Namipussi

Lauantaina kaupassa käydessä ostin pitkästä aikaa namipussin itselleni. En ole pitkään aikaan syönyt karkkia, viimeksi ehkä on tullut herkuteltua joskus helmikuun alussa. No mutta kuitenkin, ostin sellaisen lakusekoituspussin. Tai ainakin niin luulin ostavani. Kotona tarkemmin pussia tutkaillessa huomasin, että sisältö olikin suurimmaksi osaksi viinikumien kaltaisia lötköjä, oli siellä kyllä joku ihan oikea lakukin mutta ne olivat vähemmistönä.

Nameja mutustellessa tuli muisteltua lapsuuden karkkihetkiä ja -makuja. Kun nyt söin näitä karkkeja, niin jotenkin tuntui, että näin vanhemmiten karkeista on mennyt maku. Lapsena kaikenlaiset karkit maistuivat hyville, olihan silloinkin tietysti jonkilaisia paremmuusjärjestyksiä karkeilla mutta ei niin isoja kuin nyt. Nykyään tuntuu, että minulle kelpaavat vain tietyt karkit. Esimerkiksi suklaa, lakritsi ja salmiakki ovat sellaisia suosikkimakuja, joista tykkään enemmän, muiden makujen kanssa on vähän sitten niin ja näin. Nämä valjun makuiset viinikumilötköt olisin voinut jättää ihan suosiolla kaupan hyllylle, jos vain olisin tiennyt. Nyt ne tuli vain syötyä, kun ei sitä maksettua tavaraa raaskinut heittää pois.

Jotenkin makumaailmani on siirtynyt tykkäämään enemmän myös hedelmien mauista. Niissä maut ovat aidompia ja luonnollisempia eikä niissä ole sellaisia esanssiplörinöitä mitä huonoissa karkeissa. Nyt viime aikoina olen tykästynyt erääseen omenalajikkeeseen. Tämän lajikkeen omenoissa rakenne ja suutuntuma on jotenkin niin hyvä. Se ei ole liian pehmeä ja jauhomainen eikä myöskään liian kova vaan sellainen sopivan napakka ja rouskahtava. Kun makukin on sopivan mehukas, niin tuon lajikkeen omenoita on tullut popsittua monena iltana.

Mutta kuitenkin, laittoipahan tuo karkkimakujen miettiminen miettimään myös sitä, että onkohan sitä kasvanut jo aikuiseksi, kun kaikista karkeista ei enää niin välitä.