Päläpäläpälä

Prologina illan kirjoitukseen...

Kirjoituksiini on tipahdellut aina silloin tällöin kommentteja. Näitä lukiessa olen huomannut, että kommentit voisi jakaa karkeasti kolmeen eri kategoriaan näin bloginpitäjän näkökulmasta. Nämä kategoriat ovat ärsyttävät, neutraalit ja ärsyttävät kommentit.

1. kategorian ärsyttävä kommentti on mitä se tarkoittaakin. Sellaista lukiessa tulee väkisinkin mieleen, että kommentin kirjoittaja on täysi idiootti, joka ei ole ymmärtänyt ollenkaan lukemaansa. Blogin historiassa on ollut vain ja ainoastaan yksi tällainen kommentti, jota ei ole julkaistu. Jälkeenpäin minua on hieman kaduttanut, että tuo kommentti tuli poistettua ilman minkäänlaista käsittelyä. Vasta myöhemmin tuli mieleen, että tätä kommenttia ja sen kirjoittaa olisi voinut tylyttää julkisesti tälle omistetulla kirjoituksella. Mutta tuskinpa siitä olisi ollut mitään hyötyä, koska kommentin kirjoittanut anonyymi olisi tuskin tainnut tulla lukemaan vastausta tähän idioottimaiseen kommenttiinsa.

Neutraalit kommentit ovat, ehkä yllättäen, neutraaleja kommentteja. Niihin en oikein osaa sanoa juuta enkä jaata, joten kommentin kirjoittajan ei kannata ihmetellä, jos en vastaa sellaiseen mitään.

2. kategorian ärsyttävä kommentti on hieman eri tavalla ärsyttävä mitä ensimmäisen kategorian kommenttityyppi. Tämä toisen kategorian kommenttityyppi on siksi ärsyttävä, koska se haastaa ajattelemaan. Eli se siis antaa "ärsykettä" aivoille. Usein hyvät kommentit, osa ehkä tiedostomattaan, ovat juuri tätä tyyppiä. Monesti näitä saa miettiä ajan kanssa, että mitäköhän tuohonkin vastaisi (tai sitten blogin pitäjä on niin tyhmä ja yksinkertainen, ettei sen takia pysty vastaamaan heti). Usein tämän kommenttityypin johdosta on tullut sitten uusia aihetta käsitteleviä kirjoitelmia.

Joten nyt, kun eri kommenttityypit on käsitelty, voidaan siirtyä illan varsinaiseen asiaan...

Yhden postauksen kommentia miettiessä ajatukset harhautuivat toiseen aiheeseen eli puhumiseen.

Puhuminen, tuo suusta tulevien äänteiden muodostamisen tapa, jota käytämme lähettämään viestin toisen aivoihin...

Ehkäpä se on käynyt aikaisemmista kirjoituksista ilmi, mutta sanottakaan se vielä tässäkin, että en ole mikään kovin puhelias ihminen, sen huomaa jo ihan fyysisestikin. Jos joudun keskustelemaan aktiviisesti eli olemaan äänessä hiemankin pitempään, sanotakkoon vaikkapa puolikin tuntia, niin minulta alkaa kurkku karhentua ja ääni hävitä. Luulisin, että tuokin johtuu ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä, ettei äänihuulet ja kurkku ole tottuneet pitempiaikaiseen puhumiseeen, jolloin seuraus on sitten mikä on.

Muutenkin minulla on hieman riistiriitainen suhde puhumiseen. Joskus se on ihan mukavaa, jos keskustelukumppanina on joku sellainen, jonka kanssa on helppo keskustella ja jutustelu etenee luontevasti. Joskus taas ei tarvita kovinkaan paljon, kun puhuminen alkaa ärsyttää minua. Varsinkin silloin huomaan ärsyyntyväni helposti, kun puhe on samojen asioiden jankkaamista, joista on puhuttu aikaisemmin, tai sellaista aivan merkityksetöntä ja tyhjänpäiväistä louskutusta. Sellaisia kiinnostavia puhekumppaneita minulle ei oikeastaan ole koskaan ollut. Tai no ehkä yksi näistä sähköpostitutuista oli sellainen, jonka kanssa tuli vaihdettua enemmän ajatuksia mutta sekin tapahtui messengerin välityksellä. Eli ei se varsinaista "puhetta" ollut mutta jonkinlaista kommunikointia kuitenkin.

Huvittavaa kyllä, joissakin tilanteissa puhumattomuuskin voi hieman ärsyttää minua. Esimerkkinä voisin mainita vaikka sellaisen, joka tapahtui yhtenä päivänä, kun olin Operaatio Puujalan takia eräässä tapaamisessa. Pöydän ääressä istui minun lisäksi mies ja nainen. Kaikki taisimme olla vähän tuntemattomia toisillemme, naisen olin muistaakseni nähnyt pari kertaa aiemmin joissakin muissa tapaamisissa. Jokainen osaa varmaan kuvitella sellaisen tilanteen, jossa kaikki ihmiset ovat vieraita eikä yhteisiä puheenaiheita oikein ole, jolloin tietenkin tulee sellainen kiusallisen hiljaisuuden tunne. Nökötimme siis siinä pöydän ääressä aneemisesti ja tämä alkoi hieman nyppiä minua. Mielessäni pyöri, että "minähän en tätä pitkään katso ja tähän on tultava muutosta". Kommentoin sitten siihen lyhyellä lauseella jotakin Operaation niukasta rahoituksesta ja nainen vastasi takaisin jotakin lyhyesti. Kysyin sitten heiltä, miten heillä Operaatio on sujunut ja siitä tuli hieman lyhyttä keskustelua, kunnes minun tuli aika lähteä pöydästä.

Toisaalta sitten joissakin toisissa tilanteissa tuo puhumattomuus ei kuitenkaan ärsytä. Työpaikalla saatan ihan hyvin olla vastaavanlaisssa tilanteessa hiljaa. Ehkäpä tuossa on erona se, että työpaikalla tunnen ihmisiä jo jotenkin ja minua ei kiinnosta tutustua heihin sen paremmin, koska he eivät ole minua kiinnostavia. Mutta jos tuota toista tapausta haluaa analysoida, niin tässä tilanteessa ihmiset olivat ennestään tuntemattomia ja ehkä jotenkin halusin ottaa heistä hieman selvää, ovatko he minulle uhka vai mikä. Jokin kivikautinen selviytymisvaisto kai siellä takana kummitteli vaikka tuskin he nyt mitään varsinaista "uhkaa" minulle olisivat muodostaneet.

Puhumisesta puheenollen tuli mieleen tuo puhelimeni. Olin taas yhtenä päivänä penkomassa laatikoitani, kun eteeni tuli nykyisen puhelimeni takuukuitti. Ostin tuon puhelimen viikkoa vajaa viisi vuotta sitten. Katsoinpahan sitten tuon johdosta ihan uteliaisuuttani puhelimen lokitiedoista, miten paljon olen tuolla kyseisellä laitteella soitellut ja vastaillut. Puhelujen kesto oli yhteensä n. 70 tuntia, joista soitettujen ja vastattujen puheluiden suhde meni aika lailla tasan. Laskeskelin tuosta huvikseni, että viiden vuoden ajan olen puhunut keskimäärin joka viikko yhden puhelun, jonka kesto on ollut n. 16 minuuttia. Operaattori on kerännyt tuolta ajalta rahaa pelkistä puheluista keskimäärin 150 euroa eli n. 2,50 euroa kuukaudelta (+ päälle vielä kuukausimaksut). En tiedä miten paljon muut ihmiset puhuvat puhelimiinsa mutta veikkaisin, että tuo minun määrä on aika vähän.

Tuli vielä mieleen tuosta yhdestä sähköpostitutusta, että joskus aikoja sitten leikittelin eräällä ajatuksella. Emme olleet nähneet tämän sähköpostitutun kanssa elävässä elämässä toisiamme kuin muutaman kerran. Sen johdosta tuli sitten tämä ajatusleikki mieleen, että tapaisimme minun asunnolla ja emme saisi puhua ollenkaan. Kaikki kommunikointi olisi tapahduttava muilla keinoin ja myös kirjoittaminenkin olisi kiellettyä. Tuota ajatusleikkiä leikkiessä tuli mietittyä aina mitä olisi halunnut viestiä ja ennen kaikkea miten sen olisi pystynyt viestimään. Yleensä ne menivät fyysisiksi melko pian...

Mitä tulee tarpeeseen puhua jollekin... Jotkut voivat tarvita paljonkin puheseuraa, minulla se tarve on melko pieni. Ehkä minulla on sitten vain erilaiset tarpeet, haluan ehkä enemmän kuunnella kuin puhua. Yksikseni ollessa kuuntelenkin paljon musiikkia. Yleensä kotihommia puuhastellessa minulla on radio auki, tietokoneella ollessani kuuntelen usein soittolistoja ja vielä iltaisinkin ennen nukkumaanmenoa saatan kuunnella korvanapeilla soitinta. Miksi sitten kuuntelen paljon? Ehkä siksi, että se on yksinäiselle yksi keino kuulla toisten ihmisten ääniä ja olla tuntematta itseään yksinäiseksi.