhtenä iltana katselin ulkosalla ollessa, kuinka matalalla olleet pilvet liikkuivat nopeasti. Maan pinnalla ei tuullut ollenkaan ja muutenkin oli hiljaista, niin laittoi vain miettimään, että miksi pilvistä ei lähde minkäänlaista ääntä, kun ne kulkevat taivaalla.

Unia ja ohjelmia

Tässä menneellä viikolla olen muutamana yönä nähnyt unia, jotka ovat jääneet mieleen vielä heräämisenkin jälkeen. En muista milloin viimeksi on näin käynyt, että useamman yön unet ovat muistuneet vielä aamulla, mutta pitkä aika siitä on.

Viime yönä näin unta, että minulla oli päällä joku valkoinen asu. Kovasti se muistutti M62:sta talviasentoon käännettynä. Lisäksi minulla oli vielä selässä sellainen musta keikkakassi. Näillä varusteilla varustettuna olin kuntoilulenkillä jossain lumisessa metsikössä. Ilmeisesti oli kevättalvi, kun lunta oli vähän ja aurinko paistoi siniseltä taivaalta.

Yhtenä yönä puolestaan näin unta, josta ei kovin hyvin jäänyt muistikuvia mutta kuitenkin sen verran muistan, että minulla oli jousipyssy, jolla ammuskelin nuolia muiden ihmisten perään. Kolmannessa unessa taas pyöri tämä kouluaikainen ihastus. Siinä hänellä oli miehenään joku kaljupäinen kaljamaha, joka oli minusta erittäin ärsyttävä juntti.

Tiedä sitten miksi tuollaisia unia on taas tullut nähtyä. Ehkä tuon nuolien ampumisen selittää se, että Arrowista alkoi uusi kausi, josta on tullut katsottua pari jaksoa. Tulipahan muuten mieleen tuosta äskeisestä yksi työpaikalla käyty keskustelu. Kuuntelin sivukorvalla, kun maatiaiskissa ja kihertäjä keskustelivat katsomistaan tv-sarjoista. Kihertäjä on minua huomattavasti vanhempi ja maatiaiskissakin ehkä sen viitisen vuotta mutta tuntui vain sille, että minun tv-sarjamakuni on ihan eri planeetalta verrattuna näihin kahteen.

Sitä ja tätä

Mikähän siinä on, että juuri maanantaiaamuisin kaikki töhöt tuntuvat lähtevän liikenteeseen. Piti eilen ajella autolla töiden takia ja jälleen sattui taas kohdalle se rampilta-körökörö-lörötellen-ja-moottoritiellä-kaasu-pohjassa -idiootti. Ja tällä kertaa oli vielä akka ratissa! Toisaalta, välillä sitä voi kokea liikenteessä myös sitä parasta iloa eli vahingoniloa. Kun olin palaamassa takaisin työpaikalle, niin minut ohitti joku Audi-peelo urku auki ajaen. Vähän matkan päässä tästä ohituspaikasta oli edessä peltipoliisi ja tämän mulkvistin kohdalla räpsähti keltainen salamavalo. Kyllä nauratti makeasti ja teki mieli taputtaa käsiä ja tuulettaa.

Blogillakin oli syntymäpäivä - kuukausi sitten. Muistin sen paria viikkoa ennen tuota päivää mutta eihän sitä enää kohdalla muistanut. Noh, eipä tuossa nyt kovin suurta vahinkoa tapahtunut, kuukausi sinne tai tänne. Viisi vuotta jo mutistu kaikenlaista ja edelleen samoja asioita kitistään. Eipä ole siis kovin kummoista kehitystä tapahtunut tänä aikana.

Pimeässä

Perjainta piti töiden jälkeen lähteä viettämään viikonloppua kotonakotona vanhempien luona, koska oli asioita hoidettavana. Olisihan se pitänyt suosiolla arvata, että kun edellisenä päivänä (to:na) varoiteltiin myräkästä, niin sähkökatkoja olisi luultavasti tiedossa. Ja kuinka ollakaan, kello puoli kuuden aikaan pimeys saapui. Tai ei oikea pimeys, kun ulkona oli vielä valoisaa, mutta sähkökynttilöistä sammui tuli. Ja pimeys kesti. Muutamaan kertaan yrittivät laittaa sähköjä päälle mutta eipä onnistunut. Otin sattumalta työpuhelimeni matkaan ja sillä tuli kurkittua sähköyhtiön häiriökartalta tilannetietoja (hei, jotain hyötyä siitä kalikasta!) ja eipä se kovin ilahduttavalta näyttänyt, kun kartalla oli joka paikassa punaisenaan sähköttömiä paikkoja. Ihan hetkeen ne sähköt tuskin tulisivat tuollaisessa tilanteessa, joten siinäpä se meni sitten loppuilta pimeässä möllöttäessä. Samapa tuo oli jo kömpiä ennen yhdeksään sänkyyn nukkummaan, kun ei ollut mitään tekemistä. Tai vaikka olisikin ollut, niin ei siinä otsalampun himmeässä valossa olisi kuitenkaan saanut mitään aikaan.

Siinä unen tuloa odotellessa sitä tuli ajateltua tätäkin tilannetta ja verrattua sitä entisaikaan. Ennen Wanhaan isovanhempien nuoruudessa se on ollut normaalia, että illat on eletty pimeässä päreen valossa puhdetöitä puuhastellen. Nykyaikana taas kun kaikki toimii sähköllä, niin eipä sitä oikein pysty mitään tekemään... Ellei nyt sitten halua vuolla puukolla intistä tuttuja leiridildoja kynttilän valossa. Juuei, lautapelejä olisi ollut kotona kaappi täynnä mutta eipä niitäkään ole itsekseen oikein innostavaa pelata.

Toisaalta tuollaisissa tilanteissa minulle tulee mieleen aina yksi asia mitä voisi tehdä, mutta eipä sekään ole minulle vaihtoehto. Jos olisi parisuhteessa, niin sähkökatkon aikaan voisi ihan hyvin keskittyä sängyllä pimeässä makoillessa toisen hiplaamiseen, kun mitään muita häiriötekijöitä ei olisi ympärillä. Ensin voisi näykkäistä kaulasta ja niskasta, sen jälkeen vaikka vähän rintojen vaivausta ja puristelua, nännien pyörittelemistä ja vääntämistä yms. asioita, joista allekirjoittanut voi vain haaveilla.

No mutta kuitenkin, seuraavan aamun valjetessa oli sentään sähköt jo tulleet takaisin, niin ei onneksi tarvinnut enää tunnelmoida kynttilän valossa aamupaskaa pönttöön. Mitään puita ei kaatunut tai muutakaan vahinkoa ollut tapahtunut vaikka illan aikana tuuli ajoittain kovastikin, joten melko vähäisillä ongelmilla tuostakin myrskystä selvittiin.

Pankin tiskillä

Eipä ole ollut mitään niin ihmeellistä tekemistä, niin olen juoksuttanut hieman pankkeja (vai pikemminkin minä juossut pankeissa?) asuntolaina-asioissa. Vaikka sitä taloa ei ole vielä(kään) näkyvissä, niin ajattelin jo paneutua hieman nyt etukäteen tähän asiaan. Eipähän tarvitse sitten paniikissa ryntäillä sinne ja tänne, jos se ostettava talo löytyy (joskus sadan vuoden päästä) ja tietääpähän tarjousta jättäessään, että sieltä pankista saa sitä lainaa.

En vielä tehnyt kovin kattavaa kilpailutuskierrosta. Osalle pankeista olisi pitänyt laittaa nettihakemukseen ostettavan kiinteistön tiedot, joita minulla ei vielä tietenkään ole tiedossa, niin nämä jätin suosiolla väliin. Mitään kovin suuria eroja saamissani lainatarjouksissa ei ollut. Lainojen marginaalit vaihtelivat karvan alle yhdestä prosentista lähemmäs puoltatoista, nosto- ja kuukausittaiset lainanhoitokulut olivat myös melko tasoissa. Kun tuo arvioitu lainasumma oli vielä kohtalaisen pieni, niin loppujen lopuksi lainan kokonaiskulutkin jäivät kaikissa vaihtoehdoissa parin tonnin sisään toisistaan. Tonni pari, onhan se tietysti rahaa sekin, jolla teksisi vaikka mitä, mutta kun vertaa sitä siihen kokonaissummaan, niin pieneltä se sitten näyttää. Noiden lukujen perusteella lainatarjoukset pystyi kuitenkin vielä laittamaan helposti järjestykseen.

Enemmänkin mietittävää tuli sitten muiden "lisukkeiden" osalta. Jos ottaisin lainan jostain muusta kuin tämänhetkisestä tilipankista, niin kaikki asiointi pitäisi siirtää sinne uuteen pankkiin ja samalla kaikki asiat pitäisi tarkastella läpi. Yhdessä paikassa ei saanut juuri mistään mitään alennusta, toisessa pankissa palvelumaksuista saisi hieman alennuksia avainasiakkuudella ja kolmannessa paikassa omistajajäsenyys/bonusjärjestelyillä saisi vielä enemmän alennusta. Otapa näistä sitten vähä-älyisenä äkkiä selkoa, että mikä vaihtoehdoista tulisi kokonaisratkaisuna minulle kaikkein edullisimmaksi.

Toisaalta myös pankissa asioidessaan tuli tehtyä huomaamattaan vertailua palvelun osalta. Muutamassa pankissa palvelu oli sellaista asiallisen neutraalia. Yhdessä paikassa taas tuntui, että pankkivirkailija oli jotenkin kulahtaneen oloinen ja töihinsä leipiintynyt. Ei se oikein minussa suuria pankinvaihtohaluja herättänyt, kun tuntui siinä tuolissa istuessa, että se virkailija puhui enemmän sille tietokoneen näytölleen kuin minulle. Ja toisessa paikassa taas tuntui, että virkailija oli vähän... hmmm... kieli ruskeana asiakasta miellyttävä, jotta saisi pankkiinsa uuden asiakkaan. Kieltämättä täytyy kyllä sanoa, että palvelullakin on hieman jonkinlaista vaikutusta tuohon vertailuun. Aina tietyn pankin tarjousta tutkiessa tuli mietittyä, että haluaisinko asioida pankissa, jossa saa tuollaista palvelua.

Eipä tähän loppuun voi muuta sanoa kuin, että työstä se käy tämäkin pankkien ja lainojen vertailu.

Nainen ratissa

Tässä uudessa työpaikassa olen joutunut matkustelemaan enemmän eli käymään asiakkaan luona. Matkat hoituu autolla ja siinä ajaessa on aina saanut ihmetellä monestikin muiden toilailuja. Ajomatka asiakkaan luo kulkee osan matkaa moottoritien kautta ja välillä olisi tehnyt mieli läpsiä poskille muita tiellä ajavia.

Otetaan esimerkiksi moottoritielle tulo. Useasti, kun olen ollut ajamassa ramppia alas liittyäkseni moottoritielle, edessäni on ajanut joku pallinaama, joka ei yleensä ole osannut painaa jalallaan tarpeeksi sitä oikeanpuoleista pedaalia. Siinähän sitten yrität sujahtaa moottoritien liikennevirtaan tämän pässin takana alle kahdeksaakymppiä köröttelemällä. Hyvin onnistuu! "Parannettu" versio tästä pällistä on sellainen, että kun on päässyt moottoritielle ja yritän ohittaa tätä hitaasti ajavaa idioottia, niin sittenhän siitä kusisesta kotterosta löytyy se ylimääräinen vaihde ja jästin kinneri kiihtyy jo ylinopeuden puolelle. Yritäpä siinä mennä ohi tästä saatanan tampiosta! Painaisi perkeleen lussumuna sen kaasun pohjaan jo siinä rampilla, niin ei tarvitsisi arpoa autoaan niiden muiden vauhdilla ohi ajavien sekaan.

Monesti näyttää myös se moottoritieltä lähteminen olevan vaikeaa. Liittymä pois tieltä on edessä vasta puolen kilometrin päässä tai kauempanakin, kun edellä oleva auto ryhtyy hidastamaan vauhtiaan. Niin sitä minä vain ihmettelen, että eivätkö nämä pösilöt tiedä/tajua sitä, että muiden autoilijoiden kannalta sitä vauhtia on parempi hidastaa vasta sitten, kun se oma pirssi on liikautettu sinne erkanevan kaistan puolelle. Sitä varten se kaista on niin pitkä, että siinä saa vauhdin hidastumaan eikä tarvitse painella jarrua jo siinä moottoritien puolella. Ei ihmekään, että tiellä syntyy sitä haitariliikettä, kun mäntit eivät osaa painaa kaasua/jarruttaa oikeaan aikaan.

Kolmas poskille läpsittävä tapaus on se tyypillisin eli persiissä roikkuja. Useasti näkee peruutuspeilistä, kun takana ajava auto saavuttaa autoni ja jää sitten siihen takapuskuriin roikkumaan mutta ei lähde kuitenkaan ohittmaan vaikka siinä vieressä olisi ihan ohituskaista. Yksi em. tapaus sattui kesällä. Ajoin moottoritiellä rajoituksen mukaan, kun siihen peräpeiliin ilmestyi roikkumaan auto, joka ei kuitenkaan lähtenyt minua ohittamaan. Koska olin jo lähellä liittymää, josta poistuisin tieltä, niin ajattelin hieman testata. Nostin jalan pois kaasulta, jolloin tietysti vauhtini alkoi hidastua. Ja mitä tekee tämä takana tullut auto: ei mitään ja antaa tulla vain lähemmäksi eikä tee elettäkään ohittaakseen! Lopulta siinä rampin kohdalla minulla oli vauhtia enää vain kahdeksankymppiä, kun löin vilkun päälle ja poistuin moottoritieltä. Katsoin tätä perässä ajanutta autoa, niin tämä jatkoi matkaansa eteenpäin. Kun tarkemmin katsoin kuljettaa, niin olipa yllätys... Akka ratissa! Ovatko naiset liikenteessä niin perässä kulkevia lampaita, että eivät osaa tehdä päätöksiä kesken ajon. Jos ajaisin autoni metsähallituksen puolelle, niin tulisikohan perässä ajanut naiskuski samaa polkua pitkin?

Joskus näille perseessä roikkuville kuulapäille pitäisi demonstroida pesäpallomailan kanssa, että mitä se turvaväli oikein tarkoittaa. Seisottaisiin peräkkäin ja minä kääntyisin ja heilauttaisin pesäpallomailalla ympärilleni niin paljon kuin lähtee. Jos maila kopsahtaisi nuppiin, se olisi henkilökohtainen voivoi. Jos taas ei, niin turvaväli olisi kunnossa. Ihan sama se on senkin auton kanssa, nämä vitun idiootit vain ei näytä sitä tajuavan, että äkkijarrutustilanteessa nämä omasta mielestään täydellisesti ajavat mulkerokuskit eivät ehdi tehdä yhtään mitään, kun ovat jo toisen takakontin sisällä.

Luonnossa

Tänään kävin liikkumassa luonnossa ja kyllä kannatti. Aurinkoinen lämmin keli, aivan tyyntä ja taivaalla ei pilven pilveä. Joka paikassa oli vielä mukavan vihreää mutta ennen kaikkea se hiljaisuus. Ei kuulunut autojen ääniä, ei kuulunut ihmisten ääniä, tuuli ei suhissut puissa ja ei edes kuulunut lintujenkaan ääniä. Olisi tehnyt mieli jäädä lötköttelemään pitemmäksikin aikaa auringossa lämmenneen kallion päälle kuuntelemaan hiljaisuutta ja imemään lämpöä mutta aikataulullisista syistä en voinut.

Jämähtää

Avaudutaanpas jälleen kerran jonninjoutavalla lätinällä, kun ei ole mitään asiaa.

Nykyään tympii katsoa uutisia. Kun jonkun aihepiirin uutista pukkaa kerran tuutista ulos, niin sitähän sitten tulee ulos viikkotolkulla. Nyt on tapetilla nämä pakolaisasiat ja Suomi kusessa -tyyliset uutiset, ja näitä ennen puolestaan tuli vähän väliä Ukrainan kriisiä. Noihin hallituksen leikkauslistoihin olisi voinut jotakin VIHA!puhetta kommenttia heittää mutta ei jaksa. Kaikki menee päin persettä kuitenkin niin yhtä tyhjän kanssa.

Talojen katsominenkaan ei ole edennyt yhtään mihinkään. Näyttää vähän sille, että viimeisen parin viikon aikana myyntiin on tullut huomattavasti vähemmän kohteita mitä alkukesästä. Kesällä uusia kohteita tuli montakin päivässä, nyt tahti on hyytynyt sellaiseksi, että hyvä jos tulee yksi tai kaksi ilmoitusta nettiin päivän parin sisään. Mutta hidasta näyttää olevan noidenkin talojen myynti. Mitä nyt huvikseni viime kesänä (siis v. 2014) katselin talojen myynti-ilmoituksia, niin osa kohteista on vieläkin myynnissä. Välittäjät näyttää vain vaihtuvan mutta siltikään ei mene kaupaksi. Voi olla melko tuskaista omistaa tuollainen talo, jos siitä olisi päästävä eroon äkkiä esim. työn perässä muuttamisen takia.

Katsoin tässä yhtenä päivänä huvikseni yhtä kunnon porholinnaa ja mietin, että millaista olisi asua sellaisessa talossa itsekseen. Hinta alkoi numerolla kuusi, neliöitä löytyi yli 200, talo oli järven rannalla ja pihanurmikkokin oli sitä kokoluokkaa, että niitossa olisi jo melkein tarvittu kukkapenkkitraktoria. Jos ei myyntihinta vielä nikottanut, niin ylläpitokuluja tarkastellessa kävi viimeistään ilmi, että poikamiehen kukkaron pohjalla pitäisi olla myös jotain muutakin kuin nöyhtää ja se nuhjaantunut kortsu. Kun normaalisti sähkölämmitteisissä taloissa sähköenergian kulutus on luokkaa 20 MWh/vuosi, niin tässä se oli lähemmäs 40 ja vuotuinen kiinteistöverokin huiteli tuhannen euron paikkeilla. Ei tarvitsisi varmaan tekemisen puutetta valitella tuollaisessa talossa. Koko talon siivouksessa vierähtäisi pari päivää, samoin nurmikon ajossa. Ja jos noilta jäisi aikaa, niin loppuaika pitäisi hakata halkoja, jotta sähkölaskua saisi piennennettyä puulämmityksen avulla.

Tähän väliin puujalka:

Mitä yhteistä on insinöörillä ja vatupassilla?
Kumpikin huomaa virheen, mutta ei osaa itse korjata sitä.

Vähän tuolta vatupassilta nyt tuntuu... Yksinäisyydelle ja parisuhteettomuudelle en saa tehtyä yhtään mitään. Tämäkin asia on pyörinyt viime aikoina aivan liian paljon mielessä. Lähipiirissä on kai tapahtumassa jonkinlaista pariutumista ja työpaikallakin on jo ollut puhetta pikkujouluista, joka on tietenkin avec-tapahtuma. Sinnepä on sitten hyvä lähteä itsekseen, kun ei vielä oikein tunne ketään tuolta työpaikalta... No, kai se on toisaalta vain hyvä merkki, kun ei tarvitse muita asioita märehtiä (esim. kyrsiintyä töistä) ja joutaa näin jonninjoutavaa asiaa vatvomaan mielessään.

Kotivahtina, osa 2

Edellisen kirjoituksen aihe jäi pyörimään mieleen sen verran, että piti palata asiaan uudestaan. Kun on mieleltään pilkunviilaaja, niin jäin tarkemmin miettimään sitä, että miten se koti määritellään. W-pediasta löytyi lyhyt tynkä, jossa tuo koti oli määritelty ihan hyvin.

Koti on paikka, jota ihminen käyttää vakituiseen asumiseen, jossa säilytetään henkilökohtaisia tavaroita, jossa vietetään vapaa-aikaa ja paikka jossa perheen jäsenet asuvat.

Näinhän se lyhykäisesti ja yksinkertaiseti on. Muuten tuo osuu ja uppoaa minun kohdalla täysin paitsi tuon osalta, että asun itsekseni.

Kodiksi voi kutsua myös jotain tiettyä kaupunkia, seutua, valtiota tai muuta paikkaa jossa viihtyy erityisen hyvin. Kodin rajat eivät siis ole tarkat ja täsmälliset vaan suhteelliset. Vakituinen asuinpaikka ei aina tunnu kodilta, ja kodilta voivat tuntua myös paikat, joissa ihminen ei asu. Esimerkiksi lapsuudenkotia pidetään usein aikuisenakin kotina, vaikkei siellä enää asutakaan. Ihmisellä voi siis olla useita koteja, ja koti onkin sekä paikka että mielentila.

Mitä nyt viimeksi mutisin, että en ole juuri oikein missään asunnossa tuntenut oloani kotoisaksi mutta tämä nykyinen asuinpaikkakunta taas sille tuntuu, niin ehkäpä se koti onkin minulle enemmän asuinseutuun ja mielentilaan liittyvä asia kuin vain johonkin tiettyyn asuinpaikkaan. Toisaalta tämä hieman helpottaa sitä epämääräistä oloa, joka tuli tuosta talon ostamisen pohdinnasta. Ei taida olla enää väliä, että tuntuuko se talo kodilta. Riittää, että se on vain sillä seudulla, joka tuntuu kodille.

Sadetta

Tänään aamulla herätessäni taas joskus ennen sian pieraisua kuuntelin ulkoa tulevaa sateen ääntä. Aamupalaa syödessä mietin sitten, että minne kaikki metsäneläimet mahtavat mönkiä sateelta suojaan ja miten paljon niitä on mahtanut ketuttaa tänä kesänä, kun vettä tuli kesän aikana enemmän kuin tarpeeksi. Ihmiset saa asustelella melko kuivissa oloissa ympäri vuoden mutta kyllä se minua ainakin sapettaisi, jos jossain kuusen alla pitäisi yrittää selviytyä kuivana.

Kotivahtina

Olin viime viikonloppuna kotonakotona vanhempien luona vahtimassa heidän taloaan. Siellä itsekseen ollessa ehti taas ajatella hieman kaikenlaista. Päällimmäisenä kuitenkin jäi mieleen pohdinnat siitä, että mikä on minulle koti.

Näihin päiviin saakka olen ollut sitä mieltä, että minulla on ollut elämän aikana vain yksi varsinainen koti: tämä vanhempieni asuinpaikka. Se on ollut sellainen paikka, jonne on mielellään palannut. Kaikki muut asunnot, joissa olen asunut, ovat olleet kaikkea muuta kuin "koteja" minulle. Suurin osa on ollut vuokra-asuntoja, yksi opiskelija-asuntokin mahtuu mukaan, ja sitten vielä tämä perstakahikilän omistusasunto. Kaikkiin näihin asuinpaikkoihin olen jotenkin suhtautunut niin, että asun niissä vain väliaikaisesti ja niihin ei ole syntynyt mitään kiintymyksiä, ei edes tähän omistusasuntoonkaan vaikka asuinkin siinä monta vuotta.

Nyt kun olin kotonakotona tyhjässä talossa, niin asioita tuli katsottua hieman uusin silmin ja eipä tämäkään enää niin kodikkaalta/kodilta vaikuttanut. Talossa on asuttu jo aika pitkään, joten kaikenlaisia kulumisen merkkejä on näkyvillä ja pintaremontti niin sisältä kuin ulkoa alkaisi olla paikallaan. Lisäksi tässäkin paikassa on muutamia sellaisia pieniä ärsyttäviä asioita, jotka olisin tehnyt toisin, jos olisin isäntä talossa. Ja varmaankin aikakin on tehnyt tässä tapauksessa tepposensa. Kun on kasvanut isommaksi ja vanhentunut, sitä arvostaa ihan eri asioita mihin ei ole niinkään tullut nuorempana kiinnitettyä huomiota. Nyt ne, tai pikemminkin niiden puute, hieman ärsyttävät. Mutta luultavasti se kaikkein suurin asia, joka tästä paikasta on tehnyt kodin, on ollut vanhemmat. Nyt kun he olivat poissa, niin paikka vaikutti hieman tyhjältä. Kyllähän se edelleenkin tuttu paikka oli, mutta jokin sieltä tuntui puuttuvan.

Tässä kun on katsellut itselleen sitä vakituista asuinpaikkaa, niin tämä asia hieman laittoi mietityttämään. Vaikka nyt jostain sattuisinkin löytämään sen ostettavan paikan, joka tuntuu omalle, niin tuntuisiko se myös kodille. Tai ylipäätään... Tuleeko minulla koskaan olemaan "kotia" siinä mielessä kuin sen voisi käsittää, jos sitä joutuu asumaan yksinään ja sen kodin tunteen luo ne läheiset ihmiset. Noh, sentään tämä nykyinen paikkakunta tuntuu sellaiselta, että täällä viihtyy pitempään. Joten kai se on pidettävä tätä "henkisenä kotinaan" vaikka se on hieman laajempi koti kuin pelkkä asunnon/talon muodostama koti. Mutta joka tapauksessa, en nyt enää olekaan niin varma, että mitä voin pitää kotinani ja se hieman häiritsee.

Ärripurri

Tällä viikolla oli lievästi sanottuna eniten vituttaa kaikki -tyylinen olotila. Tai ei ehkä sentään koko viikkoa mutta ainakin puolet. Torstaina unohdin työmatkalle lähtiessä ottaa tavaroita mukaan. Ehdin jo matkata hyvän matkaa, kunnes päähän pälkähti, että jotain unohtui. Suunnaton vitutus iski sillä hetkellä kuin miljoona volttia ja eikun takaisin hakemaan tavaroita. Laskin, että töppäyksen hinnaksi tuli rahallisesti n. 24 (tai 6, miten nyt haluaa laskea) euroa ja ajallisesti n. kolme varttia eli ei mikään suuren suuri. Olotilani oli kuitenkin sellainen perseelleammuttukarhumainen, että jos joku vinoleuka olisi tullut irvailemaan sillä hetkellä asiasta, niin se leuka olisi saattanut jäädä pitemmäksikin aikaa vinoon. Sadattelin ja kiroilin varmaan puolisen tuntia kunnes kierrokset alkoivat hieman laantua.

Eilen puolestaan harrastuksen osalta tuli rahallista tappiota välinerikkojen takia ja silläkin hetkellä vintti tahtoi sumeta vitutuksen johdosta. Ihme kyllä, tämä suuttumus laantui paljon nopeammin mitä tuo aikaisempi vaikka tässä tapauksessa rahallinen vahinko oli suurempi. Mahtoiko sitten näin erilaiseen reaktioon olla syynä se, että ensimmäisessä syy oli vain ja ainoastaan täysin minussa mutta jälkimmäisessä asialle ei oikein voinut mitään, se vain tapahtui.

Tällä viikolla kolmanteen ja neljänteen minua nyppineeseen asiaan yhteisenä tekijänä on juokseminen. Jos juoksen yhtä reittiä pitkin, niin yhdessä kohtaa pitää kulkea pitempi pätkä hiekkatietä. Sitä mitä en ymmärrä autoilijoissa on se, että MIKSI VITUSSA sillä autolla pitää ajaa siinä tien pätkällä sellaista vauhtia aivan siitä jalankulkijan vierestä niin, että kivet lentää päälle, vaikka sitä tietä on leveydeltään perkele viisi metriä?! Näiden pallinaamaisten jästipäiden on vain yksinkertaisesti niin äärettömän vaikeaa kääntää sitä rattia edes hieman juoksijaa ohittaessaan. Mutta kyllähän sen ymmärtää, kun näillä tapauksilla ÄO sijoittuu johonkin kyrvän pituuden ja kengän kokonumeron välimaastoon.

No entäs se neljäs asia... Kun puolestaan juoksen yhtä toista reittiä, niin kuljen tällöin yhden omakotitalon ohi. Viimeisen kolmen juoksukerran aikana tämän talon pihasta on rynnännyt tielle pieni piski räksyttämään. Tähän mennessä piski on vielä lopettanut haukkumisen ja räksyttämisen, kun olen hiljentänyt juoksuni kävelyyn. Tästäkin tapauksesta taas näkee miten saatanan juntteja jotkin koiranomistajat voivat olla. Eivät yksinkertaisesti tajua yhtään, että pitäisivät sen "kiltin" pikku karvaperseensä kiinni. Odotan kyllä kuin kuuta nousevaa sitä päivää, kun tämä piski ei enää tyydy pelkkään räkyttämiseen vaan ampaisee minun kimppuuni. Silloin otan lain omiin käsiini ja jokainen voi arvailla, että mikä sullotaan tämän talon postilaatikkoon tai roskapönttöön.

Olisi ollut taas agressionpurkukeinoille käyttöä tällä viikolla. Tällaista taas tällä kertaa... ÄRH!entelemisiin

Tilastomatematiikkaa

Menneellä viikolla talouslehdessä oli juttua panimoista ja sateisen kesän alentamista myyntiluvuista. Jutun kuvatekstissä oli mainittu, että Suomessa oluen kokonaiskulutus henkeä kohti oli viime vuonna 84,4 litraa.

Koska en itse juo tuota kusenkeltaista nestettä, niin voidaan ajatella, että joku toinen juo minunkin edestä tuon määrän. Tällöin joku muu juo vuodessa olutta 168,8 litraa. Tämä on kaikkiaan reilu 511 kpl 0,33 l:n tölkkiä, joista tulee n. 21 kpl 24 tölkin laatikkoa. Eli vuoden jokaisena päivänä pitäisi vetää vähintään 1,4 tölkkiä, jotta tuo määrä täyttyisi. Myöskään vanhempani eivät ole mitään oluen ryystäjiä, joten jonkun muun on heidänkin edestä nestettä juotava. Tällöin lukemat ovat n. 338 litraa, 1023 tölkkiä, 42,6 laatikkoa ja 2,8 tölkkiä/päivä/vuosi.

Joten mikä on tästä kaikesta johtopäätös? Kyllä sitä kusta riittää, kun tuollaisen määrän olutta killittää vuoden aikana. Ehkä se ei ihan kuitenkaan noin yksioikoisesti kaikki mene yhden henkilön juotavaksi mutta kuitenkin. Laittaa miettimään, että minkälaisia kus... kaljankittaajia sitä maa päällään kantaa.

Loppuksi haluan sanoa kaikille päättäjille, yritysten toimitusjohtajille ja EK:n herroille, jotka ajavat työajanpidennyksiä ja/tai palkanalennuksia, että

HAISTAKAA PITKÄ PASKA JA PITÄKÄÄ VITUN TUNKKINNE!

On se nyt perkele, että työntekijöiden pitäisi koko ajan joustaa mutta itse nämä kokovartalokyrvät sikailevat sen mikä ehtivät!

Launtaisaunassa

Viikonloppuna piti istua muiden kanssa saunassa. Ja kuinka hermoja nyppivää se taas olikaan, kun löylykauhan varressa oli joku muu kuin minä. Ei tarvinnut pelätä, että selkänahka ja korvat olisivat kärventyneet, sen verran verkkaista oli löylyn heitto kiukaalle.

- Psih *ruikkaus vettä kiukaalle*
*odottelua pari minuuttia*
- Psih *ruikkaus vettä kiukaalle*
*odottelua pari minuuttia*

Ja tuota tahtia sitten useampaan kertaan jatkaen, niin kyllä siinä ainakin sisäinen lämpö nousi, kun olisi sitä löylyä voinut heittää vähän ENEMMÄN kerralla!

Kun sitä on tottunut itse kovempiin löylyihin, niin tuollainen leppeä ruikkailu ei oikein ole minun mieleen. Se tuntuu iholla niin hyvälle, kun se kiukaalta tuleva lämpö ympäröi koko kehon kerralla. Tavallaan siihen tunteeseen on jäänyt koukkuun ja sitä haluaa vain lisää ja lisää. Kai siinä on vähän taustalle se, että tuo tunne muistuttaa ehkä eniten kosketusta, jota ilman on tullut oltua liian pitkään...

Katselua/kuuntelua

Kun on ollut vaihteeksi taas tylsää eikä ole ollut mitään erikoista tekemistä, niin olen lueskellut netissä olevia foorumeja/keskustelupalstoja. Tai ehkä jos pakitetaan hieman takaisin, niin olisihan sitä kaikkea järkevämpääkin tekemistä ollut mutta eipä ole innostus riittänyt aina alkua pitemmälle. Jos joku on tökkinyt alussa, niin homma on flopsahtanut heti siihen paikkaan. Mutta siis takaisin näihin keskustelupalstojen seurailuun. Minun kohdalla se on vain jäänyt siihen lukemiseen. Vaikka joskus (hyvin harvoin) olisi aiheeseen ollut jotain kommentoitavaa, niin olen jättänyt vähäsanaisen arkkuni avaamatta.

Normaalisti homma kosahtaa siihen, että pitäisi rekisteröityä ja kirjautua sisälle. Nykyään ei voi mihinkään kirjoitella yhtään mitään ilman mitään perkeleen rekisteröitymistä. Loppuu kärsivällisyys hyvin äkkiä, kun joka paikkaan pitää keksiä nimimerkkisalasanakomboa. Jos puolestaan on jonnekin foorumille joskus erehdyksissään rekisteröitynyt, niin sekin kummasti latistaa kirjoitushaluja, kun pitäisi kirjautua sisälle. Siinä vaiheessa sitä miettii, että onko se asian kommentoiminen sittenkään niin tärkeää, että jaksaisi kirjautua sisään. Ehkä hieman laiskuudestakin on kyse mutta suurin syy lienee luultavasti se, että se oma kommentti tuntuu turhalle, jolla ei ole mitään väliä kenellekään. Tässä maailmassa kun sitä kaikkea turhaa länkytystä tuntuu riittävän ihan muidenkin toimesta, niin itse ei jaksa siihen enää osallistua.

Sama homma se on noidenkin työpaikan ja muiden vastaavien tilanteiden kahvipöytä- yms. keskustelujen kanssa. Niissä nyt ei ole mitään "sisäänkirjautumisia" hankaloittamassa elämää mutta sen tekee pitkät piuhat. Kun oman mielipiteen muodostamiseen menee aikaa hieman enemmän, niin normaalisti se keskustelu on jo kerennyt saada uusia uria, jolloin kommentin "heittäminen" ilmoille tuntuu turhalle. Ja näin kun käy tarpeeksi monta kertaa, niin sitä tuntee itsensä tuppisuuksi ja luultavasti myös muutkin ovat samaa mieltä minusta.

Hups hups

On hieman taas edellisestä postauksesta kulunut aikaa, näköjään kolme viikkoa sitten tullut viimeksi kirjoiteltua. Ei sen puoleen, eipä ole oikein ollut mitään raportoimisen aihettakaan. Elämä on mennä jolkottanut omalla painollaan eteenpäin ilman rypistelyjä.

Kelit eivät ole kovin kummoisia olleet mutta eipä tuolla niin väliä ole, kun koko kesä menee töissä. Kesälomat paloivat iloisesti työpaikan vaihdon yhteydessä ja ehkä liukumatunneilla saan otettua pari päivää vapaaksi. Vähän kahtalaisella mielellä nyt työpaikalla. Paikka on hiljentynyt melkein kokonaan, kun melkein kaikki henkilöstöstä on häipynyt lomille, joten sen puoleen ihan hyvä tehdä töitä, kun hälinää ei ole. Toisaalta taas tuo itsekseen työskentely uutena työntekijänä on hanurista, kun vähän väliä olisi jotain kysyttävää, mutta ei ole ketään jolta kysyä apua.

Kesäkuun puolella oli myös työpaikan saunailta, tavallaan sellainen kesän avajaistapahtuma ennen juhannusta ja lomia. Oikeastaan menin sinne sillä mielellä, että saan ruokaa (ei tarvitse itse vääntää töiden jälkeen) ja vähän näkee uusia naamoja toisilta osastoilta ja näyttää itsekin naamaansa, kun ei kovin paljon vielä ole ollut tekemisissä muiden kanssa. Melko pitkälti meni samalla kaavalla kuin joskus vuosia sitten ollut saunailta, nyt ei ehkä loppuillasta niin paljoa häirinnyt se oma hiljaisuus ja "ulkopuolelle jäänti". Kai siihen on vain jo tottunut, niin ei välitä enää koko asiasta, että jutteleeko kenenkään kanssa vai ei.

Sen työpuhelimen... korjaan... perkeleen taskutietokoneen kanssa on mennyt taas välillä käämit. Yhtenä päivänä puhelin ilmaisi, että päivityksiä saatavilla. Niitähän se sitten latasi ja asensi pari tuntia ja kun lopulta tämä oli ohi, niin saatanan päivitykset olivat tunkeneet takaisin niitä paskoja ohjelmia, joilla en tee yhtään mitään. Vitutuspäissä sitten taas niitä poistelemaan. Puhelin... eikun kelen taskukone kyseli tämän episodin jälkeen, että suosittelisitko tätä laitetta muille. No mitäs luulisit?! Purin raivoni vapaamuotoisessa tekstissä ja lähetin valmistajalle. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä sen henkilön ilme, joka näitä palautteita lukee.

Asuinpaikka vieläkin hakusessa. Välittäjien kirjoittamia ilmoituksiakin lukee jo tietynlaisten "suodattimien" läpi. Tai en minä edes nykyään lue enää niitä tekstejä, koska niissäkin on niin paljon pajunköyttä. Lähinnä kiinnitän huomiota sijaintiin ja pohjapiirustukseen sekä katselen kuvat läpi ja ehkä vilkaisen kustannuspuolta. Kaikenlaisia "kukkasia" niissä esittelyteksteissä onkin. Ilmaus "reilun puolen tunnin päässä kaupungista" tarkoittaakin oikeasti lähemmäs tuntia (nähtävästi kiinteistönvälittäjillä on käytössään nopeammat autot). "Iso tontti" puolestaan tarkoittaa sellaista 50 x 50 m länttiä, joka minun mittapuulla on sen kaupungissa nähdyn pientalohelvetin peruskulmakivi. Joku koko ikänsä 30 neliön kerrostaloyksiössä asunut kaupunkilainen ituhippi voisi ehkä tuota isonakin pitää mutta minä en. "Tyylikkäästi remontoitu" puolestaan on ilmaisu paskanruskeanvärisille seinille ja niille ihme aakkosille ja sanoille, joita on pitänyt ripustella seinille. Kyllä sitä tietää istuvansa WC:ssä paskalla ilman, että siinä seinälle ne kirjaimet Wee ja Cee ovat. Tai miltäs kuulostaisi sellainen makuuhuone, jonka seinälle on maalattu (kyllä, siis MAALATTU!) asunnon omistajien etunimet. Ainahan sitä uutta maalia saa kaupasta, mutta mitä järkeä siinä olisi ostaa sellainen talo, joka on ihan vastikään remontoitu ja sisustettu, mutta jonka saisi taas pistää heti uudestaan remonttiin edellisten omistajien huonon sisustusmaun takia. Asuinpaikan etsintä siis jatkuu...

Myöhässä

Ei tässä voi taas muuta kuin ihmetellä. Ensin saa etsiä ja haeskella reilu pari vuotta uutta työpaikkaa eikä oikein mistään kuulu tai löydy mitään. Noh, nyt kun on sitten työpaikkaa vaihdettu, niin viimeisen kahden kuukauden aikana Linkedinin kautta on tiedusteltu kahteen eri paikkaan, että olisinko mahdollisesti kiinnostunut tällaisesta paikasta. Ja viime viikolla puolestaan joku rekrytointikonsultti oli kaivanut jostain työpuhelimeni numeron ja soitteli kysyäkseen kiinnostustani erästä tehtävää kohtaan. No ei sen puoleen, tuskin olisin ollut näistä paikoista kiinnostunut. Ammatillisessa mielessä ehkä, mutta muuten en, sillä työpaikat olisivat olleet Etelä-Suomessa. Paska kun tunnetusti valuu alaspäin, niin ei olisi huvittanut lähteä sinne suuntaan asumaan.

Mietitytti sitten, että mahtaisikohan naistenkin kanssa olla samanlaista. Että jos jollain ihmeen konstilla päätyisi parisuhteeseen, niin luultavasti sitten osakkeet nousisivat myös muitten tissieläinten silmissä ja piirakkaa ja kinkkua tunkisi tarjolle ovista ja ikkunoista. Pitäisi jostain löytää jonkinlainen escort-viritys, jolla ensin saisi huijattua ikään kuin olevansa parisuhteessa ja sen jälkeen, kun torttua alkaisi irrota, niin päästäisi escortin matkoihinsa... Että jooh, taas näitä hienoja toteuttamista vaille valmiita suunnitelmia...

Majapaikkaa etsimässä

Eipä ole oikein tämäkään uuden asuinpaikan etsintä liikahtanut yhtään mihinkään. Kerrostaloasuntoja en ole edes katsellutkaan sillä silmällä vaan olen keskittynyt enemmän omakotitaloihin. Sen verran olen saanut tarpeeksi tästä kerrostaloasumisesta, että jos jossain lähitulevaisuudessa on se muutto edessä, niin vaihdan suoraan omakotitaloon. Ei paljon huvita enää kuunnella kerrostalon ääniä ja omassa talossa olisi oma lupa, saisi tehdä asiat miten huvittaa tai olla tekemättä.

Olen katsellut netistä kaikki mahdolliset sopivan matkan päässä työpaikasta (ja vähän kauempaakin) olevat talot läpi mutta johonkin se aina vain tyssää. Yleensä ensimmäinen töksähdys on sijainti. Monessa paikassa tontti on ollut postimerkin kokoinen ja aivan vieressä on ollut naapuritalo(ja). Pitäisi sitä sen verran tontilla olla tilaa, että jos kauniina suvi-iltana sattuu pieraisemaan hieman äänekkäämmin, niin ei tarvitsisi odotella seuraavana päivänä naapurin ja ely-keskuksen lähettämää noottia ympäristöhaitoista.

Jos sijainti sattuu olemaan edes jollakin tavalla siedettävä, niin seuraava töksäys tulee normaalisti talon pohjapiirustusta tutkiessa. Aivan liian monesti on tullut törmättyä epäkäytännöllisiin pohjaratkaisuihin, jotka eivät ainakaan helpota arkea. Sen verran on tullut tiirattua pohjakuvia, että pohjaratkaisusta voi arvailla talon rakennusvuosikymmenen. Ehkä kaikkein järkevimpiä pohjaratkaisuja olen nähnyt 80-luvulla rakennetuissa taloissa. Tämän aikakauden talot eivät ole yleensä vielä liian suuria ja huoneet on sijoiteltu käytännölliseti toisiinsa nähden. Vanhemman aikakauden talot ovat puolestaan pienempiä ja se näkyy myös jonkinlaisena ahtautena tiloissa. Vastaavasti uudemmat talot alkavat olla sitten liian isoja ja monesti niissä näkee kaikenlaisia "arkkitehdin erikoisuuksia" ja muita idioottimaisia ratkaisuja, niin nekin voi suosiolla unohtaa.

Jos pohja ja sijainti miellyttää jotenkin, niin viimeistään se kolmas töksäys tulee sitten hinnassa ja siihen kaatuu sekin lopulta. Tähän mennessä on tullut vastaan ehkä pari taloa, joita olisi voinut käydä katsomassa mutta niissä oli liian paljon hintaa minun kukkarolle. Ja veikkaan, että jos noista pääsee ylitse ja käy ihan esittelyssä asti papereita ja paikkaa katsomassa, niin minun tuurilla viimeistään jostain kiinteistön rasitteista löytyy jokin haudattu piski, jonka takia homma kosahtaa. Joten voi olla, että tässä joutuu asumaan hieman pitempään väliaikaisessa asunnossa.

Olipahan muuten keliä taas viikonloppuna. Jos olisi ollut ulkona ilkosen alasti ja kääntänyt selkänsä vastatuuleen, niin olisi ollut siinä ja siinä etteivät pallit olisi läsähtäneet otsaan, sen verran puuskaista oli tuuli.

Harmaan eri sävyjä

Katselin viikonloppuna elokuvaa Fifty Shades Of Grey. En kyllä ihmettelekään miksi IMDB:ssä elokuvan arvosana pyörii jossain neljän paikkeilla. Heti alusta juoni ja kerronta tuntui niin tönkköiseltä, että mietin jo vähän aikaa, että lopetanko katsomisen heti alkuunsa ja teen jotakin muuta. Katsoin kuitenkin loppuun asti, kun oli tullut aloitettua. Vaikka elokuva muuten oli aika kökkö, niin sinkkumiehenä täytyy elokuvalle antaa plussaa tisseistä ja perseestä. Perse oli ihan ok (pyöreyttä olisi voinut enemmän olla) mutta tissit oli kyllä hieman liian pienet minun makuuni.

Siinä elokuvaa katsellessa tuli mieleen yksi aihe mistä olin aikonut kirjoittaa joskus tänne mutta on näköjään lahjaakkasti unohtunut sekin. Elokuva toi mieleeni sen, että elokuvan/tv-ohjelman toimivuus rippuu aika paljon näyttelijöistä. Tässä kuvassa tämä miespääosan esittäjä (Jamie Dornan) ei oikein istunut tähän rooliin, jokin siinä vain tökki vastaan. Kummallista kyllä, sarjassa The Fall tämä samainen näyttelijä istui rooliinsa kuin nyrkki silmään. Sivuhuomautuksena voi sanoa, että tuo sarja on katsomisen arvoinen.

Toinen vastaavanlainen tapaus, josta oli aikomus kirjoittaa jo kauemman aikaa sitten, oli sarjoissa 24 ja Battlestar Galactica näytellyt Katee Sackhoff. Näin ensimmäisenä noista tuon kakkosenelosen kahdeksannen kauden, jossa Kati Säkki esiintyi. Silloin tuli mieleen, että ei herranjestas tämä näyttelijä ei istu tähän rooliin ollenkaan. Teki mieli ärjyä jo silloin, että heittäkää pellolle tämä ämmä tästä sarjasta, niin ärsyttävältä se silloin tuntui. BSG:tä katselin puolestaan sen jälkeen, kun tuo 24 oli jo loppunut mutta tv:ssähän ne menivät juuri toisinpäin eli 24:n 8. kausi tuli vasta BSG:n loppumisen jälkeen. No mutta kuitenkin, BSG:ssä tämä naikkonen sopi rooliin kuin jalka paskaan. Hieman jopa huvitti katsoessa, että miten paljon eroa näyttelijällä voi olla kahdessa eri sarjassa.

Tv-sarjoista puheenollen, satuin näkemään töllöttimestä mainoksen (ja on tainnut netissäkin olla), että tulevana viikonloppuna Avalla alkaa sarja nimeltään The Affair. Minun mielestä sarja on hyvä ja odottelen innolla toista kautta. Sarjassa on jännästi kerrottu samaa tarinaa kahden eri henkilön näkökulmasta. Ehkä juuri siinä on tuon sarjan suola, että ihmiset voivat kokea samat asiat hieman eri tavoin. Kannattaa katsella, jos tuollainen "ihmissuhdehömppä" kiinnostaa.

Kissa x 2

Tänään kaksi kissaa jutteli keskenään työpaikalla. Toinen kertoili lyhyesti viikonlopun tekemisestään ja toinen vastaili lyhyesti tyyliin "okei" jne. Tämä kertoilijakissa on sellainen tavallisen oloinen maatiaiskissa ja häntä näen enemmän. Jälkimmäistä en ole nähnyt kuin taloontutustumiskierroksella, hän kun istuu toisella puolen taloa. Siinä sivukorvalla juttelua kuunnellessa tuli tästä jälkimmäisestä sellainen mielikuva, että hän on jonkinlainen hienostokissa. Vähän sellainen iltaisin viiniä lipittävä ja hieman nenä pystysssä kulkeva hipsteri. Tiedä häntä minkälainen hän oikeasti on mutta tuollaisen ensivaikutelman hänestä sain.

Jos noista kahdesta pitäisi valita, niin enpähän tiedä kummanko ottaisin. Maatiaiskissan kanssa tulisin luultavasti varmasti toimeen luonteenpiirteiden osalta, hienostokissa olisi taas pantavamman näköinen mutta luonteiden yhteensopivuus saattaisi olla isompi kysymysmerkki. Jos jotenkin saisi yhdistettyä toisen luonteen ja toisen ulkonäön, niin silloin oltaisiin kyllä aika lähellä rotukissaa, jonka kanssa voisi hieman hieroa lähempää tuttavuutta.

Ai niin. Tänään näyttää kalenterin mukaan olevan minun nimipäivä. Jipiii...

Ohi kulkiessa

Kun liikkuu paikasta A paikkaan B, niin matkalla pisteiden välissä näkee aina kaikenlaista, vaikkapa pisteen C. Joskus se piste C saattaa kiinnittää huomion niin, että se jää jostakin syystä pyörimään mieleen, yleensä kuitenkin vain lyhyeksi aikaa. Joskus käy niin, että myöhemmin, ehkä hyvinkin pitkän ajan jälkeen, tämä piste C tulee elämässä vastaan jollakin toisella tavalla. Muutama tapaus, jotka ovat jääneet mieleeni vuosien varrelta...

Tämän ensimmäisen olen ehkä saattanut kertoa täällä aikaisemminkin mutta menkööt nyt toisen kerran, jos niin käy. Vuosia sitten entisellä työskentelypaikkakunnalla ajaessani pyörällä aamulla töihin huomioni kiinnittyi kerrostaloon, joka oli juuri rakennettu. Talon takapihalla kasvamaan laitettu ruoho alkoi vasta orastamaan ja yhden asunnon ikkunasta näkyi pöydän ääressä aamupalaa syövä pariskunta. Tuolloin ohikulkiessani mietin, että minkälaista olisi asua tuollaisessa melko uudessa talossa. Kaksi vuotta tuosta hetkestä eteenpäin asuin itse tuossa talossa.

Kun olin pieni piltti (ja vuosien kuluessa vähän isompi) ja käydessämme vanhempien kanssa mummolassa, ajoimme matkalla mummolaan aina yhden aidatun paikan ohi. Pienellä lapsella kun on utelias mieli, niin tämän paikan ohitusta aina odotti, koska siellä näkyi aina kaikkea mielenkiintoista. Siinä kohdalla ollessa sitä paikkaa aina yritti katsella melkein nenä kiinni lasissa niin pitkään kuin mahdollista, jotta ehtisi ahmia silmillään sen kaiken mielenkiintoisen. Nyt vuosia ja vuosia myöhemmin minulle on annettu nykyisten työtehtävien takia avain, jolla pääsen tuonne aidatulle alueelle. Voin sanoa, että se uteliaisuus sieltä lapsuudesta on edelleenkin tallessa ja odotan mielenkiinnolla, että pääsen kiertelemään alueella enemmän.

Viimeinen tapaus ei ehkä ihan putoa tuohon A-C-B -malliin, mutta riittävän lähelle. Olen nimittäin käynyt tuossa pisteessä C vuosia aikaisemmin. Tämä piste C on asuinpaikkani ja nykyisen työpaikan välissä ja nyt kuljen siitä aina ohi töihin mennessä ja töistä tullessa. Ja ainakin tähän päivään mennessä, kun olen tuon paikan ohi mennyt, niin joka ikinen kerta mieleen on tullut se vuosien takainen käynti tuossa talossa. Jaa, että mitäkö erikoista siinä? Se on se ainoa kerta, jolloin olen saanut olla toisen ihmisen läheisyydessä. Lieneekö kohtalon ivaa vai jotain muuta, että työmatkani kulkee nykyään tuon pisteen kautta...?

Hyvää seksiä

Sattuipa taas nettiä selatessa eteen naisen ihmettelyä seksistä...

Jos nainen (en suinkaan puhu nyt itsestäni....) ehtii miettiä seksin aikana muunmuassa näitä asioita;

Vittu en oo sheivannut.
Sattuukohan tää sänki sitä ?
Ai saatana tää sänki sattuu mua.
Mikä tää haju on ?
Kuuleekohan sen veli ?
Millonkohan sen veli on ite saanu seksiä ?
Ei vittu sen veli on tossa seinän takana.
Miks tää alku on aina näin kankeeta ja vaikeeta ?
Miks meitä aina naurattaa kun aletaan panemaan ?
Onkohan se ihan normaalia ?
Hei oikeesti tuleeks tää haju musta ??
Miltähän näytän sen mielestä kun oon tässä päällä.
Ei hitto miks mietin nyt mua hävettää.
Haluun pois tästä päältä ratsastamasta.
Älä koske sun säärillä sen ihoon se varmaan kuolee siitä pistelyn tuottamasta kivusta.
Ei hitto näytän läskiltä tässä asennossa.
ALKAAKO MULLA MENKAT?????
Tuntuu ihan siltä että alkaa menkat.
Kuolen häpeästä jos mulla alkaa menkat, häivyn tosta ovesta enkä tuu enää ikinä takas.
Heehee ton ilme näyttää vähä hassulta.
Pakko mennä lääkäriin jos tää haju tulee musta.
Älä kato silmiin ku se alkaa naurattaa.
Mitä ihmettä mä teen mun käsillä ?
O-ou, pimppipieruasento !!!

Huh ei pimppipieruja.
Onkohan mulla toi lihaskunto missä kunnossa, koitetaas puristaa.
Okei kyl siel taitaa jotain puristusvoimaa olla.

Ai se on koht jo tulossa. Tää on kyl aika kestävä mies, pisteet sille.

ja mies silti kehuu seksiä hyväksi......
Olen sanaton.

Luultavasti mies on voinut tuolla hetkellä ajatella jotakin seuraavanlaista:

maksalaatikkoa, maksalaatikkoa, maksalaatikkoa...

Ai miksi? No siksi, jotta ei laukeaisi niin nopeasti painaessaan tiukkaa teinipiparia.

Ehkä se seksi on hyvää miesten mielestä siksi, että he ajattelevat alapäällään. Eihän siitä nyt tulisi yhtään mitään, jos päässä pyörisi koko aika tuollainen litania ajatuksia.

Joten naiset: keskittykää enemmän alapäähän, vähemmän yläpäähän.

(Ja näitä vinkkejä lukiessa kannattaa muistaa se minun tilanteeni ja ei ehkä ottaa kaikkea niin todesta. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä, Älkää tehkö niinkuin minä teen vaan tehkää niinkuin sanon, jne.)

Vappuplääh

Tuli vietettyä vappuviikonloppua kotonakotona vanhempien luona ja oli koko viikonlopun niin veto poissa. Mitä lie yleistä kevätväsymystä, kun ei ole kuitenkaan tullut tehtyä nyt mitään erikoisen rasittavaakaan, ihan vain normiarkea on ollut. Jokaisena päivänä väsytti niin paljon, että kesken päivän tuli otettua päiväunet ja jos illalla sattui katsomaan tylsää televisio-ohjelmaa, niin hyvin äkkiä alkoi pää nuokkua. Toisaalta samapa tuo oli nukkua, kun ei nuo kelitkään olleet mitkään parhaat (vesi-/räntäsadetta/kovaa tuulta).

Kun nyt muutosta ja työpaikan vaihdosta on kulunut hieman reilu kuukausi aikaa, niin olen huomannut yhden asian muuttuneen. Ennen tätä muutosta perstakahikilässä ollessani minulla oli koko aika sellainen olo, että täältä on päästävä pois. Ei se mitenkään koko aika aktiivisesti ollut mielessä mutta kuitenkin jonkinlainen apina oli koko aika selässä kannettavana. Nyt kun olen täällä missä haluankin olla, niin se apina on hävinnyt kokonaan selästä ja on sellainen jollain tapaa keveämpi olo. Ei tarvitse enää hötkytä minnekään vaan voi ihan kaikessa rauhassa lässähtää aloilleen ja keskittyä johonkin muuhun, vaikkapa siihen asunnon etsimiseen.

Puhe-elin

Työpaikan vaihdoksen myötä tuli myös uusi työpuhelin. Tai ehkä pitäisi paremminkin puhua "puhelimesta". Tämä kalikka on siis "älypuhelimien" lahkoon kuuluvaa mallia ja onpahan ollut opetteleminen sen käyttämisessä. Kun on tottunut käyttämään näitä Wanhan Cunnon Ajan Puhelimia, niin oli melkoinen tyrmistys, kun otti tätä vekotinta käyttöön. Mitä toimintoja oli ennen pitänyt itsestäänselvyyksinä vanhoissa hyvissä puhelimissa, niin tästä rakkineesta ne kaikki loistivat poissaolollaan.

Jos haluaisi laittaa nopeasti puhelimensa äänettömälle, pelkälle värinähälytykselle tai piippaukselle, niin eipä onnistu profiilia vaihtamalla, koska sellaisia ei ole. Jostain helvetistä ensin pitäisi hiplata valikkoa esille, josta veivataan sitten ääniä kohdalleen.

Entäs sitten puhelinnumeroiden tallennus... Naputtelin yhden numeron ja painoin tallenna:
puhelin: "Määritä ensin tili"
UT: "Mikä prkleen tili?!" o_O
*ohjeiden kaivelua netistä*
ohjeen huomautus: "Puhelinnumeroita ei voi tallentaa SIM-kortille"
UT: "Siis mitä vattua?!!!"

Lopulta, kun otin sähköpostin käyttöön, niin helpoiten numerot sai lisättyä tekemällä kontaktit sähköpostiin, josta ne automaagisesti synkronoituivat puhelimeen. Mutta on se nyt jo SanonkoMikä, kun ei voi puhelimeen edes tallentaa numeroita ilman, että pitää joitain saamarin tilejä luoda.

Mitäs muuta... Ihmetyttää myös nämä palikassa valmiina olleet sovellukset. Heti aloitusnäytöltä löytyi kyllä kaiken maailman lärvikirjat, twitterit, yms. someyrjötykset ja nippu persreikälän sanomalehtien kuvakkeita mutta tärkeimmät puuttui. Vähän aikaa sai päätään raapia, että löysi ensin sen tärkeimmän eli mistä pääsee soittamaan. Onneksi sentään nämä aivan jonninjoutavat sovellukset sai poistettua kokonaan laitteesta ja aloitusnäyttöön sai veivata haluamansa aloitusnamiskuukkelit. Ja tässäkin oli tietysti se säännön vahvistava poikkeus eli jostain ärsyttävän kumman syystä kalenteria ei saanut lisättyä valikkoon.

No entäs laitteen fyysiset ominaisuudet. Entiseen verrattuna painaa kuin synti ja on aivan tajuttoman molon kokoinen. Ennen puhelinta saattoi kanniskella taskussaan mukana, jos lähti vaikka käymään jonkun luona juttusilla. Nyt kalikka jää pöydälle makaamaan, kun ei sitä taakkaa huvita ottaa kantaakseen. Eli se siitä nykyajan tavoitettavuudesta, minun tavoitettavuus siirtyi takaisin lankapuhelinten aikaan. Akkukesto on myös aivan pelleilyä. Tällä viikolla latasin lätyskän maanantaiaamuna ja jo torstaina sen sai lyödä laturin perään. Huomion arvoista oli, että en käyttänyt puhelinta juuri ollenkaan (tein sillä yhden puhelun ja säätelin lähinnä asetuksia), wlanit ja datayhteydet oli otettu pois päältä ja vekotin oli päällä vain työaikana. Tänä aikana siviilipuhelimen neljästä pykälästä hävisi vain yksi pykälä pois.

Laitteella kirjoitus on myös oman maininnan arvoinen. Näytöllä näkyvä qwerty-näppäimistö on aivan liian pieni, eikä se juuri suurene vaikka puhelinta pitäisi pystysuunnan sijaan vaakasuunnassa (asennon mukaan kääntyvä näppäimistö, o-Ooh, miten mullistavaa!). Ennakoivalla tekstinsyötöllä ei tee yhtään mitään, koska se ehdottaa aina vääriä sanoja ja lopulta kaiken joutuu kirjoittamaan alusta loppuun. Olisi laitteessa kai jonkinlainen "pyyhkäisynäppäimistö" (sormen vetely pitkin näppäimiä) mutta eipä ollut siitäkään apua minun nakkisormilla. Omalla puhelimella, jossa on vain 9 kirjoitusnäppäintä (+erikoismerkit) ja hyvä ennakoiva tekstinsyöttö, niin kirjoituksen nopeus on huomattavasti suurempi ja näppäinpainalluksista saa selkeän palautteen.

Eli mitä tästä laitteesta voisi sanoa yhteenvetona. Se ei ole hyvä puhelimena, kameran käytettävyys on jostain naurettavan ja ala-arvoisen väliltä verrattuna vaikka oikeisiin pokkareihin (tosin kyllä niistä otetuista kuvista tulee ihan katseltavia) ja "tietokoneena" vehje on täysi vitsi. Niin ja käynnistyy vielä kaiken lisäksi aivan liian hitaasti (oma puhelin ja tietokone ovat jo käynnistyneet siinä ajassa, kun tähän vasta syötetään pin-koodia).

Ja vielä kuvallinen yhteenveto nykyajan "puhelimista":



Meinasi vielä vallan unohtua. Kun oli ensimmäisen viikon vedellyt sormella tämän perkelelliseen laitteen hiplausnäyttöä välillä hipeltäen, välillä raivon vallassa, niin johan se melkein sormikin otti siitä itseensä. Hyvä ettei pitänyt käydä anomassa työterveydessä sairaslomaa rasitusvammojen takia! Jontkaan nämä nykyajan helvetilliset laitteet pitäisi nakata!

Täällä taas

Muutosta ja parista ensimmäisestä työviikosta on selvitty hengissä ja nyt on taas arki palautunut hieman takaisin uomiinsa ja pääsee tännekin kirjoittelemaan jotakin. Muutto oli... noh, muutto. Se nyt meni ilman sen kummempia häslinkejä. Enemmän tuskailua toi se, kun sai etsiä jotakin tiettyä tavaraa kissojen ja koirien kanssa. Tuntui, että elämä on ihan sekaisin, kun mitään ei löydä mistään. En ole vielä edes purkanut kaikkia paketteja ja tiedä häntä tulenko edes purkamaan. Ei huvittaisi toista kertaa ryhtyä samanlaiseen purkamis- ja pakkausrumbaan, jos nyt jostain löydän sen ostettavan asunnon ja muutan tästä vuokraläävästä pois.

Ensimmäisellä viikolla töissä oli kaikenlaista hötkyämistä. Alussa kaikki oli hieman sekavaa, kun ei tiennyt mitä on missäkin ja kuka hoitaa mitäkin asioita. Loppuviikosta puolestaan hieman alkoi jo tympäistä, kun lähinnä koko viikko tuli tutustuttua kaikkiin yrityksen ohjeisiin ja kaikkeen sellaiseen diipadaapaan. Olisi tehnyt mieli tehdä jo oikeita kunnon töitä eikä tuollaista "leikkimistä". Toisella viikolla pääsin jo hieman "lähemmäksi" niitä oikeita töitä, kun piti tutustua uusiin asiakkaisiin ja heidän toimintaansa ja ohjeistuksiin. Mutta kai sitä tästä pääsee pikkuhiljaa niiden töiden kimppuun.

Työtietokonettakin sai säätää urakalla, jotta totutut jutut löytyivät taas omilta paikoiltaan. Yllättävän paljon sitä tulee säädettyä pikkuhiljaa konettaan töitä tehdessään. Sitten kun annetaan täysin pakasta nykäisty uusi kone, niin hieman on muistelemista, että mitä piti säätää mistäkin.

Niin ja siitä viimeisestä lomaviikosta. Loma ehti vasta tiistaihin asti kunnes projektiääliö soitti puhelimeeni. Tosin yritykseksi jäi sekin tavoittelu.

Radiohiljaisuus

Huomenna muuttoauto kurvaa pihaan ja sitten alkaa se iloinen laatikoiden kantelu. Toivottavasti ei sada kovin paljoa vettä, mieluumminhan niitä kantaisi auringonpaisteessa mutta kun ei noita kelejä oikein voi valita. Osa tavaroista täytyy jättää vielä vanhaan asuntoon, kun uusi asunto on pieni vuokrayksiö, johon ei kaikki tavarat mahdu kunnolla. Eipähän noilla kyllä ole niin kiire, siirtääpähän loput tavarat sitten jonnekin varastoon, kun on saanut myytyä tämän vanhan asunnon ensin pois. Pää vain meinaa välillä mennä sekaisin, kun kaikki tavarat on pakattu laatikkoon ja jos jotain jo pakattua tavaraa tarvitsee, niin vähän aikaa saa kelata, että mihin laatikkoon sen laittoi. Näköjään jokaisen laatikon kylkeen pitäisi laittaa listaus sisällöstä eikä laittaa vain mitään teipinpalaa, jossa on ylimalkaisesti sanottu laatikon sisältö.

Nettiyhteyskin katkeaa nyt muuton myötä ja uuden yhteyden hankin kunhan kotiudun uudelle paikkakunnalle. Miten kauan siinä yhteyden saamisessa menee, niin sitä on hankala sanoa. Tuntuuhan se vähän orvolta, kun ei ole asunnolla nettiä käytössä mutta sille ei mahda mitään. Kyllä sitä pärjää jonkin aikaa ilmankin, pitää sillä välin käyttää pakollisten asioiden hoidossa työpaikan yhteyttä tai julkisia verkkoja. Mutta nyt allekirjoittanut poistuu verkosta ja palaa takaisin ennaltamääräämättömän pituisen ajan jälkeen.

Laatikkoleikki

Laatikoiden kanssa on nyt saanut leikkiä ihan kylliksi. Olen vielä ollut tällä viikolla töissä ja iltaisin olen aina pakkaillut jotakin tavaraa laatikkoon. Ihan eniten laatikoita vie näköjään kaikenlaiset kirjat ja mapit. Niitä on jotenkin salakavalasti päässyt kertymään kirjahyllyyn ja kaappeihin pikkuhiljaa. Olen kyllä yrittänyt heittänyt menemään sellaista, millä en ole tehnyt vähään aikaan mitään mutta siitäkin huolimatta niitä riittää.

Vaatteiden kanssa on sen sijaan ollut helpompaa, sillä ne mahtuvat kahteen isoon laukkuun ja pienempään pahvilaatikkoon. Olen joskus katsellut juutuubista videobloggaajien tuotoksia ja niissä on joskus vilahtanut kuvaa vaatekomerosta/-huoneesta. Yhdelläkin vloggaajalla oli sellainen pieni vaatehuone, jossa oli monta tankometriä täynnä rätei ja lumpui. Minun silmiin se näytti kuin olisi katsellut jonkin vaatekaupan repertuaaria. Onneksi en ole mikään kovin innokas vaatteiden hamstraaja, sillä jos omistaisin noin paljon rättejä ja niiden kanssa tulisi muutto eteen, niin voisi pelipöksyt revetä (tosin siitä ei olisi varmaan isoa haittaa, kun uusia olisi tilalle).

Työpaikallakin on ollut surkuhupaisaa seurata, miten jotkut ovat ottaneet tiedon vastaan minun lähtemisestä... Tai jotkut ja jotkut. Tarkemmin sanottuna vain tämä projektiääliö. Kaikki muut kollegat ovat ymmärtäneet hyvin lähtöni syyt (virallinen syy: paikkakunnan vaihto) ja ovat suhtautuneet siihen asiallisesti/positiivisesti. Sen sijaan projektiääliön tuntuu olevan vaikea sulattaa poislähtöä ja on mutisten ihmetellyt, kun talosta lähtee pois osaavaa työvoimaa (sivuhuomautuksena sen verran, että en ole ainoa lähtijä viimeisen parin vuoden sisällä). Hmmm.... Mistähän mahtaisi johtua.

Kaiken lisäksi tämä nysvä yrittää vielä epätoivoisesti saada minua jotenkin nakitettua. Kävi eilen nakkaamassa paperinipun pöydälle saatesanoilla "tee nämä ennenkuin häippäset". No varmasti teen enää tässä vaiheessa. Ensi viikon pidän vielä jäljellä olevia lomapäiviä ja muita vapaita pois. Saapa nähdä sitten, että montako päivää menee ennenkuin soittavat työpaikalta perään. Veikkaisin, että menee tiistaille tai korkeintaan keskiviikkoon, kunnes yrittävät tavoitella. Voi olla tosin melko hiljaista se minun puhelimeen vastaaminen...

Pullossa

Joskus marraskuussa tuli sovittua itsensä kanssa, että helmikuun loppuun mennessä leuanvetoja on mentävä 3x10. Viime viikollahan se oli tuo kuun loppu ja pitihän se "testata" taas kuntonsa. Ensimmäinen sarja meni niin kevyesti, että olisi jaksanut tehdä vaikka vähän enemmän kuin kymmenen. Parin minuutin tauon jälkeen nykäisin toisen kerran. Tällä kertaa joutui jo tekemään töitä, että sai hinattua itsensä ylös kymmenen kertaa. Tuon jälkeen oli jo hieman hengästynyt olo. Lepiä taas vähän ja viimeinen sarja meni näin:

Ensimmäinen


Toinen


Kolmas


Neljäs


Viides


Kuudes


Seitsemäs


Kahdeksas


Yhdeksäs


Kymmenes


Viimeiset oli kieltämättä aika tuskaisia mutta tavoite täyttyi nipinnapin. Ehkä seuraava tavoite voisi olla sellainen, että nuo sarjat menisivät ensimmäisen sarjan helppoudella eikä tarvitsisi käyttää viimeisiä voimiaan naaman vääntelyyn. Tuolle tavoitteelle ei nyt osaa aikataulua antaa mutta se ehkä menee jonnekin kesään. Vartalossakin on hieman havaittavissa pientä muutosta kuntoilun seurauksena. Käsivarret ovat edelleen melkolailla pakkasen raiskaamat pulkannarut mutta rintakehään on tullut jotain lihasta, enää se ei ole tasainen lättänä kuin mitä se joskus aikaisemmin oli. Mutta sellaiseen lihaksikas pullistus -olemukseen on kyllä hyvin pitkä matka, voi olla, että sellaisen saavuttamiseen menee vuosia ja sekin sillä reunaehdolla, että jaksaa kuntoilla säännöllisesti ja kehityspainotteisesti.

Eilen jouduin käymään kaupungilla toimittelemassa asioita. Kun olin saanut asiani toimitettua ja ajelin takaisin asunnolleni, niin tuli siinä matkan aikana sellainen olo, että kyllä sitä on aika pullossa elävä. Kun joutui pyörimään tuolla kaupungilla ihmisten seassa, niin kieltämättä kontrasti tähän minun tavalliseen arkielämääni tuntui melko räikeältä. Kun arkipäivät on töissä, illat möllöttää asunnollaan ja käy kerran viikossa kaupassa, niin ihmiskontaktien osalta tämä elämä on melko yksitoikkoista. Noh, ehkä se tuo eilinen oli taas hyvä muistutus siitä, että on kai se välillä hyvä käydä edes vähän jossain ihmisten ilmoilla.

Virallista

Nyt se työpaikanvaihdos on sitten virallista. Viime viikolla allekirjoitin uuden työsopimuksen ja sanoin entisen irti. Uudessa hommassa pitäisi aloittaa huhtikuun alussa eli pitäisi vielä jaksaa reilu kolmisen viikkoa tätä nykyistä työtä. Saa nähdä miten tämä loppuaika sujuu. Töitä olisi vielä melko iso kasa jäljellä mutta motivaatio niiden hoitamiseen on karissut melko tehokkaasti. Mutta toisaalta, eipähän se ole enää minun ongelma miettiä, että kuka hoitaa minun hommat loppuun sitten kun nostan kytkintä.

Tässä on vähän ollut kaikenlaista muutakin hötkyämistä. Uuden asuinpaikan etsiminen on pitänyt aloittaa mutta se ei näyttäisi muodostavan mitään ylitsepääsemätöntä estettä, sillä yksi paikka olisi jo kiikarissa. Alussa olisi tarkoitus muuttaa (hieman pitkin hampain) vuokralle, kun näin äkkinäisellä aikataululla ei oikein taida löytyä mitään ostettavaa kämppää. Tai ainahan niitä asuntoja on myynnissä, mutta sen mieluisan löytyminen on ihan asia erikseen. Kun on asettunut uudelle/vanhalle paikkakunnalle paremmin ja aikaa on enemmän käytettävissä, niin sitten voi paremmin kartoitella asumismahdollisuuksia.

Pahvilaatikoitakin on pitänyt haalia ja pakata etukäteen pois sellaisia tavaroita, joita ei enää tarvitse ja siinä samalla olen tehnyt pientä inventaariolistaa kaikista tavaroista. Yllättävän paljon sitä näkyy löytyvän kaikkea pientä esinettä huushollista. Esim. tällä hetkellä pelkästään keittiöstä löytyviä esineitä on listauksen mukaan jo yli 160 kpl. Toisaalta jo ruokailuvälineistä tulee kyllä äkkiä lukuja, joten sinällään tuon luvun ymmärtää. Ja itse asiassa minulla on omasta mielestäni melko vähän keittiötavaroita. Jos vertaan kaappejani kotikotini vastaaviin, niin omani näyttävät puolityhjiltä, kun kotona suurin osa kaapeista on täyteen ammuttuja. Välillä sitä ei aina ymmärrä, että miksi niitä kaikenlaisia kattiloita, vuokia, kuppeja, laseja yms. pitää olla niin paljon. Itse tulen hyvin toimeen ihan muutamilla tavaroilla ja nytkin kaapeista käveli vastaan sellaisia tavaroita, jotka olen joskus saanut lahjaksi mutta ne olivat vielä avaamattomina pakkauksissaan.

Kuten aikaisemmin ounastelin, niin jonkinlaista muutosta mielialassa on alkanut tapahtua sitten viime kirjoituksen. Silloin olotilani oli melko "meh" mutta nyt suupielet ovat alkaneet kääntyä hieman ylöspäin. Töissäkin sen on huomannut yksinkertaisesta ajattelutavan muutoksesta. Kun joku työasia on sapettanut enemmän, niin kyrsimys on laantunut äkkiä sillä, kun mieleen on tullut vain lause "kohta tästä paskasta ei tarvitse välittää enää ollenkaan". Tässähän kohta alkaa odottaa kevättä jo ihan eri tavalla kuin aikaisemmin...

Karvaturri

Viime viikonloppuna sain hieman taputella ja rapsutella yhtä koiraa. Näin ensimmäistä kertaa tuon koiran ja se oli ihan ystävällinen. Haisteli rauhassa eikä hyppinyt päälle ja kun sitä taputteli, niin näytti tykkäävän, kun halusi vielä lisää taputtelua lopetettuani läpyttelyn. Olen ennenkin törmännyt vastaavanlaisiin tapauksiin ja siinä mielessä nuo elukat ovat mukavia, että ne ovat niin mutkattomia ja eivät paljoa välitä, jos niitä taputtelee hieman sosiaalisesti tumpelompikin urpo.

Joskus ont tullut mietittyä, että minkähänlaista se elämä olisi, jos olisi joku eläin seuralaisena. Luultavasti se ei tuntuisi välillä niin yksinäiseltä mutta veikkaisin, että en kovin pitkään jaksaisi sitä irtokarvojen siivoamista, jatkuvaa ruokakupin täydentämistä ja paskojen siivousta. Olen kuitenkin sen verran laiska ja mukavuudenhaluinen, että lemmikki kuulostaisi ihan liian työläältä ja siksipä sellaisen hankintaa ei ole tarvinnut miettiä sen enempää.

Sain viikolla viestiä. Ilmeeni sisäistettyäni viestin asian:

Niin... Se olisi sitten ilmeisesti muutto edessä, sillä minulle tarjottiin tätä pierusaharasta-paikkaa. Ihmettelen kuitenkin omaa reaktiotani tähän "uutiseen". Etukäteen kuvittelin, että jos saisin tiedon valituksi tulemisesta, niin hyppisin hulluna tasajalkaa ja ulisisin kuin heikkopäinen. Jotenkin olen vain nyt niin väsynyt tästä kaikesta, että en jaksa kunnolla innostua tästäkään. Tulevalla viikolla kuitenkin pitäisi ensin vääntää nimiä papereihin, jotta homma olisi virallista. Ehkä se sitten... Tai ehkä ei...

Jipiii...

Päivän paradoksi

Ihmisen muisti on erittäin hyvä - mutta harvinaisen lyhyt. Eilen illalla silmiini sattui eräs tekstipätkä. En vain enää muista, että missä näin sen, luinko netistä vai oliko se yhdessä sarjassa mitä katsoin illalla. No mutta kuitenkin...

Nainen luulee, että mies muuttuu.
Mies luulee, että nainen ei muutu.

Haistattelu

Olen viime aikoina alkanut heräillä aamulla liian aikaisin. Saatan herätä tunnin tai pari normaalia aikaisemmin ja siinä herätessä on aina tuntunut, että on hieman liian kuuma. Parina yönä testasin asiaa nukkumalla ilman t-paitaa ja ehkä siitä oli vähän apua. Tuolloin en herännyt niin herkästi ja jos heräsin, niin nukahdin helposti uudestaan vähäksi aikaa. Ruuvasin eilen lämmitystä pienemmälle, jotta lämpötila makuuhuoneessa alenisi. Jos tuo lämpötila aleneisi sen verran, että nukkuessaan pysyisi paremmin horroksessa eikä heräisi niin helposti.

Työhaastattelukin oli ja meni. Koska haastattelupaikka oli toisella paikkakunnalla, niin piti matkustella pari tuntia suuntaansa. Ja koska olen hieman hermoheikko aikataulujen suhteen, niin lähdin liian aikaisin matkaan. Olin perillä n. 25 minuuttia ennen varsinaista sovittua haastatteluaikaa, niin piti keksiä jotakin väliaikatekemistä, jotta en olisi saapunut ihan liian etuajassa. Söinpähän sitten eväitä ja katselin samalla ympäristöä, joka oli jo hieman muuttunut sitten viime näkemän. Alueelle oli rakennettu taloja ja lisää näytti pukkaavaan siihen lähelle.

Tällä kertaa paikalla oli vain yksi haastattelija ja hän oli osaston johtaja. Haastattelu oli melko leppoisa ja kun kerta tämän avoinna olleen tehtävän sisältö olisi aika pitkälti samaa mitä olen nyt tehnyt, niin tuntui, että puhuin haastattelijan kanssa "samaa kieltä". Mitä olen ollut muutamassa aikaisemmissa haastatteluissa, joissa mukana on ollut joku henkilöstöpuolen edustaja (henkilöstöpäällikkö tmv.), niin näissä varsinkin näiden henkilöstöpuolen edustajien tekemät kysymykset ovat olleet vähän sieltä tännepäin haetun tehtävän suhteen, ainakin minun mielestä. Onpahan vain käynyt aina silloin mielessä, että tajuaakohan nämä tyypit ylipäätään mitään tästä alasta. Ihan parhaiten olen aina osannut vastailla silloin, kun kyselijä on itsekin tehnyt alan tehtäviä tai tietää ne erittäin hyvin. Näissä tapauksissa olen pystynyt kertoilemaan asioista niiden oikeilla nimillä ja vastapuolikin on ymmärtänyt sönkötykseni.

Kaiken kaikkiaan tuosta haastattelusta jäi ihan ok maku suuhun. Hommatkin olisi aika tuttuja ja luultavasti joillakin osa-alueilla työskentelyolosuhteisiin/-tapoihin tulisi aikaisempaan verrattuna parannusta. Nykyisessä paikassa muutama asia revityttää aina välillä pelihousuja kunnolla mutta tuolla ne olisivat hoidettu toisella tavalla. Mielenkiintoista olisi kyllä nähdä, miten homma toimisi tuolla. Sain vielä haastattelusta lähtiessä "kotitehtäviksi" täytellä joitain nettitestejä, jotka tein tänään ja olivat aikalailla samanlaisia mitä jouduin tekemään kerran aikaisemminkin. Joten eipä tässä ole taas muuta tekemistä kuin odotella jännäkakat housussa lopputulosta jonkin aikaa.

Pieru Saharasta

Tänään aamulla hieman hätkähdin, kun tarkastelin henkilökohtaista sähköpostiani. Saharaan kadonnut pieru otti minuun yhteyttä ja tiedusteli, että olenko vielä kiinnostunut paikasta. Heillä oli kuulemma ollut projektikiireitä yms. erinäisiä syitä, joiden takia rekrytointi oli "hieman" venähtänyt. Eipä minulla ollut mitään vastaansanottavaakaan, joten vastasin myöntävästi. Haastattelu olisi ensi viikon loppupuolella, joten tässä on taas riittämiin aikaa hermoilla ja panikoida tätä haastattelua.

Paljon porua, vähän villoja

Viime viikonloppuna ja alkuviikosta oli yleistä hölinää ja mölinää siitä, että Äss-ryhmä tiputtaa ruokatavaroiden hintoja kaupoissaan. Tänään kävin kaupassa ja saipa taas todeta, että hinnanalennukset ei koske minua. Ainoastaan banaanit ja voileipämargariini olivat aikaisempaa halvempia ja banaaneistakaan tiedä oliko ne jossain erikoistarjouksessa vai oliko ihan pysyvä hinnanalennus. Mutta muuten ostamani tuotteet maksoivat sen minkä ennenkin eli VMP koko hössötys alentuneista hinnoista.

Keskellä viikkoa bongasin uutisen/jutun, joka kutkutti ainakin minun harmaita aivosoluja. Artikkelissa kerrottiin bakteereista, jotka käyttävät ravinnokseen sähköä/elektroneja...! Tulipahan sitten kaikenlaista mieleen tuota juttua lukiessa. Päällimmäiseksi jäi mieleen, että ihme, kun nämä bakteerit eivät ole vielä levinneet sähkönsiirtoverkkoihin. Siellähän niille olisi tarjolla energiaa ja "syötävää" niin paljon kuin napa antaa myöten. Saattaisi siinä olla sähkönsiirtoyhtiöt ihmeissään, jos langoilla kasvaisi bakteeriyhdyskuntia, jotka mussuttaisivat sähköä maksamatta siitä penniäkään. Sähöyhtiöt: Be afraid. Be very afraid...

Noh, ehkä hieman liioiteltua mutta kuitenkin.

Veto loppu

Viikon arkipäivistä on puolet takana ja jo nyt on niin vetämätön olo. Jotenkin vain väsyttää koko aika eikä työpäivän jälkeen jaksa/innosta tehdä yhtään mitään. Tuntuu myös, että mitä tässä on joutunut tekemään kaikenlaisia päätöksiä, niin kaikki ne ovat menneet päin persettä. Vaikka asioita on koittanut pyöritellä mielessään miten päin tahansa, niin lopulta sitä on huomannut, että taas tuli VihtoriMatti. Nyt tekisi mieli vain nukkua pari kolme kuukautta putkeen ja heräillä vasta sitten, kun aurinko lämmittää enemmän säteilyllään.

Pieniä arkipäivän ihmetyksiä, joka ihmetyttää tyhmää: Jos täysin rutikuvalla tiskirätillä yrittää pyyhkiä pöydältä pois vettä, niin eipä onnistu. Vesi jää lillumaan pöydälle pyyhkimisestä huolimatta. Jos taasen ensin kastelee rätin märäksi ja sen jälkeen pyhkii, niin hoplaa! Vedet pyyhkiytyy pois. Että ei nyt mene tajuntaan, että miksi se kuiva rätti ei suostu imemään vettä mutta märkä rätti toimii paremmin...

Perkele näitä ainaisia otsikoita

Jossakin on varmaan taas mennyt huonompaan suuntaan.

Ennen: Töissä viikko vitutusta, perjantaina paremmalla mielellä, kun viikonloppu edessä. Viikonloppuna mukavalla mielellä tehden jotakin.

Nyt: Töissä viikko vitutusta, perjantaina vitutusta, kun viikonloppu edessä. Viikonloppuna paskalla mielellä hajoten omaan elämäänsä.

Eilen oli taas sellainen henkisesti oikein paska päivä. Ei ollut juurikaan mitään tekemistä ja en tiedä oliko sillä mitään vaikutusta, kun olin joulun aikaan viikon kotonakotona ja nyt olen taas itsekseni. Ei sen puoleen, ei vanhempien luonakaan se elo ole mitään kovin sosiaalista. Onhan sillä varmaan kuitenkin jotakin vaikutusta olla kokonaan ihan yksin verrattuna siihen, että saman katon alla on edes joku.

Tänään aamupäivä oli ihan ok, kun oli tekemistä. Keskipäivän jälkeen tekemistä ei ollut ja siitä se alamäki taas lähti. Iltapäivällä yksi puhelu ja sen jälkeen taas kyrpiintyneenä ja vihaisena. Nyt siis sellainen olo, että tekisi mieli pistää pajavasaralla ja lekalla jotakin tasaiseksi.

Laittoipahan tuokin puhelu mietityttämään, että mitenkä perseellään sitä asiat voi ihmisellä (lue: minulla) olla, että ei ole yhtään ketään, kenenkä kanssa voisi halutessaan puhua edes vähän luottamuksellisesti. Itse itselleni vastaten, luultavasti erittäin päin persettä, kun ainoa "luottokaveri" on tämä blogi, jonne voi avautua asioistaan.

Viime vuoden lupaukset

Tein vuoden 2014 alussa kolme lupausta, jotka menivät näin:

1) Lupaan olla fyysisesti koskematta vastakkaisen sukupuolen edustajia. Jos joku sukulaistäti (tai muu) ajaa minut nurkkaan ja pakottaa halaamaan, niin sellaisia ei lasketa. Myöskään käsipäiväätä eli tervehtimisiä ei lasketa tähän.

2) Vastapainoksi edelliselle, lupaan ajatella tänäkin vuonna kaikenlaisia hyvin epäsiiveellisiä ajatuksia niistä vastakkaisen sukupuolen edustajista, joita näen tässä jokapäiväisessä elämässäni.

3) Viimeisenä se kaikkein vaikein eli koetan pitää vuoden aika vähintään yhden sellaisen päivän, jolloin en puhu sanaakaan.

Kuten vähän lupauksia tehdessä ounastelinkin, niin ne olivat hyvin helppoja pitää.

Kohta 1 ei tuottanut mitään vaikeuksia eli en koskenut yhtäkään vastakkaisen sukupuolen edustajaa (saati sitten saman sukupuolen edustajia) koko vuoden aikana. Tosin kesällä yksissä juhlissa olin pakotettu sanomaan käsipäiväätä ja halamaan mutta näitähän ei laskettu. Ensi kerralla varmaan pitäisi ottaa hanko matkaan, jotta saisi hätisteltyä nämä täti-ihmiset käsivarren matkan päähän itsestään.

Kohta 2 täyttyi hyvinkin helposti ilman minkäänlaista ponnistelua. Tässä ehkä huomioimisen arvoinen juttu oli sellainen, että siveettömiä ajatuksia tuli ajateltua herkemmin sellaisista random-henkilöistä, jotka olivat minulle ennestään tuntemattomia ja mutta olin tavannut/nähnyt nämä jossakin yhteydessä. Esimerkkinä voisi vaikka mainita nuo kesäiset juhlat, jossa oli yksi tarjoilijana toiminut ihan kivannäköinen, nuori ja tiukkaperäinen nainen. Mitä kaikkea minä teinkään hänelle ajatuksissani...

Kohta 3 oli ehkä se kaikkein haastavin mutta onnistuihan tuokin sitten ihan kirkkaasti. Vuoden aikana oli kaikkiaan kolme sellaista päivää, jolloin en puhunut kenenkään kanssa yhtään mitään.

Loppuun vähän muuta. Ihmetytti taas kerran, kun näin millä hakusanoilla blogiini oli osuttu yhtenä päivänä. Hakusanoina oli tällä kertaa sanat vanhempaa naista kaatopaikka.

Mitähän etsijä on mahtanut tällä etsiä? Mieleeni nousi seuraavanlaisia vaihtoehtoja:
- vanhemmat naiset joutavat kaatopaikalle
- vanhempaa naista löytyy kaatopaikalta
- tämän kaatopaikan pitäjä tarvitsisi vanhempaa naista (vink vink)

No, olipa tarkoitus mikä tahansa, niin ihmeellisiä ovat google-hakujen tiet.