Ajat muuttuu, minä en

Eilen sattui ilmestymään Karvinen miinus Karvinen, joka kuvaa hyvin alkuvuotta.


Ehkä joidenkin muiden kohdalla ajat muuttuvat mutta minun kohdalla sama meno jatkuu (työt perseestä, päivät toistaa yhtä ja samaa, jne).

Toissa kirjoituksessa hekumoin, että kohta saa taas nauttia hammaslääkärin lämpimästä kumikäsineen kosketuksesta. Ja paskan marjat. Kävin tarkistuttamassa hampaat, niin edelliseen kertaan verrattuna kosketukset jäivät hyvin vähäisiksi. Guuglailin tuota hoitanutta henkilöä, niin oli valmistunut ilmeisesti vasta viime vuonna. Huomasi kyllä selvästi, että kokemusta ei paljoakaan ollut, kun otteet olivat aikaisempiin hampaan roplaajiin verrattuna hivelommat.

Viime aikoina on tuntunut, että tekisi mieli heittää tälläkin blogilla vesilintua. Ei keksi mitään kirjoitettavaa, koska arki on harmaata perusmössöä, josta ei juuri aiheita revitä ja tikustakaan ei jaksa asiaa vääntää.

Kommenttien kommentoimista, osa 1

Aikaisempaan kirjoitukseen tuli muutama kommentti ja pitää tässä nyt hieman tuolta pohjalta raapustaa taas ajatuksiaan ulos...

UT, oletko nyt ihan tosissasi päättänyt hautautua sinne omaan poteroosi, ettet vaan vahingossakaan tulisi huomatuksi jonkun toimesta ;) Minua alkaa suuresti epäilyttämään halusi ylipäätään tutustua kehenkään.

Potero... Ja pah! Poterovaihe on jo ohitettu aikaa sitten. Poterosta on jo kehittynyt kunnon betonibunkkeri, jossa on pieni kurkistusreikä. Siitä reijästä tähystelen aina ulos, ja jos joku liikkuu bunkkerin lähellä, niin ensin pyyhkäistään napakka varoitussarja KvKK:lla. Tämän jälkeen vasta kysellään, jos enää ylipäätään on ketään, jolta kysellä. Mutta kuitenkin... Onkohan minussa havaittavissa hieman jakomielitautisuutta. Kun toisaalta olen tällainen erakko, joka haluaa pysytellä omissa oloissaan, mutta taas toinen puoli minusta haluaisi olla kaikkien tuntema hyvä tyyppi. Varjossa mutta kuitenkin ohjailemassa sätkynuken lankoja...

Osaat kyllä puhua, koska osaat sen taidon täälläkin.

Minusta kyllä puhuminen ja kirjoittaminen ovat hieman eri asioita. Puhuminen ei ole minulle kovin helppoa. Tai siis kyllähän se puhuminen onnistuu mutta sen puheen sisällön tuottaminen onkin asia erikseen. Varsinkin työpaikalle olen usein huomannut, etten osaa oikein muotoilla sanojani oikein. Monesti saa selittää ja selittää etsien oikeita sanoja mutta siitäkin vielä huolimatta sanomani asia voidaan ymmärtää väärin. Näin on käynyt useammin kuin pari kertaa.

Ei sen puoleen, ei tämä kirjoittaminenkaan aina niin helppoa ole sellaiselle, joka kouluaikaan sai äidinkielen ainekirjoituksista tuskin koskaan seiskaa parempaa arvosanaksi. Päässä voi pyöriä joku ajatus, sitten sen yrittää kirjoittaa ylös ja kuitenkin sitä tuotosta lukiessaan tulee monesti ajatelluksi, että "en minä tätä näin halunnut, ajatuksissa se kuulosti paljon paremmalta". Pienenä paljastuksena... Tätäkin kirjoitusta on yritetty raapia kasaan monen illan aikana.

Kaatopaikka on harhaanjohtava nimi tälle blogille. Ei tämä mitään kaatopaikka-kamaa ole.

Minusta tuo kaatopaikka-nimitys kuvaa erittäin hyvin tätä blogia ja sen tarkoitusta. Näen sieluni silmillä miten kaatopaikalla roska-auto peruuttaa peruutusvaroittimen piipittäessä roskakummun päälle, avaa takaluukun ja purkaa sieltä jätteet jätekasaan, jonne ne lopulta hautautuvat. Ennen jätteiden hautautumista lokit voivat vielä käydä riepottelemassa jätteitä sinne tänne ja ruikkivat paskaa ympäriinsä, jos sopivaa syömistä ei löydy.

Ja mitä kukin asia tuossa näkemyksessäni tarkoittaa:

Jäteauto: minä
Jätteet: minun ajatukset
Jätekumpu: blogi
Lokit: blogin lukijat
Lokin ruikkimat paskat: lukijoiden kommentit

Ja tätä ei sitten tosiaankaan ole tarkoitettu vakavasti otettavaksi... ;)

Sinua vaivaa erakkoluonne, josta on valitettavasti jossain määrin päästävä eroon, jos haluat naisen elämääsi. Muuten saat muuttaa tämän blogin nimeksi luolamies.

Tässä viime aikoina olen vähän miettinyt erästä asiaa, joka liittyy tuohon erakkoluonteeseen... Olen hieman kyseenalaistanut tätä omaa ongelmaani. Olen miettinyt onko se ylipäätään edes oikea ongelma vai vain minun ominaisuus, joka näyttää ongelmalle, jos sen rinnalle laitetaan muita ihmisiä ja heidän sosiaaliset suhteensa. Vai olenko sittenkin vain luonteeltani hyvin erakkomainen, joka viihtyy erinomaisesti omissa oloissaan. Tätä seikkaa kyllä puoltaa se, että vaikka joskus tunnen itseni yksinäiseksi, niin en kuitenkaan ole milloinkaan hakenut tuohon tilanteeseen kovinkaan aktiivisesti muutosta. Tähänkin saakka olen tullut toimeen hyvin vähillä ihmissuhteilla ja nuo pahimmat yksinäisyyden ”puuskat” ovat olleet ohimeneviä. Ehkä olenkin vain ihminen, joka Gaussin kellokäyrällä sijaitsee aivan käyrän laitamilla, jolloin sieltä katsottuna kaikki muut ihmiset verkostoineen näyttävät paljon erilaisemmilta verrattuna omaan tilanteeseen. Ja tarvitseeko tuosta erakkoluonteesta ylipäätään päästä eroon?

Hmm... tähän väliin on nyt pakko tehdä hieman lyhyttä yhteenvetoa aikaisemmin tapahtuneesta

1) Olen havahtunut siihen, että minulla on jonkinlaisia vaikeuksia sosiaalisessa elämässä.
2) Olen yrittänyt ratkaista ongelmaa käymällä terveydenhuollon pakeilla.
3) Nyt kyseenalaistan sen, onko tämä ongelma edes ongelma.

Eli vielä lyhyemmin tiivistettynä

1) Havahtuminen
2) Korjaavat liikkeet
3) Kyseenalaistaminen

Mikähän mahtaisi olla seuraava vaihe tuossa listalla? Nyt kyllä tuli sellainen tunne, että tarvitsisi hieman lukea aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, jotain itsetutkiskeluoppaita tai vastaavia.

Anteeksi tylyyteni, mutta uskon sinun kestävän tämän. Tässä ei nyt pään silitys auta, vaan on otettava järeämmät keinot käyttöön, eli ns. pakotettava sinut sieltä poterosta ihmisten ilmoille:):):)

Tuo poterosta bunkkerista ulostulo ei tapahdukaan ihan helpolla. Siihen varmaan tarvittaisiin pistooli otsalle, että lähtisin jonnekin ihmisten ilmoille. Tai jos nyt ei aivan pistoolia niin hinausauto kuitenkin, joka saa vedettyä minut perässään ulos. Itse täältä neljän seinän sisältä tuskin tulee lähdettyä milloinkaan.

Niin - ja salaatti ei maistu miltään, koska ei miltään maistuu salaatilta.

Tämä oli kyllä niin hyvin sanottu, että tästä pitää myöntää Noomille Vuoden Kehäajattelija -palkinto. Onnea palkinnon saajalle!

Kosketuksesta

Joskus aikaa sitten jäi mieleen Neiti H:n kirjoitus miehen yksinäisyydestä. Pitemmän aikaa on ollut ajatuksissa kirjoittaa hieman tuosta asiasta joten tässäpä nyt kirjoitusta aiheesta (lainaukset siis tuolta Neiti H:n blogitekstistä).

Jos siis katsoisimme yksinäisen miehen elämään, niin paljonko siellä todella on kosketuksia, läheisyyden ilmaisemista.

Katsoessani elämääni en näe oikein yhtään kosketuksia enkä läheisyyden ilmaisemista. Jos laskuista jätetään pois kaikki kättelyt, sukulaisten tapaamisten yhteydessa tapahtuvat halaamiset ja tämän tyyliset kosketukset, niin mitään muuta ei jää jäljelle. Edellisen kerran kun olen saanut kosketella toista ihmistä läheisyyden merkeissä niin tästä taitaa olla aikaa jo kohta kahdeksan (8) vuotta (mikäli en mennyt laskuissa sekaisin). Voidaankin sanoa, että kosketusta ei ole ollenkaan. Piste.

Uskon myös, että etenkin miehillä tuo pitkään jatkunut yksinäisyys (sinkkuus) luo myös helposti tarpeettomuuden tunnetta. Siis elämässä voi kaikki asiat olla kunnossa, on työpaikka ja rahaa, mutta kukaan ei silti tunnu tarvitsen ”juuri minua”. Tarpeettomuuden tunne onkin yksi raskaimmista tunteista kantaa. Jos minua ei kaipaa kukaan, ei tarvitse… mitä merkitystä minulla sitten on?

Kuten olen jossain aikaisemmassa kirjoituksessani maininnut, niin olen ollut yksin koko koko ikäni eikä minulla ole mitään seurustelukokemuksia tai vastaavia. Sen ainoan kerran kun nainen on ollut kainalossani niin muistan vieläkin sen tunteen/ajatuksen, joka minulle tuli sinä hetkenä mieleen. Ajatus oli "tätä varten minä olen olemassa". Koin sen silloin mielessäni aika vahvasti, siksi kai se on jäänyt nuin hyvin mieleen.

Asunto on, rahaa on, työpaikka on. Tosin tuo viimeinen nyt ei ole enää niin varmalla pohjalla mitä se oli aikaisemmin. Työpaikalla on annettu potkuja ja lomautuslappuja sataa vasemmalle ja oikealle, itse olen kuitenkin vielä (onnekkaasti) välttynyt nuilta toimenpiteiltä... Ihmissuhteet, niitä ei ole. Ja se kyllä saa tuntemaan itsensä tarpeettomaksi. Päivisin ajan vie työt, iltaisin ei ole mitään. Tuntuu vain, että olen täällä maksamassa veroja ja tekemässä töitä, mitään muuta iloa minusta ei taida olla.

Nykyään kun on tuo naamakirja niin sieltä on tullut joskus katseltua peruskoulun aikaisia naamoja, joiden kanssa olin samalla luokalla. Huomaa tuo käyttämäni ilmaisu nuista ihmisistä, en sano heitä luokkakavereikseni. Siihenkin on jonkinlainen selitys mutta siitä taidan kirjoittaa joskus toisella kertaa etten eksy nyt aiheesta. Mutta asiaan... Naamakirjan profiilikuvissa monilla on näkynyt siinä pieni lapsi. Se saa jotenkin minut tuntemaan, että olen jämähtänyt paikalleni ja muut ovat juosseet karkuun elämässä hyvin paljon. Voisi varmaan sanoa, että heillä on jo reilusti yli kymmenen vuoden etumatka minuun nähden ja minä en ole saanut aikaan yhtään mitään.

Syy siihen miksi mies on haavoittuvaisempi on siis siinä, että yksinäisellä miehellä ei juurikaan ole mahdollisuuksia purkaa hellyydentarvettaan kehenkään ilman naista. Mies siis tarvitsee siihen naisen ja yleensä naisen, johon hänellä on intiimi suhde. Jos miehellä ei ole naista, niin silloin hän kyllä varmaankin on yksinäisempi kuin yksinäinen nainen. En usko, että tarpeemme juuri eroavat sukupuolesta riippumatta ja juuri siksi, se kylmä ja jokseenkin kova maskuliininen maailma eristää miehet helposti myös erittäin yksinäiseen maailmaan, jossa ei ole kosketuksia.

Mitäpä tuohon voisi enää sanoa... Nuiden sitaattien kirjoittaja on kyllä ymmärtänyt asian erittäin hyvin, tuskin olisin itsekään osannut kirjoittaa aiheesta näin valaisevasti vaikka olen itse aiheen "keskipisteessä"... Kunpa muutkin ymmärtäisivät asian yhtä hyvin... Ajatukset ovat jo taas ihan sekaisin. Ajatuksiin tulee jatkuvalla syötöllä pieniä asioita mistä pitäisi kirjoittaa mutta ne kerkeävät kadota mielestä juuri kun ovat sinne putkahtaneet. Noh, pitää muistella niitä sitten toisella kertaa. Taidan lopetella ja mennä nukkumaan, jotta jaksaa taas herätä kylmään huomiseen...

Kirjoittamisen vaikeudesta

En ole ollut ikinä mikään kirjoittajatyyppi ja se on taas tullut huomattua tätä blogia kirjoittaessa. Muistelen, että peruskoulu- ja lukioaikaan kaikki ainekirjoitukset olivat tuskaa ja olisinko koskaan saanut niistä seiskalla parempaa alkavaa numeroa. Minulla saattoi hyvinkin mennä äikän kaksoistunti kynää pyöritellessä ja seiniä tuijottaessa ja katsellessa kun muut tuhertaa luokassa kynä sauhuten ja itsellä ei tullut mieleen mitään kirjoitettavaa.

Viime aikoina on tuntunut, että päässä ajatukset pyörivät ylikierroksilla heti herätessä ja sama jatkuu aina iltaan asti. Mutta kun istuu tietokoneen eteen ja koittaa kirjoittaa ne ajatukset jotenkin ymmärrettävään muotoon niin vaikeaa tekee. Nytkin on yksi teksti luonnoksena työn alla, piti ottaa pientä taukoa siihen juttuun kun tuntui ettei siihen saanut päätä eikä häntää.

Taitaa olla parasta pitää lauseet ja lyhyinä ja ytimekkäinä niin toivottavasti onnistuu... Toisaalta, antakaa minulle joku tuttu työkalu (olkoon se vaikka joku töissä käytettävä tietokoneohjelma, vasara tai muu sellainen) ja tehtävä, joka pitäisi hoitaa sillä työkalulla, niin silloin minulta ei kyllä mene sormi suuhun. Tällaiset kädentaitoja tai konemaista ajattelua vaativat tehtävät minulta kyllä onnistuvat helposti. Liekö tämä sitten miehisen putkiaivoajattelun tulosta vai mitä mutta näin se kuitenkin menee minun kohdalla...