Staattinen, osa 2

Aikaisempi kirjoitus toi mukanaan kommentteja, niin vastailen nyt niihin tässä pidemmän kirjoituksen muodossa. Tuosta ko. kirjoituksesta on jo kulunut puoli kuuta, joten hiemanhan tuo kesti kirjoittaa tätä tekstiä. Ajatukset levisivät kuin Hujasen joku ja monia kohtia piti kirjoittaa kahteen tai kolmeen kertaan, joten ei kannata ihmetellä, jos lauseiden välillä ei ole selkeää juonta. Tiedä sitten onko tämä vieläkään sitä mitä haluan sanoa mutta nyt itse aiheeseen...

Kommenteissa nousi esille, että ihmisistä löytyy - yllätys yllätys - erilaisia tyyppejä: uudistajia, muuttajia, visiönäärejä, vakauttajia, vastarannankiiskiä tai millä nimityksillä nyt näitä eri tyyppejä haluaakaan kutsua. Minusta näytti, että kommentit kääntyivät enemmän työelämään. Tämä hieman laittoi miettimään ja vertailemaan omaa työ- ja yksityiselämääni.

Tämä voi kuulostaa ehkä yllättävältä mutta olen työelämässä hieman toisenlainen kuin yksityiselämässä. Siellä en niinkään ole muutoksia vastaan, vaan ne ovat ihan tervetulleitakin mikäli vain asiat menevät parempaan suuntaan. Noita muutoksia on tullut nimittäin nähtyä tuolla työpaikalla, sekä huonompaan, että parempaan suuntaan. Ehkä tuota työ- vs. yksityiselämän nurinkurisuutta voisi hieman valottaa kertomalla taustoja siitä, mikä minua tässä nykytyöpaikassa nyppii. En muista olenko kirjoittanut syistä jo joskus aiemmin mutta syy nyppimiseen on se, että työpaikalla ei eräisiin tiettyihin asioihin ole tullut minkäänlaista muutosta vaikka asioista on puhuttu monesti. Lyhyesti sanottuna työntekotavat ja -välineet eivät ole enää nykyajalta peräisin vaan on jämähdetty jonnekin 1990-luvun aikaan. Mikä nyt ei ehkä yllätä, kun tarkemmin miettii henkilöstön ikärakennetta tuolla yrityksessä. Suurin osa on yli neljä-viisikymppisiä ja vanhempia kääpiä, jotka ovat saaneet koulutuksensa ehkä siellä 70-90-lukujen taitteessa eli viime vuosituhannelta, niin ei ihmekään, jos nykytekniikkaa ei osata hyödyntää kunnolla. Minä ottaisin käyttöön hieman toisenlaiset systeemit ja kehittäisin jopa mielelläni näitä työskentelytapoja ja menetelmiä aina parempaan/tehokkaampaan suuntaan mikäli siihen olisi vain tilaisuus. Itse asiassa kerran halusin ja pääsinkin jopa tekemään yhtä sellaista projektia mutta lopulta sekin hiipui kesken kaiken monien erinäisten asioiden takia. Se vain yksinkertaisesti kiukuttaa tehdä töitä paskoilla työkaluilla ja onhan siellä muitakin veetutusta nostattavia asioita, mm. asiakas, joka ei tiedä mitä tahtoo mutta silti kaikki pitäisi tehdä aikataulussaan. Eli ei tuo yleinen marina työpaikalta johdu niinkään kettumaisista pomoista tai muista huonoista henkilökemioista (pois lukien projektiääliö).

Ihan muuten vain näin ohimennen. En tiedä sitten, että miten äkkiä tylsistyisin jossain harmaassa virkamiestyössä, jossa työn sisältö pysyisi muuttumattomana vuodesta toiseen. Sitä on vaikea arvioida, koska nykyisessä työssä vaihtelua on jonkin verran ja minkäänlaista rutiinilla tehtävää työsuoritetta ei oikein pääse syntymään, koska kaikenlainen asioiden takkuaminen vie huomion pois itse siitä varsinaisesta työnteosta. Jos kaikki sujuisi leikiten, niin tekisikö se työstä tylsän? Luultavasti ehkä ei.

Eli mielestäni tämä tilanteeni näyttää nurinkuriselta siksi, että vaikka työelämässä pystyn muutoksiin, niin yksityiselämäni on puolestaan jämähtänyt ihan paikoilleen. Onko se sitten osaltaan pikkuriikkisen verran tuon työnkin syytä. Töissä joutuu koko päivän ajattelemaan, miettimään ja yhdistelememään kaikenlaisia asioita toisiinsa, niin se on jotenkin aivoja "kuluttavaa". Kotona ei sitten työpäivän jälkeen jaksa pahemmin miettiä uusia asioita ja tässä juuri niiden rutiinien mukava puoli tuleekin esille. Ei tarvitse ajatella juuri mitään vaan kaikki sujuu mukavan automaattisesti ja voi keskittyä koomaamiseen. Kesälomalla tuon huomaa myös hyvin, koska silloin sitä jaksaa puuhastella kaikenlaista ja mielessä pyörii paljon enemmän erilaisia juttuja, kun mikään työasia ole viemässä niitä voimavaroja pois.

Toisaalta, paljon se muutosvastarinta riippuu yksityiselämässäkin siitä, että mitä pitäisi muuttaa. Joku asia saattaa olla sellainen, että asia on yhdentekevä ja sen muuttamisella ei hyödy mitään. Tällöin asia on helpoin jättää sikseen, koska se on vain yksinkertaisesti helpompaa. Malliesimerkkinä vaikka sisustus ja tarkemmin verhot. Eipä niiden vaihdolla ole oikein kovin kummoista merkitystä minulle, varsinkin kun on vielä löytänyt omaa värisilmää miellyttävät värit. Muutoksessa olisi tässä tapauksessa vain lisää työtä (ravaa eri kaupoissa etsimässä verhoja, silitä uudet verhot, revi entiset alas seinältä, ripusta uudet paikoilleen) ja siitä saatava hyöty olisi lähinnä plus miinus nolla. Ehkäpä suurin syy muutosvastarintaan kuitenkin on siinä, että jos on löytänyt jonkin itselleen toimivan asian, niin sitähän ei hevillä (eikä rokilla) muuteta. Miksi ylipäätään korjata/muuttaa jotakin, jos se ei ole rikki.

Lähinnä tuosta parista työelämä/yksityiselämä tulee mieleen se, että ehkä minun on helpompi hyväksyä muutos silloin, kun tietää minne muutos vie, mitä siinä "matkalla" pitää tehdä ja kun voi vielä ehkä itsekin jotenkin vaikuttaa lopputulokseen. Esimerkiksi olenhan opiskellut töissä tarvittavia asioita koulussa ja työtä tehdessä on myös oppinut paljon lisää, jolloin ne työelämän muutokset ei ole niin maata järisyttäviä. Yksityiselämässä muutosta vaativat asiat (lähinnä henkisellä puolella) ovat enemmän sellaisia, joista ei tiedä juuri oikein mitään. Tästä esimerkkinä vaikka sosiaalinen tumpelous. Kun en tiedä mitä tehdä asian kanssa, niin helpompi on jättää asia sikseen ja mentävä eteenpäin niillä mitä on annettu, kuin pyrkiä tekemään muutosta, joka vaatisi melkoista ponnistusta. Siinä mielessähän se olisi hyvä pyytää jotakin ulkopuolista apua, joka näkisi asiat erilaisin silmin.

Olen nyt tuijottanut jo ties kuinka monetta päivää ja iltaa tätä tekstiä ja lopulta aina iskee kyrpimys. Mitä enemmän näitä ajatuksia vatuloi mielessään ilman minkäänlaista päämäärää, niin sitä enemmän se v-käyrä alkaa kasvaa. Josta taas puolestaan seuraa se, että asia menettää kiinnostavuutensa ja ryhdyn tekemään jotakin muuta. Ehkäpä juuri sen takia tämä yksinolo on alkanut tuntua mukavammalle, koska silloin voi tehdä ihan mitä itse haluaa eikä tarvitse käsitellä ketutusta aiheuttavia asioita. Voi lakaista ne maton alle ja antaa olla siellä. Ja oikestaan tuokin osaltaan selittää sitä miksi en ole niin innokkaasti seuraan hakeutumassa. Lopulta muut ihmiset saavat minut puheineen ja kommenteineen aina jollain tapaa kyrpiintyneeksi, varsinkin jos käsitellään minun ongelmia (työasioilla ei sellaista vaikutusta ole). Tämä yksinäisyys ja staattisuus ei niinkään ole kuluttavaa vaan pikemminkin antaa voimia kestää muita idiootteja.

Ai niin. Mitä siihen vitsiin tulee, että minkälainen tulevaisuuden kulkuvälineen pitäisi olla, niin olen sattumoisin kuvitellut tuota mielessäni jo vuosia aikaisemmin. Minun kuvitelmien kulkuväline ei juuri nykyautoja muistuttaisi, sillä siinä ei olisi renkaita tai rattia ollenkaan, se olisi pieni ja yksipaikkainen ja sillä voisi lentää. Eli lähinnä olen haaveillut sellaisesta yhden miehen UFOsta.