Kiva palata takaisin...

Kun on viettänyt koko raskaan viikon työmatkalla, niin kotiinsa on aina mukava palata takaisin. Miksikö?

Ensinnäkin en osaa nukkua kunnolla vieraissa paikoissa. Menneellä viikolla saatoin heräillä kahden aikaan yöllä, vilkaista kelloa ja yrittää taas nukkkua vain herätäkseni taas parin tunnin päästä uudelleen. Nukkumisolosuhteissa nyt ei ollut sinällään mitään huonoa. Oli hiljaista, peiton alla oli lämmin, tyynykin oli ihan sopiva ja huoneessa oli jopa omaani makuuhuonetta pimeämpää. Mutta näistäkään asioista huolimatta uni ei tahtonut olla yhtäjaksoista. Omaan sänkyyni päästyä nukuinkin sitten ihan aamuun asti ilman mitään heräilyjä. Tuo mahtoi tosin kyllä varmaankin johtua siitä, että olin väsynyt aiemmin huonosti nukutuista öistä ja siksi nukutti tavallista enemmän.

Ruokapolitiikankin kanssa tahtoo olla vähän niin ja näin työmatkoilla. Välillä saa syödä hyvin, välillä taas ei. Tämä yhdistettynä olemattomaan liikuntaan niin olo on reissun loppupuolella hieman nuutunut.

Mutta ehkä se kaikkein paras syy palata kotiin...? Tälläkin matkalla piti olla tekemisissä uusien ja ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa. Ja se ei ole minulle helppoa. Jotenkin en osaa vain jutella kenenkään kanssa mistään. Ehkä jotakin hyvin pientä asian tiimoilta mutta ei muuta. Tämä taas johtaa siihen, että koen itseni hyvin nopeasti ulkopuoliseksi, joka ei kuulu ollenkaan joukkoon. Ja koska olen oppinut tiedostamaan tämän asian varsin selvästi, tuntemus vain vahvistuu enemmän ja olen hyvin kaukana mukavuusalueeni ulkopuolella.

Eli: parasta kotiin palaamisessa on se, että en koe olevani enää yksin ja epämukavuusalueella. Ristiriitaista vai mitä? Olen yksin mutta en koe olevani yksin.