Kissaterapeutti haussa

Sarjassamme seikkailuja internetissä, osa 268437... Törmäsin alla olevaan kuvaan yhdellä kuvasivustolla.



Kuvan vitsi ei heti auennut vajavaisen englannin kielen osaamisen takia, joten piti käyttää hieman apuja. Sähköisestä sanakirjasta ei ollut apua tässä tapauksessa mutta netin hakukoneesta oli ja lopulta vitsikin aukeni. Tietoa etsiessä löysin tieni sivulle, jossa oli kerrottu kissojen käyttäytymisestä. Mielenkiinnosta lueskelin sivua läpi ja olipa siellä sanottu seuraavaa mm. sosialisaatiosta:

Kittens are naturally afraid of people at first, but if handled and well-cared for in the first 16 weeks, they develop trust in the humans who care for them. To decrease the odds of a cat being unsocial or hostile towards humans, kittens should be socialized at an early age.

It is a challenge to socialize an adult feral cat. Socialized adult feral cats tend to trust only those people they have learned over time can be trusted, and can be very fearful around strangers.

Jotenkin tuo pätkä jo kuulosti tavattoman tutulta. Teksti jatkui vielä seuraavasti:

Cats can be extremely friendly companions. The strength of the cat–human bond is mainly correlated with how much consideration is given to the cat's feelings by their human companion. The formula for a successful relationship thus has much in common with human-to-human relationships.

Niinpä niin, viimeinen lause tiivistää oleellisen ja sen, miksi teksti kuulostaa tutulta: itsenihän minä löysin noista tekstipätkistä.

Enpä nyt muista (enkä löytänyt), että olenko kirjoittanut lapsuuteni asuinoloista aikaisemmin. Luultavasti ehkä olen mutta en vain löytänyt oikeaa kirjoitusta, mutta kerrataan kuitenkin. Lapsuuskotini sijaitsi maaseudulla, jossa taloja oli harvakseltaan. Minun ikäisiä lapsia ei naapuritaloissa ollut, lähimmät taisivat silloin olla useiden kilometrien päässä, joten eipä niitä leikkikavereita pahemmin ollut siinä ympäristössä. Oikeastaan jouduin enemmän tekemisiin ihmisten kanssa vasta sitten, kun aloitin peruskoulun. Sitä aiemmin tällaiset kontaktit muihin ihmisiin kuin perheenjäseniin olivat aika harvassa. Tokihan sitä sukulaisia kävi vierailulla kotonamme joskus ja perheemme kävi myös muualla, että en ihan pullossa asunut ole, mutta joka tapauksessa. Tarkemmin kun muistelee, niin lapsuudessani ei tainnut olla yhtään sellaista perheen ulkopuolista henkilöä, jonka kanssa olisin joutunut olemaan tekemisissä useasti (ainakin kerran viikossa) ennen koulun alkua.

Sanomattakin lienee selvää, että kuten kissojenkin tapauksessa, niin sama pätee myöskin ihmisiin. Jos lapsena ei altistu sosiaali... soseutukselle... sosialisaatiolle (helvetti näitä sanojen taivutuksia toim.huom.), niin lopputuloksena on sosiaalisesti lahjaton, yksinäinen aikuinen.

Niin ja muuten, kukapa olisi osannut arvata, että kissat kehräävät taajuudella 25-150 Hz.

Neljän vuoden lehdet

Siivosin viime viikonloppuna kirjahyllyäni lehdistä, joita oli kertynyt jo ihan kunnon pinkka. Pinon alimmainen lehti oli tammikuun alusta, vuodelta 2008. Tätä lehteä katsellessa ajatukset lähtivät taas kiertämään omia polkujaan. Väkisinkin sitä alkoi miettiä, että mitä kaikkea tuona neljän vuoden aikana on tapahtunut. Tai pikemminkin ei ole tapahtunut.

Tuolloin vuoden 2008 alussa elämäni oli pienessä muutosvaiheessa, ei nyt mitenkään kummoisessa mutta kuitenkin jonkinlaisessa. Tilanteessa, josta lähtien kaikki olisi voinut olla toisin. Lienee tuskin mitenkään kovin yllättävää etteivät asiat lähteneet mihinkään uuteen suuntaan. Muistelen, että jonkinlaista yritystä olisi ollut muuttaa tuota tilannetta mutta tässä samaisessa tuolissa sitä edelleenkin istutaan. Kaikki vain jämähti ja sementoitui paikoilleen, kun yritykset eivät tuottaneet mitään tulosta.

Ehkä lähdin yrittämään väärän asian muutosta. Olisi pitänyt ensin yrittää muuttaa tätä ongelmaa ja vasta sitten jotakin muuta. Tosin ymmärsin vasta joskus syksyllä 2010, että minulla on jonkinasteinen ongelma näiden sosiaalisten taitojen suhteen. Hyvä lähteä siis muuttamaan jotakin, josta ei vielä oikeastaan ole tietoinen.

Nakkasin lopulta tuon neljän vuoden lehtipinon paperinkeräyslaatikkoon. Yhtä hyvin olisin voinut laittaa sinne ne elämäni neljä vuotta, taisivat olla yhtä merkityksettömiä kuin ne lehdetkin.

Aloituspalaverista palatessa

Pyöräillessäni kotiin Operaatio Puujalan aloituspalaverista päässäni pyöri kaikenlaista.

Kuten tuossa aikaisemmassa kirjoituksessa jo mainitsinkin, niin aloituspalaverissa oli paikalla paljon ihmisiä. Laskeskelin hieman päässäni yhteen, että tämän operaation tiimoilta tulisin varmasti olemaan tekemisisissä monien uusien kasvojen kanssa. Ainakin joidenkin operaattoreiden kanssa tulisin olemaan paljonkin tekemisissä ja varmasti myös joitakin operaation suorittavan osan henkilöitäkin oppisin tuntemaan, jos nyt ei nimeltä niin ainakin naamalta.

Tähän väliin varmaan pitää taas tehdä hieman selventäviä merkintöjä. Aikaisemmin nimitin operaatiohenkilöstöön kuuluvat henkilöt operaattoreiksi. Tätä määritelmää voisi hieman tarkentaa eli nämä henkilöt ovat vastuussa operaation organisoinnista ja eteenpäin viemisestä. Uudeksi määritelmäksi voisi ottaa Operaation Suorittavan Osan (johon itsekin kuulun) eli OpSOt.

Pyöräillessäni jalostin vielä tätä ajatusta hieman pitemmälle. Mieleeni tuli myös tämä minun ongelma sosiaalisten suhteiden saralla ja nytpä olisi oikeastaan mahdollisuus hieman muuttaa tuota operaation osallistumisen syytä. Alkuperäisen syyn seuraksi lisäsin listalle myös tämän:

mahdollisuus harjoitella sosiaalisia taitoja uusia henkilöitä kohdatessa ja tavatessa myöhemmin

Lukiessani operaatiosta lehdestä, en ollut osannut arvata, että se lähtisi myös tähänkin suuntaan. Itsekseni myhäillessä jatkoin pyörällä ajoa kohti asuntoa...

Nettitreffilöillä, osa 2

On taas raportoitavaa kerrankin. Kävin nimittäin viime viikolla nettitreffeillä, siis tietenkin netin kautta järkätyillä treffeillä... No niin, nyt ne OMG-ilmeet pois ja naamat peruslukemille, mitään ihmeellistä ei tapahtunut.

Kyseessähän oli tämä fire-and-forget -ilmoitus, josta homma lähti liikkeelle. Olin jo unohtanut tuon ilmoituksen hyvän aikaa sitten, kunnes eräänä viikonloppuna avasin sähköpostin ja silmät oli pudota näppäimistölle. Herra siunaa! Siellähän oli vastaus ilmoitukseen!

Parisen viikkoa oli lyhyttä ja hidasta viestien vaihtoa, jonka jälkeen sovimme tapaamisesta. Tapaaminen tuli ja meni, seuraavana päivänä sain sähköpostia, jonka sisällön jokainen voi varmaan arvata. Itseä olisi hieman kiinnostunut tutustua vastapuoleen enemmänkin, sillä ilmoitushan oli laadittu sellaiseksi, jolla etsittiin ei-niin-vakavamielistä seuraa. Todettakoon, että vastapuolta ei siis napannut, jos se jäi jollekin epäselväksi.

Olinko pettynyt saadessani kieltävän vastauksen... Ainahan sitä vähän mutta loppujen lopuksi itse asiassa hyvinkin vähän. Oikeastaan "jäin" hieman voiton puolelle tässä asiassa. En odottanut ilmoitukseeni yhtään vastausta, nyt sen sijaan pääsin ihan treffeille asti, joten siltä osin odotukset ylittyivät reilusti. Ja olen jo sen verran oppinut, että jos henkilökemiat ei kohtaa, niin ne ei sitten kohtaa ja mitäpä sitä suotta väkisin yrittämään.

Mutta oli tuossa tapauksessa eräs toinen asia, johon olin pettynyt ja joka masensi ja veti mieltä alas useamman päivän treffien jälkeen. Jälleen kerran sain taas osoituksen siitä, kuinka avuttomat ja paskat sosiaaliset taitoni ovat. Heti treffien alkumetreiltä lähtien tunsin olevani aivan avuton, hermostunut, sanat ja lauseet sekoilivat, en keksinyt oikein mitään järkevää puhuttavaa ja niin edelleen. Lyhyesti tiivistettynä: tapaaminen oli minulle täyttä tervanjuontia.

Yhdessä asiassa tosin sosiaalinen "vainuni" on kehittynyt erittäin hyväksi. Osaan sanoa, milloin en kuule enää vastapuolesta yhtään mitään, niin tälläkin kertaa. Heti treffien päätyttyä kun olimme sanoneet moikat ja lähteneet eri suuntiin, tiesin sillä sekunnilla, että en tule näkemään häntä enää uudestaan.

Yksi asia minua on jäänyt askarruttamaan tuosta tapauksesta. Olisin voinut luulla, että tuosta asiasta johtunut masennus ja mielialan lasku olisi ollut huomattavasti pitempi, ehkä viikon tai parikin. Nyt pääsin asian yli kuitenkin jo parissa kolmessa päivässä. Onko sillä sitten osaltaan merkitystä, että kun olen tiedostanut tämän ongelmani, niin se ei sitten enää jää niin vaivaamaan mieltä. Muutenkin parin viimeisen kuukauden ajan mieli on saavuttanut jonkinlaisen tasaisen "zen-tilan" eli se ei ole heilahdellut niin paljon mitä se vaikkapa alkuvuodesta teki.

Ehkäpä se sisäinen rauha saapuu joskus tähänkin mustaan mieleen...

Niin ja vielä vähän asian vierestä... Näin taas viime yönä pitkästä aikaa unta, jonka muistan ja se oli todella outo. Näin unessa itseni alasti (no oli minulla sentään housut jalassa) ulkopuolisen silmin nähtynä ja olin uskomattoman lihava. En sellaisella tavalla lihava, että läskit roikkuvat vaan niin, että olin "kiinteä" lihava. Vartaloni oli erittäin paksu mutta kuitenkin kiinteä ja se muistutti ehkä päärynää. Mikä lienee sitten tuon unen takana, sanoisinpa, että erittäin kummallista... O.o

Jatkohajatelmia

Minun piti palata jo neljä kirjoitusta sitten aiheeseen mutta on jäänyt tekemättä. Luultavasti olen työntänyt aihetta alitajunnassa syrjään, koska koen aiheen käsittelyn hieman hankalaksi ja on kyllä ollut muitakin mielenkiinnon kohteita, jotka ovat vieneet huomiota pois tästä kirjoittamisesta.

Niin, mihinkäs sitä jäinkään... Pitää ihan tarkistaa mitä sitä on viimeksi kirjoitellut, kun on jo vähän hävinnyt ajatukset mielestä. Elikäs seuraavasta tekstipätkelmästä jatketaan ajatusta eteenpäin.

Kun muistelen ja mietin lapsuuttani, niin minulta ei ole oikeastaan koskaan kysytty sitä, miksi en ole halunnut tehdä jotakin. Eli minut ja minun ajatukset on kokonaan syrjäytetty ja kaiken lisäksi minua on syyllistetty käytökseni vuoksi.

Listataanpas minkälainen nyt olen...

1) hiljainen
2) en tuo itseäni esille
3) pidän erinäiset asiat omana tietonani enkä puhu niistä muille
4) en näytä muille tunteitani paitsi vihaa/suuttumusta, joskus saattaa iloisuuskin paistaa läpi mutta syitä siihen en paljasta muille
5) viihdyn omissa oloissani

Tuossa nyt oli vain pieni osa minua mutta täytyy muistaa 80/20-sääntö. Tuo sääntö lyhyesti selitettynä tarkoittaa, että pienellä osalla (20 %) voi olla vaikutuksia hyvin suureen osaan (80 %). Minunkin tapauksessa tuo näyttäisi pitävän paikkaansa eli nuilla on vaikutusta esim. ihmisten kanssakäymisessä ja sitä myöten sitten kerrannaisvaikutuksia tuleekin jo aika paljon. Tuo syyllistäminen saattaisi selittää osaltaan mikä minusta on tullut, jos miettii sitä tuohon listaukseen. Sillähän voisi olla hyvinkin tuonkaltaisia vaikutuksia ajan kuluessa.

Jos tässä on osasyy ellei jopa itse se varsinainen pääsyyllinenkin tähän ongelmaani, niin nyt kysymys kuuluukin sitten, että miten tätä tietoa voisi käyttää hyväkseen ongelman selättämisessä?

Voi tätä vauhdin hurmaa

Satuin netissä seikkaillessa (kuinkas muutenkaan) törmäämään yhteen blogiin, jonka kirjoitusten aiheista aika moni käsitteli kirjoittajan masennusta, arkea ja siihen liittyvää aihepiiriä. Teksteistä sai sen kuvan, että kirjoittajalla oli/on aika vakavakin masennus. Jos vertailla haluaa, niin se oli ihan eri luokkaa minun ajoittaisiin pahanmielen puuskiin verrattuna.

Mutta yksi asia tästä blogista kiinnitti erityisen paljon huomiotani. Vaikka tämä henkilö oli masentunut, niin hän oli hyvinkin aktiivinen. Aktiivisuudella tässä tarkoitan sitä, että hän on jaksanut hakea ongelmiinsa apua, selvittää ajatuksiaan ja mennyttä elämäänsä, harrastaa lemmikkiensä kanssa ja on kokeillut erilaisia juttuja ja ylipäätään kaikkea sellaista. Ja miksikö tämä pisti minua niin silmään? Ehkä siksi, että jos vertaan taas itseäni tuohon henkilöön, niin oma aktiivisuuteni on ihan jotakin... Aivan kun vertaisi paikalleen liisteröityä etanaa ADHD-pupuun, joka on nauttinut liian paljon kofeiinia.

Nytkin tämän tekstin kirjoitus käy hyvänä esimerkkinä. Tuijottelen vain ruutua edessäni ja satunnainen ajatus yrittää löytää toista samanlaista aivojen sisällä siinä kuitenkaan onnistumatta. Jotenkin tunnun olevan vain tällainen hyvin passiivinen möntti, joka ei liikahda yhtään minnekään jollei ole pakko. Ja juuri tuo piirre minua itsessä juuri ärsyttää.

Naurettavaa tässä on se, että tuli tehtyä ihan vähän aikaa sitten sellainen tehtävälista, johon voi kirjata tekemättömät asiat. Itse asiassa kyllä tuo lista hieman laittoi asioita eteenpäin. Niistä reilusta kymmenkunnasta tehtävää suurin osa on tehty ja vain muutama on enää tekemättä. Mutta koska listalla ei nyt ole sen enempää tekemättömiä tehtäviä, niin ei tule tietysti tehtyäkään mitään. Voisihan sinne listalle laittaa tehtäväksi vaikka "Hanki elämä" mutta mikäpä olisi todennäköisyys, että sen saisi tehtyä? Luultavasti hyvin pieni.

Laittaa vain mietityttämään, että miksi näin yksinkertaisilta ja luonnollisilta tuntuvat asiat voivat olla joillekin niin ylitsepääsemättömiä...

Tehtävälista

Eilen illalla etsin netistä tietoa aloitekyvyttömyydestä, joka hieman liittyy tuohon ongelmaani. Satuin löytämään tieni parillekin keskustelupalstalle, joissa naiset valittivat aloitekyvyttömistä miehistään. Lyhyesti nuo viestit menivät tähän tapaan:

"Mies ei ota vastuuta mistään perheasioista eikä tee mitään. En jaksa! Nalkutinalkutinalkuti...

Mietin nuita nalkutuksia ja vertailin niitä omaan toimintaani. Minussa on myös hieman havaittavissa samaa. Perusjutut (ruoanlaitto, siivous ja sekin nihkeästi, pyykinpesu yms.) tulee hoidettua mutta muut asiat eivät sitten oikein herätä kovin suuria riemunkiljahduksia. Sanomattakin lienee selvää, että tällä tavalla nämä hoidettavat asiat tahtovat jäädä roikkumaan ilmaan. Jos asian suorittamatta jättämisestä ei koidu mitään suurempaa vahinkoa/hankaluutta, niin se yleensä jää tekemättä.

Tehtävien tehtävien listalla on jo kertynyt jonkun verran kaikenlaisia pienimuotoisia juttuja, joita en ole hoitanut mutta jotka olisivat hyvä hoitaa. Päätin sitten ottaa itseä niskasta kiinni ja kirjata nuita tehtäviä ylös paperille. Perfektionistina aluksi mietin, että josko tuosta listasta tekisi jonkun hienon excel-listan tai tietokannan, jolla tehtäviä olisi helppo seurata, tarkastella ja analysoida edistymää. Lopulta päädyin kuitenkin kynä-paperi -menetelmään, sillä jos olisin tehnyt sen tietokonepohjaiseksi, niin sen käyttämisessä olisi jonkunasteinen kynnys ja lopulta sitä tuskin olisi tullut käytettyä kovinkaan innokkaasti. Tämä paperille kirjailu on sen verran yksinkertainen ja nopea tapa, että ehkä listaa tulisi sitten päivitettyä paremmin. Laitoin paperille vain paikat tehtävälle, kirjaamis- ja valmistumispäivälle. Tästä näkee nopeasti mitä on tullut tehtyä ja mikä homma odottaa vielä tekemistä.

Kyllä tuo asioiden ylös laittaminen hieman laitattaa töppöstä toisen eteen nuiden keskeneräisten tehtävien suhteen. Kirjailin eilen illalla kymmenkunta tehtävää listalle ja paria niistä olen jo tänään koittanut saada tehdyksi. Tosin yhden ongelman kyllä jo huomasin tässä tehtävien listailussa. Aloin yhdessä vaiheessa jo miettiä mielessäni, että uskaltaakohan näitä ja näitä tehtäviä laittaa listalle. Mielessäni siis jo taktikoin, että jos en kirjaa tehtävää ylös, niin ei sitä silloin tarvitse tehdäkään! Osa näistä on kyllä sellaisia ikuisuusprojekteja, että niiden valmistumiseen voi mennä hyvinkin kauan.

Mutta jospa sitä kuitenkin jaksaisi vain kaikesta huolimatta kirjailla kiltisti niitä tehtäviä ylös ja tehdä niitä sitten sitä mukaa kun jaksaa ja ei olisi aivan niin patalaiska ja aloitekyvytön veltto mato...

Pölyn laskeuduttua

Ensin uhattiin, sen jälkeen toteutettiin uhkaus. Ja nyt...



Mistä tässä nyt oikein oli kyse?

Laitoin eräänä päivänä lärvikirjan kautta viestiä yhdelle näistä sähköpostitutuista. Sille, jonka kansa vielä olen ollut jonkinlaisissa yhteyksissä. Kyselin kuulumisia ja vähän muutakin, kerroin omiani. Vastausta tuohon minun lähettämään viestiin ei ole vielä näkynyt tähänkään päivään mennessä. Täysin samalla tavalla kävi aikaisemmin myös niiden parin muunkin sähköpostitutun kanssa.

Oikestaan tämä sitten lopulta katkaisin kamelin selän. Ajattelin, että helvettiäkö minä siellä lärvikirjassa mitään teen, kun kukaan näistä "kavereista" ei välitä enää pitää yhteyttä. Vedin asiasta omat johtopäätökset, poistin lärvikirjatilini ja lähdin sieltä helvettiin.

Mikä sai sinut tekemään näin?

Ensin minua hieman mietitytti tuo siltojen poltto takanaan. Eihän minulle jäisi enää tämän jälkeen yhtään ketään kaveria, sähköpostituttua tai muuta vastaavaa, jonka kanssa tulisi oltua yhteyksissä silloin tällöin (poislukien tietysti sukulaiset). Mutta tarkemmin kun tuota mietti, niin ehkä tämä on vain ihan hyvä asia. Jotenkin näissä sähköpostituttavuuksissa minua häiritsi sellainen jonkilainen epämääräisyys. Kerron sen näin esimerkin kautta, kun muuten en osaa...

Ensinnäkin minä mietin näin... Jos olisin liikkeellä sellaisella paikkakunnalla, joka on kauempana omasta asuinpaikasta ja jossa joku tuttu asuisi, niin ehkä voisin poiketa käymässä tämän tutun luona. No mitenkäs sitten muut tekevät... Nämä pari aiempaa sähköpostituttua olivat yhtenä kesänä lomalla liikkeellä (olivat sukulaisia keskenään) ja liikkuivat matkallaan tämän kaupunkini kautta, jossa asun. Kuitenkaan he eivät ilmaisseet mitenkään, että olisivat olleet halukkaita tapaamaan minua. Aikaa heillä siihen olisi ollut.

Entäs tämä viimeinen sähköpostituttu... Hän oli eräänä talvena myös käymässä kotikaupungissani muutaman päivän mittaisella työmatkalla. Ja tästäkin saan tietää vasta jälkikäteen lärvikirjan seinältä. Kyselin sitten myöhemmin häneltä, että et laittanut mitään viestiä, vaikka olit täällä käymässä. Tähän hän vastasi, että oli kuulemma ollut niin tiukka aikataulu ja ollut paljon tekemistä, niin ei ollut sen takia kerennyt. Niin... Oli kerennyt käydä yhtenä iltana syömässä ulkona kollegoidensa kanssa, toisena iltana oli käynyt shoppailemassa. Tiukka aikataulu in my ass!

Näistä tapauksista jäi sitten mieleen pyörimään ajatus, että jos minä olen pitänyt heitä kavereinani, niin minkälainen minä olen ollut sitten heille heidän mielestään. Teoista päätellen ilmeisesti varmaan joku epämääräinen tyyppi, jota ei haluta tavata mutta jonka kanssa pidetään yhteyttä kohteliaisuussyistä.

Miten tästä eteenpäin?

Jos miettii nuiden sähköpostituttujen kannalta, niin minulle se on ihan sama. Itse ainakaan en enää aio ottaa heihin minkäänlaista yhteyttä ellei joku heistä tee sitä ensin. Ja siinäkään tapauksessa en tiedä vastaanko vaiko en.

Oikeastaan tätä voisi pitää jonkunlaisena alun loppuna tai lopun alkuna, miten sen nyt haluakaan sanoa. Jos tässä yrittää muuttaa itseään jotenkin tuon ongelman takia, niin on ehkä parempi siivota menneisyydestään pois kaikki epämääräinen paska. Kirjoitinkin hieman aikaisemmin juuri tähän liittyvästä itsensä brändäyksestä ja olemassa olevista suhteista.

Näillä eväillä eteenpäin.

Nollat taulussa

Pelailin tuossa äsken pitkästä aikaa tietokoneella pasianssia. Siinä pelatessa ajatukset lähti sitten harhailemaan vähän sinne sun tänne. Toisaalta tuo on aika jännää, että samalla kun aivot koittavat miettiä siirtoja pasianssiin, niin samalla kuitenkin ajatuksissa pyörii kaikenlaisia muitakin ajatuksia. Eikä tuo ole ainoastaan tuon pasianssin ominaisuus. Monesti muulloinkin olen huomannut, että kun teen jotakin melko nollat taulussa -juttua, vaikkapa imuroinut asuntoa, niin juuri silloin ajatukset lähtevät aina lentoon ja yleensä silloin niitä ajatuksiaan ja mietteitään saa etenemään parhaiten. Niin kävi myös tänäänkin ja tällä kertaa mielessä pyöri ajatuksia vanhemmistani ja suhteestani heihin sekä tietysti tämä ongelmani. Näistä aiheista tulisi enemmänkin juttua mutta siitä taitaa tulla pituuden puolesta jo ihan oman postauksen aihe, joten palaan tuohon aiheeseen joskus tulevaisuudessa.

Nappeja naamaan

Hampaankoloon jäi vielä hieman kirjoiteltavaa liittyen viimekertaiseen postaukseen...

Siinä lääkärin huoneessa istuessani ja kuunnellessani lääkärin jankkausta laitoin merkille yhden asian. Lääkäri ei tehnyt tällä kertaa yhtään muistiinpanoja. Aikaisemmilla kerroilla hän kirjoitteli lehtiöönsä aina joitakin merkintöjä. Tämä sai jo minut vähän miettimään, että ei taida lääkäriä enää kiinnostaa tämä minun asia.

Lääkäri tarjosi myös näiden aikaisempien jankutuksien lisäksi myös toistakin vaihtoehtoa, masennuslääkkeitä nimittäin. Voin ehkä olla hieman masentunut mutta mielestäni ei nuo lääkkeet ratkaise tätä ongelmaa. Satuin sitten myöhemmin illalla etsimään tietoa netistä näistä SSRI-lääkkeistä ja törmäsin Wikipedia-artikkeliin. Ja minua ei kyllä kovin vakuuttanut nuiden lääkkeiden käyttö lukiessani lääkkeiden sivuvaikutuksista, ja varsinkin kun luki vielä viitteenä olleen Image-lehden artikkelin näistä masennuslääkkeistä ja niiden tehoista. Artikkelissa kerrottiin tutkimuksista, joissa oli tarkasteltu lähemmin lääketehtaiden tekemiä tutkimuksia. Nämä tutkimukset olivat sellaisia, joita ei oltu julkaistu missään mutta ne oli kuitenkin jouduttu luovuttamaan lääkealaa valvoville viranomaisille. Tätä kautta tutkija oli saanut käsiinsä tutkimukset, joista kävi ilmi, että loppujen lopuksi masennuslääkkeiden tehoilla ei ollut kovin merkittäviä vaikutuksia lumelääkkeisiin verrattuna.

Ja kun palautellaan muistiin vielä tämä aikaisempi kirjoitus, niin en tosiaankaan aio suostua syömään masennuslääkkeitä vaikka masentunut olisinkin. Tässäpä vielä loppuun katkelma Imagen artikkelista, joka totta tosiaan tiivistää kaiken...

Keskusteltuamme aikamme lääkkeiden tehosta professori Isometsä puuskahtaa ääneen ajatuksen, joka taitaa tiivistää olennaisen.

"Missä reaalitilanteessa Suomessa ollaan, meillä ei ole sellaista psykoterapian saatavuutta, missä se olisi laajalti masennuksen hoidolle vaihtoehto. Vaikka lääkkeiden vaikutus on vähäinen, se on parempi kuin ei mitään."

Kun muuhun ei pystytä, niin laitetaan masentuneet syömään nappeja ja kasvattamaan lääkeyhtiöiden voittoja lääkkeillä, joiden vaikutukset ovat arvailujen varassa.

Ajan ja rahan haaskausta

Kävin taas kallonkutistajan juttusilla, edellisen kerran tuon lääkärin luona kävin joskus maaliskuussa. Tuntui, että tästä kerrasta ei jäänyt käteen yhtään mitään. Lääkäri suurin piirtein jankkasi lähes täysin samoja asioita mitä yhdellä toisella aikaisemmalla kerralla. Itseäni tämä hiukan syletti, sillä tuo kyseinen tunti ei ollut kovin halpa, niin sitä toivoisi, että asioita saisi menemään edes jotenkin vähän eteenpäin. Nyt tämä "jutustelutuokio" tuntui lähinnä hyödyttömältä uusinnalta. Ja toisekseen minua ärsyttää suunnattomasti, jos samaa asiaa pitää jankata moneen kertaan. Näköjään tuollaisia tapaamisia varten pitäisi tehdä aina agenda ja lähettää se vastapuolelle viikkoa ennen tapaamista, jossa sitten käytäisiin läpi vain paperille laitettuja asioita. Ei nuo asiat näköjään muuten etene, perkele! (Jotain opittu sentään työelämän puoleltakin vuosien varrelta...)

Olen käynyt myös toisenkin lääkärin juttusilla ja häneltä olen saanut edes jonkinlaisia hyvin pieniä vinkkejä arkeen vaikka ei nekään tätä ongelmaa ratkaise. Mutta kuitenkin, tietääpähän ettei enää toiste tarvitse tuon konitohtorin luona asioida, säästyypähän nekin rahat vaikka johonkin muuhun, jolla voi ilahduttaa mieltänsä.

Rupesinpahan huvikseni miettimään mitä tuollaisella rahalla voisi tehdä. Tuolla summalla voisi saada tekemistä pitemmäksikin aikaa, jos sitä ei laittaisi ihan vain "humputteluun". Voisi hankkia vaikka jonkun teknisen vimpaimen, käydä monta kertaa elokuvissa, kokeilla erilaisia liikuntamuotoja useamman kerran tai jotakin sellaista... Tuli myös mieleen, että jos "säästäisin" rahat kahdelta käyntikerralta ja kävisin maksullisen naisen luona hieman iloittelemassa, niin varmasti tuostakin olisi minulle paljon enemmän hyötyä kuin kahdesta kerrasta lääkärin luona samoja asioita jankaten.

Nallekarkkien jako

Kävin tuossa joku aika sitten taas lääkärin juttusilla. Ongelmaa käsiteltiin taas hieman mutta tunnissa ei pääse eteenpäin juuri kovinkaan paljoa. Hän kehotti kuitenkin lukemaan yhden kirjan, jonka kävin lainaamassa kirjastosta. Näköjään on tuokin kirja aika lainattu, koska kaikki kappaleet olivat lainassa. Onneksi kirjan lainaustilanteen kyyläys joka päivä netistä kannatti, sillä perjantaina yksi kirjoista oli palautettu ja kävinkin sen sitten koppaamassa heti hyllystä pois. Sain luettua kirjan kahdessa päivässä ja nyt parina viimeisenä päivänä olen lukenut sitä uudestaan sieltä täältä.

Tuo kirjan lukeminen oli näin jälkikäteen aika kaksipiippuinen juttu. Hyvää siinä oli se, että sen avulla sain hieman valotettua ongelmien alkulähteitä. Tai ainakin nyt on edes pieni aavistus siitä mistä ne johtuu. Mutta se huono puoli... Jos mietin tätä ongelmaa ja puhun kielikuvin niin... Tai piirretäänpä ihan pari havainnollistavaa kuvaa niin säästyy sanoja...



Ja nyt hieman selitystä. Eli ennen kirjan lukua tuntui, että olin kuopassa, joka oli sen verran syvä, että en itse päässyt sieltä pois mutta olisin voinut päästä, jos joku ohikulkija olisi pysähtynyt auttamaan. Näin siis ennen tuota kirjan lukua mutta entäpä sen jälkeen...



Nyt tunnen olevani jossain luolassa mistä ei ole oikein edes mahdollisuutta päästä ulos. Sanottakoon näin, että kirjan lukeminen antoi uutta perspektiiviä ongelmaan ja se on paljon laajemmalle ulottuvampi ja monisäikeisempi mitä luulinkaan.

Eilen minua rupesi korpeamaan se, että kymmenisen vuotta sitten olin tilanteessa, jossa olisin ehkä voinut ilmaista mahdollisesta ongelmastani ja saada siihen ehkä muutosta mutta kun sanaa ei saanut suustaan ulos ja vielä ääni pään sisällä sanoi, että "ei tuo nyt niin iso ongelma ole, kyllä se tästä vielä korjaantuu". Noh, eipä tuo ole korjaantunut edelleenkään vaan on tainnut vain mennä huonompaan suuntaan vuosien saatossa.

Ja mikä huvittavinta... Eilen illalla lueskelin blogia, jonka kirjoittaja oli eronnut pitkäaikaisesta kumppanistaan. Sitä lukiessa en voinut olla ajattelematta, että vaikka tuokin on eronnut, niin sillä on asiat paljon paremmalla mallilla mitä minulla. Pitäisi varmaan kokonaan lopettaa kaikenlainen ihmisten kirjoittelujen, blogien ja tämänkaltaisten seuranta, niin en voisi verrata omaa surkeaa tilannetta mihinkään ja en masentuisi niin paljoa.

Silloin kun niitä nallekarkkeja jaettiin niin minä en varmaan edes tiennyt, että niitä on jaossa. Näin reilua se elämä on.