20 vuotta

Vaikka viime kirjoituksessa mainitsin, että kirjoittaisin seuraavassa postauksessa viime vuonna tapahtuneesta muutoksesta, niin en kuitenkaan kirjoita siitä nyt. Nykyään on tullut niin laiskaksi ettei jaksa/huvita/innosta kirjoittaa tänne oikein mitään. Välillä olisi ollut jotain pientä asian tynkää mutta niin on jäänyt vain kirjoittamatta, kun on ollut jotain tärkeämpää tekemistä (kuten niinkin kehittävää kuin nollat taulussa puhelimen tai tietokoneen selausta).

Mutta nyt piti ottaa itseään niskasta kiinni, koska on otsikossa mainittu merkkipäivä tiedossa. En olisi halunnut, että saavutan tämän merkkipäivän, mutta koska en ole saanut tehtyä sen asian suhteen mitään aikaiseksi, niin tässäpä sitä ollaan. En jaksa tähän toistaa itseäni, niin käy lukemassa mitä kirjoitin aiheesta kymmenen vuotta sitten, myös tuohon liittynyt aikaisempi kirjoitus on edelleen ajantasainen/paikkaansa pitävä.

Tuossa 10 Vee -kirjoituksen lopussa kirjoitin näin:

Ja mikäli tulevaisuutta haluaa ennustaa, niin luultavasti seuraavat kymmenen vuotta menevät yhtä helpolla kuin nämä pari viimeistä vuotta.

Ihan oikeassa olin tuon tulevaisuuden ennustuksen kanssa. Nämä viimeiset kymmenen vuotta menivät yllättävän helposti, ehkä liiankin pelottavan helposti. Jossain vaiheessa tuli heitettyä se lusikka sinne nurkkaan ja siellä se on saanut olla. Ei ole yksinkertaisesti enää kiinnostanut ja jos nykyään se asia minua edes jotenkin kiinnostaisi, niin en edes tiedä mistä pitäisi lähteä liikkeelle, jos tuohon asiaan haluaisin muutosta. Nettideittailu on paskaa ja työelämässä ja missään muuallakaan elämässä ei tapahdu mitään tapaamisia tai kohtaamisia, niin todennäköisyydet on aika nollilla.

Mitäs tähän muuta kommentoisi... Ei tähän pitkäaikaiseen kosketuksettomuuten kuole. Tai noh, en ole vielä kuollut. Tiedä onko sillä sitten mitään pitempiaikaista vaikutusta, kuolenko esim. jo hyvissä ajoin vaikka kuusikymppisenä ennen eläkeikää, sitä en osaa sanoa. Muuten nyt olotila on normaali. Joskus vuosia sitten saattoi olla sellaisia koko kehon tuntemuksia (vähän samantyylinen kuin vaikka kylmän väristys), että pitäisi saada koskettaa jotakin mutta eipä tuollaisia ole enää ollut. Mieleen se ehkä on vaikuttanut niin, että välillä olotilaa voisi kuivailla esimerkiksi vaikka tyyliin "hiekkaa vitussa", "naama norsunvitulla" tai "takakireä".

Tällä hetkellä elämässäni ainoat asiat, jotka edes vähän etäisesti muistuttavat minua kosketuksesta, on saunan lämpö ja sängyssä peittoon kääriytyminen. Sängyssä, kun kääriytyy tiukasti burritomaiseen pakettiin, niin se on ihan mukavan oloista. Saunassa se on juuri se hetki, kun heität vettä kiukaalle ja siitä vapautuva höyry ympäröi koko kehon sen hyvin lyhyen ajan.

Eipä tässä muuta. Hiplatkaa toisianne.

Tilinpäätös 2021

Vuosi sitten tammikuussa tein yhteenvetoa edellisestä vuodesta ja myös budjettia tulevalle vuodelle.

Vaatebudjetiksi laitoin 10 € ja lähinnä sekin sukkia varten. Uusia sukkia tulikin ostettua ja alennusten kanssa hintaa jäi alle 9 € eli tuolta osin pysyttiin sitten ihan budjetissa. Yllättäviä menoja syntyi siitä, että vanhat kumisaappaat pykivät puhki ja näiden tilalle oli saatava uudet. Noita ei ollut budjetoitu, joten budjetti meni aivan keturalleen, jos tuohon vaatebudjettiin lasketaan lisäksi myös kengät. Kokonaisuudessaan jäätiin kuitenkin hyvän matkaa alle 100 €, joten eipä tuo oma talous siihen kaatunut.

Olisin saattanut ostaa vielä college-housutkin vapaa-ajan käyttöön, koska yhdet alkaa puhjeta perseestä, mutta ostamatta jäi. Kaupassa oli tarjolla vain sellaisia malleja, jotka eivät kiinnostaneet yhtään. On se nyt kumma, kun ei löydä sellaisia ihan perusmallin housuja, joissa ei ole näkyvillä mitään isoja tekstejä tai ylimääräisiä hörhelöitä ja joissa ei ole lahkeessa niitä kuristavia resoreita. Mutta eipähän se ole minun tappio, jos tuotteet jää hyllyyn. Kauppa saa pitää minun puolesta tunkkinsa.

Työnhaun kannalta kulunut vuosi oli edellistäkin surkeampi. Maaliskuussa lähetin yhden hakemuksen ja siitäkin oli vastauksena se vakio "kiitos mutta ei kiitos". Vuoden aikana minua lähestyi Linkedinin kautta muutamia rekrytoijia. Näissäkin tapauksissa ensimmäisenä tuli mieleen, että onko näillä idioottirekrytoijilla edes minkään valtakunnan luetunymmärtämistä. Olen profiilissani kertonut selvästi missä paikkakunnalla ja minkälaisissa tehtävissä haluan työskennellä. Silti nämä idiootit kyselevät, että olisi tällainen tehtävä (joka ei kiinnosta paskaakaan) paikkakunnalla hevonkuusenperse, olisitko mahdollisesti kiinnostunut. Parille vastasin kohteliaasti, että ei kiinnosta. Yhdelle ei edes kiinnostanut vastata mitään, koska saamani viesti vilisti täynnä kirjoitusvirheitä.

Pidin kuluneen vuoden aikana kirjaa myös oman alan työpaikkailmoituksista tällä paikkakunnalla. Kaikkiaan ilmoituksia kertyi n. 120 kpl mutta tuossa pitää huomioida, että luvussa on myös useampaan kertaan ilmoitetut samat paikat. Oikea lukema luultavasti jää reilusti alle sadan. Paikoista reilusti yli 80 % on lähes tai täysin sitä samaa paskaa mitä nytkin teen, hieman ehkä eri twisteillä riippuen asiakkaista yms. mutta juuri sellaisia koiranvirkoja, jotka ei kiinnosta enää tippakaan. Jotenkin vähemmän yllättävästi juuri näitä paikkoja oli laitettu useammin uusintahakuun. Lopuista paikoista n. 5 % oli sellaista ehkä mielenkiintoista mutta nämä olivat reissuhommia, joissa pitäisi matkustella aika paljon. Perheettömällehän tuollaiset hommat kävisi oivallisesti mutta minua ei oikein innosta matkustaminen. Loput paikoista oli sitten sellaista sekalaista seurakuntaa, lähinnä myyntiin tai koulutukseen liittyvää tai sellaisia projekti-/tiimipäällikkö-tyyppisiä hommia missä pitäisi olla esimieskokemusta. Kaikkien näiden paikkojen joukossa oli ehkä vain yksi sellainen aidosti kiinnostavan oloinen paikka mutta eipä siihenkään olisi ollut mahdollisuuksia, kun tämäkin oli esimiestason tehtävä ja lisäksi oli vaatimuksena sellainen pätevyys, jota minulla ei ole. Tehtävässä olisi myös myöhemmin ollut jonkinlaista varallaoloa, niin eipä oikein tuokaan kovin suuresti innostanut.

Naisasiat menivät juuri kuten olinkin budjetoinut eli sillä rintamalla ei ollut minkäänlaista toimintaa.

Kosketuksen suhteen oli tänä vuonna hieman enemmän aktiviteettia. Minua hiplasi tänä vuonna sentään kuusi(!) eri (ei-sukulais)ihmistä. Tähänkin tosin löytyy looginen selitys. Kahdesti kävin hammaslääkärissä ja vuoden aikana jouduin käymään muutamaan kertaan eri lääkärien pakeilla erinäisen vaivan/kivun takia. Eli ei siis mitään normaalia ihmisten välistä iho vasten ihoa -hiplailua vaan ihan kumikäsinekosketusta. Lääkärissä käydessä se kosketus tuntui alussa aina jotenkin niin epämiellyttävälle ja hätkähdyttävälle, että ihme jos lääkäri ei huomannut sitä reaktiotani. Vaikka tiesin, että siellä joutuu kosketetuksi, niin silti reaktion voimakkuus hieman yllätti. Kai se vain johtuu yksinkertaisesti siitä, että on ollut niin kauan ilman kosketusta, että sitä pitää normaalina olotilana ja tuollainen kosketus onkin poikkeustila, jonka vuoksi hyppii sitten seinille.

Ensi vuodelle ei taida olla mitään ihmeellistä budjetoitavaa. Samaa paskaa sieltä on tulossa eri vuosinumerolla.

Eristyksissä

Tässä on nyt parisen viikko harjoiteltu etätöiden tekemistä tämän pandemian takia. Työt sujuvat melko normaaliin tapaan kotonakin. Työpöytä ja tuoli ovat hyvät ja työpaikalta tuli rahaattua toinen näyttö ja muuta apuhärpäkettä, niin sinällään nykyinen työpiste ei juuri eroa toimiston vastaavasta. Jos jotain negatiivistä pitää etsiä, niin yksi asia voisi olla hitaampi verkkoyhteys ja toinen vaikka se, että nyt joutuu huomattavasti enemmän kirjautumaan salasanoilla eri paikkoihin. Asiakkaan verkkoonkaan ei myöskään pääse mutta tuolle on normaalistikin niin vähän käyttöä, että eipä tuon yhteyden puuttuminen ole töitä haitannut.

Huomattavasti positiivisempaa on se, että kaikenlainen matkustaminen/liikkuminen paikasta toiseen on jäänyt minimiin. Ei tarvitse varoa idiootteja liikenteessä ja rahaa säästyy, kun autolla ei tarvitse ajella juuri ollenkaan. Aikaakin säästyy huomattavasti liikkumisen vähyyden takia. Aamulla saa puuhata hitaammin ja sellaisiakin asioita mitä ei "tavallisena" työaamuna tekisi ja silti ehtii töihin ihan hyvin. Vastaavasti sitten iltapäivällä on jo heti kotona, kun lyö kannettavan läpän kiinni.

Mukavuutta etätöissä lisää se, että saa olla miten huvittaa eli voi olla pieruverkkarit ja kulahtanein paita päällä ja reikäisimmät sukat jalassa ja kukaan ei tule niistä valittamaan. Ja voi tonkia nenäänsä rauhassa tai rapsutella vaikka palleja, jos siltä tuntuu. Eikä pidä tietenkään unohtaa sitä, että nyt töihin pystyy keskittymään paljon paremmin, kun ei tarvitse istua siellä avokonttorihelvetissä. Vaikka ne kanssakäymiset kollegojen kanssa on tippunut lähes nollaan etätöissä, niin ei ole yhtään ikävä avokonttorin mölinää. Ihan paras olisi, jos saisi pistää sähköpostin, puhelimen ja skypet yms. yhteydenpitohärpättimet kiinni, niin häiriöitä ei olisi juuri lainkaan. Näissä oloissa häiriöksi tuskin voi laskea sitä, että ikkunasta näkee ulkona pomppivan rusakon tai puissa hyppiviä lintuja. Toimistolla kun ei omalta työpisteeltään näe edes ulkona olevaa maailmaa, jos ei nouse ylös ja siirry johonkin ikkunan ääreen seisomaan. Sellaista se on siellä sermihelvetissä olla.

Joku aika sitten sattui lehdestä silmään jonkun toimittajan kolumni missä oli kirjoitettu koronaan liittyvistä asioista. Yhdessä kohtaa oli kirjoitettu suurin piirtein näin:

Vaikka olisi sosiaalisia verkostoja puhelimen päässä, kuinka kauan ihminen pystyy olemaan täysin ilman fyysisiä kontakteja?

Jos ei selviä vähintään yli kymmentä vuotta ilman fyysistä kontaktia, niin on aika säälittävä vätyskä.

Ajat muuttuu, minä en

Eilen sattui ilmestymään Karvinen miinus Karvinen, joka kuvaa hyvin alkuvuotta.


Ehkä joidenkin muiden kohdalla ajat muuttuvat mutta minun kohdalla sama meno jatkuu (työt perseestä, päivät toistaa yhtä ja samaa, jne).

Toissa kirjoituksessa hekumoin, että kohta saa taas nauttia hammaslääkärin lämpimästä kumikäsineen kosketuksesta. Ja paskan marjat. Kävin tarkistuttamassa hampaat, niin edelliseen kertaan verrattuna kosketukset jäivät hyvin vähäisiksi. Guuglailin tuota hoitanutta henkilöä, niin oli valmistunut ilmeisesti vasta viime vuonna. Huomasi kyllä selvästi, että kokemusta ei paljoakaan ollut, kun otteet olivat aikaisempiin hampaan roplaajiin verrattuna hivelommat.

Viime aikoina on tuntunut, että tekisi mieli heittää tälläkin blogilla vesilintua. Ei keksi mitään kirjoitettavaa, koska arki on harmaata perusmössöä, josta ei juuri aiheita revitä ja tikustakaan ei jaksa asiaa vääntää.

Tilinpäätös 2018

Viime vuodesta nyt ei kovin paljoa jäänyt käteen. Lueskelin vuoden aikana blogiin tehdyt merkinnät ja eipä niidenkään perusteella ihmeellisiä tapahtunut. Samaa mutinaa ja jupinaa töistä, arjesta ja sen sellaisesta sekalaisesta. Naisrintamalla ei nyt oikestaan tapahtunut yhtään mitään. Vähän aikaa vaihtelin sähköpostia harvakseltaan yhden kanssa, mutta kuten niin monesti aikaisemminkin on käynyt, niin tämäkin tyrehtyi lopulta. Oikeassa elämässä ei-sukua olevien naisten kanssa ei tullut juuri puhuttua ollenkaan. Työpaikalla oli vain vähän keskustelua mutta nekin olivat käytännössä vain työasioihin liittyviä.

Kosketuksen suhteen vuosi meni aiempien vuosien tapaan eli sitä ei ollut. Sen suhteen onkin tapahtumassa muutosta, sillä varasin vuoden alussa ajan hammashoitoon. Kun käy siellä, niin voipahan taas kaiholla muistella sitä lämpöistä kumikäsineen kosketusta.

Tulevalle vuodelle ei ole odotettavissa mitään maata mullistavaa. Töiden suhteen ehkä jotain muutosta voi olla tapahtumassa mutta tässä vaiheessa todennäköisyys tuon toteutumisesta on niin häviävän pieni, että eipä siitä kannata kertoa. Muuten mennään samalla tylsällä kaavalla kuten tähänkin asti.

Sattuipa tänään silmään uutisvirrasta oheinen juttu



Minun reaktio juttuun:

Vierasta lihaa sängyssä

Rakas päiväkirja,

Tänään oli mahtava herätä aamulla, kun itse makaat sängyssä selällään ja rintakehän yli menee mukavan lämmin ja vieras käsi. Mitähän sitä on tullut tehtyä yön aikana...?



Hetkinen... Vieras käsi minun rintakehän yli? Unenrippeet häviävät silmistä aika äkkiä ja nostelen kättä. Oikea käsi on aivan totaalisen puutunut ja sitä pitää heilutella vasemmalla kädellä, jotta tunto palaa siihen takaisin. Käsi oli aivan totaalisen puuduksissa, varmaan heräsin juuri sen takia. Lieneekö milloinkaan ollut mikään paikka noin puutunut.

Noh, onhan se tämäkin ihan ok korvike toisen ihmisen kosketuksesta yksinäiselle. Kieltämättä kyllä jännä tunne, kun rinnan päällä lepää lämmin lihapötkylä mutta et tunne sitä omaksesi.

Kumikäsine

Tulipahan taas mieleen, että siitä taitaa olla jo pitemmän aikaa, kun minua on joku toinen koskettanut (muuten kuin käsipäivää sanomalla). En edes muista milloin viimeksi sellaista on tapahtunut. Muistui vain tuokin asia mieleen, kun istuin viikolla hammashoitolan tuolissa ja hoitaja ronklasi hampaita. Jotenkin sen hoitajan käsi tuntui niin kummallisen lämpimältä kasvoja vasten, omakaan käsi ei tunnu niin lämpimältä. Hoitsulla oli luonnollisesti kumikäsineet kädessä, joten pystyykö tuota nyt sellaiseksi suoraksi ihokosketukseksi edse sanomaan. Ehkä minun tapauksessa tuollaisetkin kumikäsineellä räpläykset on laskettava, muuten saattaisi saldo olla vieläkin harvempi. Mutta jospa sitä tuolla "kosketusmäärällä" jaksaisi mennä taas sen pari vuotta eteenpäin kunnes tulee se seuraava hammashoitola-aika.

Launtaisaunassa

Viikonloppuna piti istua muiden kanssa saunassa. Ja kuinka hermoja nyppivää se taas olikaan, kun löylykauhan varressa oli joku muu kuin minä. Ei tarvinnut pelätä, että selkänahka ja korvat olisivat kärventyneet, sen verran verkkaista oli löylyn heitto kiukaalle.

- Psih *ruikkaus vettä kiukaalle*
*odottelua pari minuuttia*
- Psih *ruikkaus vettä kiukaalle*
*odottelua pari minuuttia*

Ja tuota tahtia sitten useampaan kertaan jatkaen, niin kyllä siinä ainakin sisäinen lämpö nousi, kun olisi sitä löylyä voinut heittää vähän ENEMMÄN kerralla!

Kun sitä on tottunut itse kovempiin löylyihin, niin tuollainen leppeä ruikkailu ei oikein ole minun mieleen. Se tuntuu iholla niin hyvälle, kun se kiukaalta tuleva lämpö ympäröi koko kehon kerralla. Tavallaan siihen tunteeseen on jäänyt koukkuun ja sitä haluaa vain lisää ja lisää. Kai siinä on vähän taustalle se, että tuo tunne muistuttaa ehkä eniten kosketusta, jota ilman on tullut oltua liian pitkään...

Ohi kulkiessa

Kun liikkuu paikasta A paikkaan B, niin matkalla pisteiden välissä näkee aina kaikenlaista, vaikkapa pisteen C. Joskus se piste C saattaa kiinnittää huomion niin, että se jää jostakin syystä pyörimään mieleen, yleensä kuitenkin vain lyhyeksi aikaa. Joskus käy niin, että myöhemmin, ehkä hyvinkin pitkän ajan jälkeen, tämä piste C tulee elämässä vastaan jollakin toisella tavalla. Muutama tapaus, jotka ovat jääneet mieleeni vuosien varrelta...

Tämän ensimmäisen olen ehkä saattanut kertoa täällä aikaisemminkin mutta menkööt nyt toisen kerran, jos niin käy. Vuosia sitten entisellä työskentelypaikkakunnalla ajaessani pyörällä aamulla töihin huomioni kiinnittyi kerrostaloon, joka oli juuri rakennettu. Talon takapihalla kasvamaan laitettu ruoho alkoi vasta orastamaan ja yhden asunnon ikkunasta näkyi pöydän ääressä aamupalaa syövä pariskunta. Tuolloin ohikulkiessani mietin, että minkälaista olisi asua tuollaisessa melko uudessa talossa. Kaksi vuotta tuosta hetkestä eteenpäin asuin itse tuossa talossa.

Kun olin pieni piltti (ja vuosien kuluessa vähän isompi) ja käydessämme vanhempien kanssa mummolassa, ajoimme matkalla mummolaan aina yhden aidatun paikan ohi. Pienellä lapsella kun on utelias mieli, niin tämän paikan ohitusta aina odotti, koska siellä näkyi aina kaikkea mielenkiintoista. Siinä kohdalla ollessa sitä paikkaa aina yritti katsella melkein nenä kiinni lasissa niin pitkään kuin mahdollista, jotta ehtisi ahmia silmillään sen kaiken mielenkiintoisen. Nyt vuosia ja vuosia myöhemmin minulle on annettu nykyisten työtehtävien takia avain, jolla pääsen tuonne aidatulle alueelle. Voin sanoa, että se uteliaisuus sieltä lapsuudesta on edelleenkin tallessa ja odotan mielenkiinnolla, että pääsen kiertelemään alueella enemmän.

Viimeinen tapaus ei ehkä ihan putoa tuohon A-C-B -malliin, mutta riittävän lähelle. Olen nimittäin käynyt tuossa pisteessä C vuosia aikaisemmin. Tämä piste C on asuinpaikkani ja nykyisen työpaikan välissä ja nyt kuljen siitä aina ohi töihin mennessä ja töistä tullessa. Ja ainakin tähän päivään mennessä, kun olen tuon paikan ohi mennyt, niin joka ikinen kerta mieleen on tullut se vuosien takainen käynti tuossa talossa. Jaa, että mitäkö erikoista siinä? Se on se ainoa kerta, jolloin olen saanut olla toisen ihmisen läheisyydessä. Lieneekö kohtalon ivaa vai jotain muuta, että työmatkani kulkee nykyään tuon pisteen kautta...?

Virtuaalihiplausta

Eilen kirjoittelin siitä, kun aurinkoa ei tainnut marraskuussa näkyä juuri lainkaan. Tänään mollukka killotti sitten osan päivää pilvettömältä taivaalta. Eipä siitäkään kovin suurta iloa ollut, kun auringonpaisteen aikana piti möllöttää neljän seinän sisällä ja tehdä töitä. Töistä pois lähtiessä oli jo aurinko sitten painunut taivaanrannan taa. Näkymä oli kuitenkin mukavan värikäs: ylhäällä näkyi sinistä taivasta, siitä alaspäin tuli punaisen punaista väriä (ilmeisesti alhaalla olleista pilvistä) ja taivaanrannan ja metsän rajassa oli vielä keltaista.

Huvitti eräs uutinen, kun näin sen otsikon.

Haptic holograms let you touch the void in VR

Kyseessä oli siis tekniikkaa, jolla ääniaaltojen avulla luodaan ilmaan "kosketeltavia" esineitä. Luultavasti ajatusmaailmani on hieman kaksimielisen kiero, sillä heti ensimmäisenä ajatuksena tuosta otsikosta nousi mieleen vain yksi sana: TISSIT!
(Tai sitten kertoo siitä, että olen ollut liian kauan ilman minkäänlaista fyysistä kontaktia)

Purulelu

Tulipahan tuosta mömmöm-jalkapallo-ottelussa sattuneesta puruepisodista mieleen uni, jonka näin su-ma välisenä yönä. Pohjustukseksi kerrottakoon ensin alle sellainen asia, että työelämässä minua ärsyttää yksi naispuoleinen henkilö, joka jättää aina vastuitaan hoitamatta tai sitten hoitaa ne ns. veltolla munalla heiluttaen, kun asiasta mainitsee. Eräänlainen ihan-sama-hällävälisti siis kyseessä. Noh, tässä unessa olin siis tekemisissä tämän kyseisen naisen kanssa. Tai en ollut, miten sen nyt ottaa. Nainen unessa ei ollut ollenkaan ko. henkilön näköinen (itse asiassa tämä nainen vaihtui kahdesti siinä unessa) mutta kuitenkin se oli hän. Hankala selittää. Siinä unessa sitten mainitsin tälle naiselle jotakin hänen ärsyttävyydestään ja rupesin alistamaan häntä seksuaalisesti. Laitoin hänet istumaan tuolille, kourin häntä ja purin myös niskasta. En purrutpurrut kuten polisiikoira puree iskiessään hampaansa hamppiin mutta purin tavalla, joka välittää viestin, että kuka on tilanteessa herrana.

Uni lopahti sitten tuohon puremiseen. Kuten tavallista, herään aina ennen kuin unessa alkaisi päästä tosi toimiin. Jäin vain miettimään tuotakin asiaa, että mitä se kertoo minusta. Joskus aikaisemminkin, kun olen ollut tekemisissä vastaavanlaisten mulkunluontoisten naisten kanssa, olen jälkikäteen herkutellut sellaisella ajatuksella, että saisi seksuaalisesti alistaa ja nöyryyttää näitä henkilöitä. Kertooko tuo sitten, että minulla on jonkinlainen alemmuuskompleksi vai jokin muu viritelmä, sitä en osaa sanoa.

Niin ja yksinäisille kokeilemisen arvoinen vinkki, joka tuli käytännössä testattua ja hyväksi havaittua: Nuku kätesi päällä niin, että herätessä kätesi on aivan tunnoton. Töki ja taputtele itseäsi tunnottomalla kädellä, tuntuu aivan sille kuin joku toinen henkilö koskettelisi sinua. Jännää!

10 Vee

Tänään on eräänlainen "juhlan" paikka. Aivan tarkalleen en kuitenkaan pysty sanomaan, että onko se merkkipäivä tänään, oliko se viime viikolla vai viime vuonna. Sen verran tapahtumasta on jo aikaa, että päivämäärä on hautautunut historian hämäriin. Sen kuitenkin muistan, että se tähän johonkin helmi-maaliskuun tienoille ajoittuu. Koitin kyllä kaivella tietokoneelta ja kalentereista, että olisiko jonnekin jäänyt tuosta mitään merkintää mutta en löytänyt mitään. Ja lieneekö tuolla nyt enää tässä vaiheessa mitään väliäkään, jos heittoa tulee päivä, kuukausi tai vuosi. Kun tänään sattuu olemaan niin sopiva päivämäärä, joka sisältää kolmosta ja kolmeatoista (13.03.2013), niin sovin itseni kanssa, että tänään on tuo kyseinen merkkipäivä.

Olisi voinut leipoa vaikka täytekakun mutta eipä siitäkään olisi juuri iloa, kun ei sitä kaikkea ehtisi syödä ennen kuin se pilaantuisi. Mutta kymmenen vuotta, se on jo kohtalaisen pitkä aika. Sinä aikana ehtii tapahtua kaikenlaista, tai olla tapahtumatta. Jos vähän yrittää saada perspektiiviä tuohon aikamäärään, niin helpoiten se ehkä käy, kun miettii vaikkapa viisivuotiasta lasta ja aikaa siitä eteenpäin. Kymmenessä vuodessa tuosta viisivuotiaasta tulee viisitoista vuotta vanha. Sinä aikana hän kasvaa pituutta ehkä puoli metriä, käy peruskoulun ensimmäiseltä luokalta sinne viimeiseen luokkaan saakka, ehkä saattaa jopa seurustellakin tuon aikajakson loppupäässä.

Lapsukaiset on nyt lapsukaisia ja niille sattuu ja tapahtuu. Aikuisille sen sijaan ei ehkä tapahdu niin paljoa tuossa ajassa. Riippuu tietysti mistä kohdin aikajanaa sattuu tarkastalemaan, voihan se olla, että jollekin sattuu ja tapahtuu kaikenlaista aikuisiälläkin. Jos tarkastellaan allekirjoittaneen elämää viimeisen kymmenen vuoden ajalta, niin kaikki sellaiset suuremmat muutokset on laskettavissa yhden käden sormilla, ja nämäkin tapahtumat sijoittuvat enemmässä määrin sinne tarkastelujakson alkupäähän. Eli voidaankin laskea, että tarkastelujaksosta vuositasolla n. 60-70 % on ollut sitä tasaisen tappavan tylsää perusharmaata arkea.

Jos jotakin pitäisi vielä mainita tästä periodista, niin alkupuoli eli ensimmäiset viisi vuotta olivat hieman hankalia. Loppua kohden vuodet ovat helpottaneet ja pari viimeistä vuotta on ollut aika seesteistä ja rauhallista aikaa niin kehon kuin mielenkin osalta. Ja mikäli tulevaisuutta haluaa ennustaa, niin luultavasti seuraavat kymmenen vuotta menevät yhtä helpolla kuin nämä pari viimeistä vuotta.

Tämän kummempia juhlapuheita pitämättä itse itselleni toivottaen: Kippis ja hyvää 10-vuotispäivää kosketuksettomuuden johdosta!

Muutama sana

Taas muutama turhanpäiväinen sana yksinäisyydestä...

Tällä hetkellä koen, että yksinäisyydessä vaivaa vain pari asiaa. Ja nekin vain ehkä ajoittain tai sellaisina heikkoina hetkinä. Ensimmäinen on se, että ei ole juuri ketään kelle puhua silloin harvoin, kun sille olisi tarvetta. Toisaalta siihen kyllä auttaa tämä blogi, johon ajatuksiaan pystyy jäsentelemään. Toinen asia on kosketuksen puute. Sekin oikeastaan vaivaa vain silloin tällöin. Joskus saattaa tulla vain yhtäkkiä sellainen tunne, että tekisi mieli ottaa joku rutistusotteeseen tai ihan hiplata jotakin muuten vain.

Nyt tuossa juoksulenkin jälkeen suihkussa peseytyessä tunnustelin hartioitani ja ne tuntuivat olevan jotenkin hieman jumissa. Tai ei ehkä jumissa mutta kuitenkin hieronta saattaisi tehdä niille hyvää, kun taitavat hieman rasittua punttien nostelusta. Ei kyllä jaksaisi lähteä minnekään hierojalle, kun ei ne kuitenkaan niin jumissa ole ja minä vähän vierastan vieraita hiplareita. Se hyvä puoli siinä parisuhteessa olisi, että toisella voisi hieman hierotuttaa itseään ja jos toinen onnistuisi tekemään minut sillä tyytyväiseksi, niin minäkin voisin palkita toisen hieromalla hänet tyytyväiseksi omalla hieromasauvallani.

Yksinolosta

Tiedäpähän taas mistä laidasta sitä alkaisi lankakerää purkamaan... Jos kiertelemättä ja kaartelematta käy asiaan, niin en ole kokenut oloani yksinäiseksi noin puoleen vuoteen vaikka sosiaalisessa elämässäni ei ole tapahtunut minkäänlaista muutosta. Toki välillä on ollut sellaisia ohimeneviä yksinäisyyden ja alakulon hetkiä, mutta nämäkin ovat tulleet lähinnä silloin, kun on kuunnellut joitakin tiettyjä musiikkikappaleita.

Ehkä asenteeni on hieman muuttunut tätä yksinäisyyttä tai ehkä paremmin ajateltuna yksinoloa kohtaan. Viime aikoina olen ärsyttävissä tilanteissa huomannut jopa kaipaavani yksinoloa. Ärsyttävillä tilanteilla tarkoitan nyt tilanteita, joissa muut ihmiset saavat oloni ärsyyntyneeksi, tahallaan tai tahattomasti. Yleensä noissa tilanteissa on mielessä pyörinyt, että pääsisipä tästä omaan rauhaan irti tästä paskasta.

Kun olen ajatellut tätä yksinoloa, niin onhan siinä monia mukaviakin puolia. Kaikista parasta siinä on ehkä tämä tietynlainen vapaus. Ei tarvitse selitellä menojaan, ei tarvitse olla vastuussa mistään muusta kuin itsestään, ei tarvitse olla antamassa ruokaa kenellekään (muuta kuin itselle), voi tehdä asioita milloin huvittaa, tai olla kokonaan tekemättä, jos ei huvita ja kaikkea sellaista.

Väistämättä on sitten tuota yksinoloa pohdittaessa tullut mietittyä parisuhteellista elämää. Ajatukset siitä ovat kyllä jääneet aika pintapuoliseksi, kun ei ole sellaisesta kokemusta. Lähinnä on tullut vain mieleen sellaiset asiat mitä näin yksinollessa puuttuu verrattuna parisuhteessa oloon. Juttukumppania ei ole mutta silläkään ole loppujen lopuksi niin väliä, pahimmat napinat ja turhautumat saa purettua tänne blogiin ja jos on ilon hetkiä... Tai ei, eihän minulla paljoa sellaisia olekaan, mutta jos joskus hyvin harvoin sattuisi olemaan, niin entäs sitten. Ei niitä välttämättä tarvitse olla kenenkään kanssa jakamassa. Fyysinen kanssakäyminen sitten... Jälleen, kun ei paremmasta tiedä mitään, niin aivan sama. Onhan tuota hengissä pysytty tähänkin asti ilman hiplailuja. Saattaisihan se tietysti olla kivaa, mutta sen hankkimiseksi olisi nähtävä ihan liian paljon vaivaa ja säätämistä, johon minulla ei riitä mielenkiintoa.

Voisi jopa ehkä yllättäen sanoa, että tällä hetkellä olen suhteellisen tyytyväinen omaan olotilaani. Mutta saas nähdä minkälainen ääni on kellossa puolen vuoden kuluttua, kun valoistuva ja lämpenevä kevät on muuttunut kesän kautta pimenevään ja kylmään syksyyn.

Peitto heiluu

Lähtipähän tästä liikkeelle...

Mietin tuota minkä takia se tuntuu niin mukavalle kömpiä peiton alle tai ehkä pikemminkin olla siellä peiton alla. Ainakin näin lämmityskauden aikaan se on tuo lämpö, joka ympäröi koko vartalon. Kesällä puolestaan tuo taas voi hieman muodostua ongelmaksi hiostavien kelien aikaan mutta eipä näitä huippuhelteitä yleensä kovin kauaa ole. On tuossa peiton alla oleilussa toinenkin mukava seikka, joka on kosketus. Peiton lämpö yhdistettynä tuohon melkein koko vartalon kosketukseen, se on vain niin jotenkin sellainen omanlaatuisensa tunne mikä siitä tulee. Voisi kuvitella, että tuolta tuntuisi jos joku toinen ihminen koskettaisi minua. Hankala vain sanoa, kun ei ole oikein siitä kokemuksia. (Sad but true...)

Jalkapeliä

Istuin samassa pöydässä naisen kanssa, jota en ollut nähnyt yli kymmeneen vuoteen. Istuin sivuittain häneen nähden ja sivelin omalla jalkapöydälläni hänen säärtänsä ja mainitsin hänelle, miten mukavan lämpimältä hänen jalkansa tuntui. Jalkapeli eteni hieman pitemmälle, kun siirryimme istumaan vastakkain. Laitoin oman vasemman jalan jalkapohjani hänen jalkapohjaansa vasten ja varpaamme lomittuivat täydellisesti toistensa lomaan aivan kuten sormet tekevät toista kädestä pitäessä. Se tuntui aivan mahdottoman hyvälle. Nainenkin näytti nauttivan tilanteesta sillä hänen poskilleen nousi puna, hän sulki silmänsä kiinni ja taivutti niskaansa taaksepäin...

Heräsin, avasin puhelimeni, nousin ja lähdin tympääntyneenä aamutoimille.

Törmäys

Eilen töissä eräs nainen törmäsi minuun vahingossa, kun olin kulkemassa hänen ohitse. Nainen pahoitteli tapahtunutta ja minä vain siihen "juujuu, ei siinä mitään". Olin lähinnä vain mielissäni tuosta törmäyksestä sillä siinä tuli vähän kosketusta. Se tuntui niin pehmeältä ja lämpimältä. Jos nyt saisin syliini jotakin yhtä pehmeää ja lämmintä niin tuskin päästäisin ihan heti pois sitä...

Kosketuksesta

Joskus aikaa sitten jäi mieleen Neiti H:n kirjoitus miehen yksinäisyydestä. Pitemmän aikaa on ollut ajatuksissa kirjoittaa hieman tuosta asiasta joten tässäpä nyt kirjoitusta aiheesta (lainaukset siis tuolta Neiti H:n blogitekstistä).

Jos siis katsoisimme yksinäisen miehen elämään, niin paljonko siellä todella on kosketuksia, läheisyyden ilmaisemista.

Katsoessani elämääni en näe oikein yhtään kosketuksia enkä läheisyyden ilmaisemista. Jos laskuista jätetään pois kaikki kättelyt, sukulaisten tapaamisten yhteydessa tapahtuvat halaamiset ja tämän tyyliset kosketukset, niin mitään muuta ei jää jäljelle. Edellisen kerran kun olen saanut kosketella toista ihmistä läheisyyden merkeissä niin tästä taitaa olla aikaa jo kohta kahdeksan (8) vuotta (mikäli en mennyt laskuissa sekaisin). Voidaankin sanoa, että kosketusta ei ole ollenkaan. Piste.

Uskon myös, että etenkin miehillä tuo pitkään jatkunut yksinäisyys (sinkkuus) luo myös helposti tarpeettomuuden tunnetta. Siis elämässä voi kaikki asiat olla kunnossa, on työpaikka ja rahaa, mutta kukaan ei silti tunnu tarvitsen ”juuri minua”. Tarpeettomuuden tunne onkin yksi raskaimmista tunteista kantaa. Jos minua ei kaipaa kukaan, ei tarvitse… mitä merkitystä minulla sitten on?

Kuten olen jossain aikaisemmassa kirjoituksessani maininnut, niin olen ollut yksin koko koko ikäni eikä minulla ole mitään seurustelukokemuksia tai vastaavia. Sen ainoan kerran kun nainen on ollut kainalossani niin muistan vieläkin sen tunteen/ajatuksen, joka minulle tuli sinä hetkenä mieleen. Ajatus oli "tätä varten minä olen olemassa". Koin sen silloin mielessäni aika vahvasti, siksi kai se on jäänyt nuin hyvin mieleen.

Asunto on, rahaa on, työpaikka on. Tosin tuo viimeinen nyt ei ole enää niin varmalla pohjalla mitä se oli aikaisemmin. Työpaikalla on annettu potkuja ja lomautuslappuja sataa vasemmalle ja oikealle, itse olen kuitenkin vielä (onnekkaasti) välttynyt nuilta toimenpiteiltä... Ihmissuhteet, niitä ei ole. Ja se kyllä saa tuntemaan itsensä tarpeettomaksi. Päivisin ajan vie työt, iltaisin ei ole mitään. Tuntuu vain, että olen täällä maksamassa veroja ja tekemässä töitä, mitään muuta iloa minusta ei taida olla.

Nykyään kun on tuo naamakirja niin sieltä on tullut joskus katseltua peruskoulun aikaisia naamoja, joiden kanssa olin samalla luokalla. Huomaa tuo käyttämäni ilmaisu nuista ihmisistä, en sano heitä luokkakavereikseni. Siihenkin on jonkinlainen selitys mutta siitä taidan kirjoittaa joskus toisella kertaa etten eksy nyt aiheesta. Mutta asiaan... Naamakirjan profiilikuvissa monilla on näkynyt siinä pieni lapsi. Se saa jotenkin minut tuntemaan, että olen jämähtänyt paikalleni ja muut ovat juosseet karkuun elämässä hyvin paljon. Voisi varmaan sanoa, että heillä on jo reilusti yli kymmenen vuoden etumatka minuun nähden ja minä en ole saanut aikaan yhtään mitään.

Syy siihen miksi mies on haavoittuvaisempi on siis siinä, että yksinäisellä miehellä ei juurikaan ole mahdollisuuksia purkaa hellyydentarvettaan kehenkään ilman naista. Mies siis tarvitsee siihen naisen ja yleensä naisen, johon hänellä on intiimi suhde. Jos miehellä ei ole naista, niin silloin hän kyllä varmaankin on yksinäisempi kuin yksinäinen nainen. En usko, että tarpeemme juuri eroavat sukupuolesta riippumatta ja juuri siksi, se kylmä ja jokseenkin kova maskuliininen maailma eristää miehet helposti myös erittäin yksinäiseen maailmaan, jossa ei ole kosketuksia.

Mitäpä tuohon voisi enää sanoa... Nuiden sitaattien kirjoittaja on kyllä ymmärtänyt asian erittäin hyvin, tuskin olisin itsekään osannut kirjoittaa aiheesta näin valaisevasti vaikka olen itse aiheen "keskipisteessä"... Kunpa muutkin ymmärtäisivät asian yhtä hyvin... Ajatukset ovat jo taas ihan sekaisin. Ajatuksiin tulee jatkuvalla syötöllä pieniä asioita mistä pitäisi kirjoittaa mutta ne kerkeävät kadota mielestä juuri kun ovat sinne putkahtaneet. Noh, pitää muistella niitä sitten toisella kertaa. Taidan lopetella ja mennä nukkumaan, jotta jaksaa taas herätä kylmään huomiseen...