Projektityöskentelyn eri ihmistyypit

Aikaisemmissa työpaikoissa olin aina sellaisissa rooleissa, että käytännössä olin vain rivityöntekijä, joka otti käskyjä vastaan muilta. Nykyisessä työpaikassa puolestaan olen joutunut olemaan jonkun verran sellaisissa tehtävissä, joissa joudun ohjaamaan muiden töitä. Ei varsinainen esimiesasema eikä mikään projektipäällikkö/projektin vetäjä mutta kuitenkin sellainen nakkikone. Noissa tehtävissä joutuu olemaan luonnollisesti yhteyksissä muiden työntekijöiden kanssa ja on kyllä saanut huomata, että muista löytyy kyllä kaikenkarvaista viestijää.

Yksi tyyppi voisi olla vähän kuin pieru saharassa. Annat sille jonkun tehtävän ja sen jälkeen et kuule siitä mitään. Jos et kysele mitään, niin vastapuolesta ei kyllä kuulu yhtään mitään: ei kuulu, että onko tehtävän suorittamisessa mitään ongelmia, puuttuuko lähtötietoja, miten paljon tehtävästä on tehty tai onko homma jo valmistunut. Ja jos jotain kyselet, niin juuri ja juuri saa sen vastauksen mutta ei mitään muuta.

Toinen tyyppi on sitten hölösuu/mussuttaja. Tältä jos erehtyy jotakin kysymään, niin mielessäsi yksinkertaisena pitämäsi lyhyt juttu venyy Teams-puhelussa tunnin mittaiseksi. Näillä tyypeillä vielä sekin Teams-viestintä on sellaista, että ensin tulee kymmenen viestiä ennen jotakin kysymystä ja nuokin viestit olisi voinut tiivistää pariin lauseeseen. Mussuttaja-alatyypillä on vielä sitäkin, että mussutetaan tai nillitetään kaikesta vähän jotenkin aiheeseen liittyvästä vaikka asialla ei ole mitään paskan vaikutusta mihinkään. 

"Tämä tiedosto olisi ollut hyvä nimetä toisin."

"Aha. 👍"

Kolmas tyyppi on sitten se normaali, tai pikemminkin ihanteellinen projektityöntekijä. Tämä tyyppi kommunikoi oikea-aikaisesti ja relevanteista asioista. Kysymystä tulee, jos huomaa jossain ristiriitoja, kyselee tarvittaessa lisätietoja ja kertoo, kun homma on valmis tai jostain syystä viivästyykin. Ja saattaapa käydä niin, että jos jotain asiaa pallotellaan puhelussa, niin voidaan keksiä jokin parempi tai toimivampi toteutustapa asiaan. 

Chef's kiss näillä tyypeille. 😙👌

21 vuotta

Tasan vuosi sitten tullut viimeksi kirjotettua jotain, niin päivitetään tännekin jotain. Melko hiljaisena pysynyt blogi, kun vanhojen tekstien lukeminen saa vain pahalle mielelle ja elämäkin on ollut viime vuodet sellaista itseään toistavaa tasapaksua mössöä (käy töissä, hajoa töissä, mene kotiin, ole kotona nollat taulussa).

Olen kahdessa viimeisimmässä kirjoituksessa maininnut joku aika sitten tapahtuneesta muutoksesta. Siitäkin on kohta jo kaksi vuotta aikaa. Muutos oli se, että sain vihdoin ja viimein vaihdettua sitä työpaikkaa. En tiedä mentiikö sitten ojasta allikkoon, kun vaihdoin vain työnantajaa mutta käytännössä hommat pysyi samoina. Työkalut pysyi edelleen yhtä hyvinä (lue: huonoina, ihan samoja ohjelmia käytössä) mitä edellisessäkin paikassa, niin siinä ei tapahtunut mitään edistystä.

Sen sijaan henkilöstössä ja työskentely-ympäristössä tapahtui muutoksia. Nykyisessä paikassa lähimmät esihenkilöt on suunnilleen samaa ikäluokkaa, kun edellisessä paikassa ne olivat huomattavasti vanhempaa. Ja ehkä se näkyi myös sellaisena pysähtyneisyyden aikana. Työ-ympäristössä tapahtui se suurin muutos. Toimisto on melko uudessa rakennuksessa ja kaikki on sellaista uutta ja nykyaikaista. Yllättävän suuri vaikutus tuollakin on viihtyvyyteen siellä työpaikalla. Jos paikat roikkuu sieltä ja täältä ja näyttää vähän kusenpolttamilta, niin ei se kovin paljoa innosta. Ja vaikka tuollakin on avokonttoria, niin jotenkin se on silti rauhallisempi paikka entiseen verrattuna. Ehkä sisustuksella on osansa asiaan. Tai sillä, että ihmiset ovat hiljaisempia.

Palkkaan tuli myös korotusta, ja sainpa viime vuonna pitkästä aikaa bonuksia. Kertoo jotain entisten työpaikkojen paskuuksista, jos aikaisemmissa paikoissa on saanut kerran tai kaksi bonuksia ja täällä saa heti ensimmäisenä vuonna ja sekin on isompi mitä näissä muissa paikoissa. Ja vielä se huomioiden, että en ollut edes täyttä vuotta ja maksoivat siinä suhteessa.

Tiedä sitten miten pitkään tuolla viihtyy. Joissakin projekteissa on ollut taas sen luokan sekoilua, että hohhoi. Saa nähdä, jos joka projekti on samanlaista touhua, niin ei ehkä hommat innosta enään niin paljoa. Toisaalta kun ennen olin tavan pallinaama työntekijä, niin täällä on joutunut projekteissa hieman vastuullisempiin tehtäviin. Onko se sitten hyvä asia vai ei, aika sen näyttää. Mutta pientä henkilökohtaista  kehitystähän se on omalle kohdalle. Kaiken kaikkiaan ollaan vielä plussan puolella työpaikan vaihdon suhteen.

Työpaikkahyvinvointikyselyjä

Työpaikalla sähköpostiin on tietyin väliajoin tullut työterveydeltä aina sellainen lyhyt anonyymi kysely missä kysellään kaikenlaista (onko kiva lähteä töihin, onko työtehtävät selvät, oletko ylpeä työstäsi jne). Jos on vähänkään lukenut tätä blogia, niin tietää, että en ole viihtynyt työssäni vähään aikaan. Numeroilla annetut vastaukset tuohon kyselyyn ovat olleet siis melko negatiivisia työnantajan näkökulmasta katsottuna.

Kesäloman lopussa sähköpostiin oli tullut taas pyyntö käydä vastaamassa kyselyyn. Vastaukseni olivat tällä kertaa vielä aikaisempiakin huonommat, koska viimeiset puoli vuotta töissä ennen kesälomia olivat aika vitutustäyteisiä. Ei ne hommat kyllä sen paremmaksi muuttuneet lomienkaan jälkeen. Kuitenkin, kyselystä meni n. kuukausi eteenpäin, kun tällä kertaa työterveydestä napsahti hieman toisenlainen sähköposti.

Tällä kertaa siinä oli mainittu, että työterveys tekee käynnin työpaikalle ja sitä varten pitäisi täytellä toinenkin kysely. Tässä kyselyssä oli huomattavasti enemmän kohtia ja siinä kyseltiin kaikenlaista ja tarkemmin verrattuna noihin lyhyisiin kyselyihin. Tosin tässäkin kyselyssä vastausvaihtoehdot olivat tyyliin "valitse vaihtoehto A, B, C tai D".

Sinänsä tuollaiset kyselyt, joissa on vain tietyt vaihtoehdot ja ei mitään kohtia missä antaa tarkentavia vastauksia, ovat hieman hölmöjä. Joidenkin kysymysten kohdalla ei aina tiennyt, että mitenkä vastaisi. Vastaus olisi riippunut ihan siitä, että miten kapealla tai laajalla näkökulmalla asiaa katsoo. Noh, eipä tuo minun ongelma ollut vaan kyselyn laatijan, niin päätin vastata kyselyssä tällaisiin kysymyksiin aina huonoimman kautta. Jos jonkin asian kohdalla on koettu ongelmia vaikka tätä ongelmaa kohtaisi vaikkapa vain kerran vuodessa, niin vastasin siitäkin huolimatta, että asia ei ole kunnossa.

Vähän kyllä epäilyttää, että onko nuo kyselyt olleet ihan täysin anonyymejä. Tuleeko työterveystäti käynnillään koputtamaan olalleni, että lähdetäänpäs käymään tuolla nurkan takana. Mutta olisi kyllä mielenkiintoista kuulla, että minkälaista keskustelua työterveys käy toimiston johdon kanssa. Luultavasti tuollakaan käynnillä ei ole juuri mitään vaikutuksia. Veikkaan, että lopputuloksena HR:n jakkukalkkunat saavat hieman pohdittavaa, tehdään joku kysely ja lopulta kaikki pysyy muuttumattomana ja ennallaan. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun näin käy.

Lokakuun lyhyet

Se on kohta taas lokakuu loppu ja marraskuu aluillaan. Vähän tuntuu sille, että on mennyt taas koko syksy jotenkin yleisen ketutuksen ja kyrsimyksen merkeissä. Eniten sitä on ehkä kertynyt töiden takia mutta siviilipuolellakin jotkin asiat nyppivät. Suoraan sanottuna alkaa olla jo kosmisissa sfääreissä vitutus siitä, että en ole löytänyt sitä ostettavaa omakotitaloa ja en ole tyytyväinen näihin nykyisiin asuinoloihin.

Vähän kuulumisia taas työpaikaltakin. Pari kuukautta sitten jupisin työpaikan touhuista ja siitä, kun ovi on käynyt henkilöstön osalta ulospäin. Tuon jälkeen on taas tullut pari lähtijää lisää. Toinen lähti jo ja toinen lähtee pian. Enkä ole työpaikanvaihtoajatuksineni kanssa yksin tuolla. Eräs kollega tuli kysymään apua yhteen asiaan, johon en kuitenkaan osannut mitään apuja antaa. Tuo oli sellainen asia, jota joutuu tekemään useasti mutta nyt paska ohjelma teki aivan omiaan ja edes ohjelman ohjeestakaan ei ollut mitään apua. Vaikka teki kuten normaalisti on tehty, niin homma kusi allensa. Siinä kollegan kanssa asiaa ihmetellessä ja jutustellessa kävi ilmi, että onpa hänkin miettinyt jo viimeisen vuoden ajan vaihtoa pois näistä hommista.

Keksi tähänkään blogiinkaan enää mitään muuta kirjoittamisen aihetta kuin nämä toistuvat avautumiset näistä samoista paskoista asioista.

Onko työelämä oikeasti näin umpisurkeaa?

Viime viikolla Kauppalehdessä oli kolumni, jonka otsikossa kysyttiin, että onko työelämä oikeasti näin umpisurkeaa? Kolumnissa viitattiin liikenne- ja viestintäministerin ehdotukseen työajan lyhentämisestä ja siihen miten Työterveyslaitoksen mukaan työoloissa on menty eteenpäin.

Työhyvinvointi on yrityksille kilpailuvaltti. Sitä mitataan säännöllisesti ja kehitetään jatkuvasti. Hyvä maine työnantajana on keskeinen keino, kun kilpaillaan osaavasta työvoimasta. Kaikkea ei saa rahalla.

Työelämän kurjuus on tutkimuksen valossa enemmän myytti kuin todellisuutta.

Pomot ovat kiinnostuneita henkilöstön hyvinvoinnista, päätöksenteko on oikeudenmukaista, esimiehet ja työyhteisö antavat tukea, ja työ­paikoilla koetaan usein työn imua. Kehityskeskusteluitakin käydään usean kerran vuodessa.

Kun tuollaista tekstiä lukee ja vertaa omiin kokemuksiin työelämästä, niin sitä miettii, että missä maailmassa ja työpaikoilla tuollaista on. Jos takertuu tuohon lainauksen viimeisen lauseen asioihin, niin kovin kaukaiselta kuulostaa. Pomot ei tuolla työpaikalla hyvinvoinnista juuri välitä. Tai välittävät sen verran, että lain pykälät täytetään työsuojelumielessä ja siihenpä se jää. Esimies nyt päivittäin ohikulkiessaan saattaa jotain kysyä mutta välillä suoranaisesti vituttaa keskustella tämän henkilön kanssa. Välttämättä omaa asiaa ei ehdi edes kertoa puoliväliinkään, kun tämä rupeaa puhumaan päälle. Eipä tuollainen käytös juuri innosta sitten kertomaan enempää asioitaan ja jos minulta jotain kysytään, niin vastaukset pysyy lyhyinä. Esimiehen pomo (ja samalla toimiston päällikkö) taas on vähän väliä jossain reissussa ja häntä harvoin näkee tuolla toimistolla. Tuonkaan henkilön kanssa on niin vähän kanssakäymistä, että en edes muista milloin viimeksi olisin puhunut hänen kanssaan.

Päätöksentekokaan ei ainakaan minun silmiin näytä kovin oikeudenmukaiselta. Toimipaikan henkilöstöltä ei oikeastaan kysellä mitään, kun toimistoon ja sen työskentelyolosuhteisiin liittyviin asioihin tulee muutoksia. Vaikka ylempää yrityksestä tulee aina vuosittain käskyä kehityskeskusteluista, niin nekin jäävät pitämättä, jos et ole aktiivisesti nykimässä hihasta. Ja vaikka keskustelut kävisi, niin se aivan yksi lysti mitä siellä läpistään, koska niiden perusteella ei tapahdu yhtään mitään. Asiat jää vain paperille pyörimään ja siinäpä se. Tuossa päätöksenteossa/kehityskekesusteluissa on myös yksi "huvittava" yksityiskohta. Kehityskeskusteluissa pitäisi listata aina vuodelle muutamia tavoitteita. Minä ainakin kuvittelisin niin, että minä päätän noista tavoitteista ja mitä niihin kirjataan. Noh, eipä toimitakaan niin vaan käytännössä toimistopäällikkö sanelee ne tavoitteet, jotka nekin on yhtä täyttä paskaa sananhelinää. On jäänyt vain pyörimään mieleen, että onko tuossa sellainen takana, että toimistopäällikölle on annettu ylemmältä taholta jotkin tavoitteet ja ne sitten vain nakitetaan alaspäin. Jos ne täyttyy, niin tämä pomo saa bonukset ja työntekijät sitten ehkä jotain haistapaskan pikkurippeitä.

Mitä tulee esimiehen ja työyhteisön antamaan tukeen, niin se on yhtän tyhjän kanssa. Esimieheltä jos käy kysymässä jotakin asiaa (esim. pyytää projektiin lisää miehitystä), niin vastaus on, että katsotaan myöhemmin. Ja tuo "katsotaan myöhemmin" käytännössä tarkoittaa "ei koskaan". Jos taas erehtyy kävelemään toiselle osastolle kysymään jotain asiaa, johon ei voi antaa yksinkertaista kyllä/ei-vastausta tai sitä vastausta ei löydä nopeasti jostain opuksesta, niin ensimmäisenä suunnilleen vastataan, että ei ehdi kun on niin kiirettä. Oman osaston väeltä sentään nyt voi vielä saada apua tarvittaessa.

Alkukeväästä tapahtui pientä yrityskauppaa, jonka seurauksena toimistolle tuli lisää väkeä. Lievästi huvittuneena on saanut seurata tuota touhua. Heti kun tuo yrityskauppa julkaistiin, niin kuulemma sieltä toimistolta, josta väki siirtyi tähän toimistoon, oli lähtenyt yksi jamppa litomaan. Kun uusi väki sitten muutti toimistolle, niin yksi heppu katsoi paikkaa tasan yhden aamun, pakkasi kamansa autoon ja lähti toisen paikkakunnan toimistolle. Ja sattuipa vielä lomien aikaan niin, että keväällä toimistolle rekrytoitu henkilö lähti toisen työnantajan palvelukseen. Hmmm... Mikähän mahtaa olla vikana, kun ovi on käynyt tiheämmin suunnan ollessa poispäin.

Ei sen puoleen, olen jo itsekin tullut siihen pisteeseen (oikeastaan jo viime syksystä lähtien), että en jaksa enää tätä paskaa. Kävin alkukesästä yhdessä paikassa työhaastattelussa, jossa hommat olisivat olleet samanlaisia mutta onneksi en kuitenkaan tullut valituksi. Kun mietti tarkemmin niitä haastattelussa käytyjä asioita ja omia kokemuksia tältä alalta, niin ei tarvitse olla kovin kummoinen meedio päätelläkseen, että samanlaista paskaa se olisi ollut sielläkin. Vielä kun keksisi, että minkälaisiin hommiin sitä lähtisi. Se kyllä on varmaa, että uuden työn on oltava ihan erilaista mitä nyt teen.

Kahvitilakeskusteluja

Hienostokissa kipsutteli ruokatauon aikaan työpaikan kahvitilaan.

HK: Moi.
UT: Moi.

Hienostokissa laittaa jotain mikroon lämpiämään. Kesäkuun alkupuolella on ollut työpaikan joku tyky-vaimikäliehelkkarin-"virkistäytymis"-iltapäivä, johon en osallistunut (liian pitkiä työpäiviä, yleinen vitutus).

Osallistuitko siihen iltapäivään?
En.

Hiljaisuutta rikkoo vain mikron hurina ja hetken päästä sen piippaus. Hienostokissa ottaa syöminkinsä mikrosta ja hipsii takaisin työpisteensä suuntaan.

Näin jälkikäteen ajateltuna olisihan sitä voinut tuossa tilanteessa sanoa jotain muutakin. Esimerkiksi vaikka kysyä, että osallistuiko hän itse tuohon iltapäivään ja ehkä siitä jotenkin eteenpäin riippuen vastauksesta.

Mutta minkäs teet, kun on pitkät piuhat.

Musiikkia korville ja sydämmelle

Musiikilla on kyllä kummallisia voimia. SinäPutki tarjosi Rammsteinin uutta musiikkivideota katsottavaksi ja mielenkiinnosta piti kuunnella, kun on tullut aikaisemminkin joskus kuunneltua kyseistä yhtyettä.



Kun äänenvoimakkuuden kuvitteellista nuppia käänti enemmän kaakkoon ja antoi kappaleen pauhata, niin käsivarresta nousi iho vähän kananlihalle. Siinä kuunnellessa tuli ajateltua sellaistakin, että mitähän nuo ihmiset työpaikallani sanoisivat ja miten reagoisivat, jos tällainen hiljainen hissukka jostakin kuljettaisi työpisteelleen kunnon ämyrit, vääntäisi nupit kaakkoon ja laittaisi tuon yllämainitun kappaleen soimaan ja alkaisi kirjaimellisesti paiskoa töitä seinille musiikin tahdissa. Ja vähän vielä pesäpallomailalla "varovaisesti" kopauttaisi temppuilevaa työkannettavaa. Siinä kun jonkun aikaa riehuisi, niin laskisi varmasti stressi- ja agresssiotasot vähäksi aikaa matalammalle.

Noh, ainahan sitä on kiva fantasioida tuollaisista...

Toimistot muuttuu, minä en

Sai taas eilen lukea huuli pyöreänä juttua Kauppalehden sivuilta:

”Perinteinen mappikaappi jää historiaan. Toimistokaapeista on tullut miltei ongelmajätettä”, arvioi työtilojen kehittämisestä vastaava Eeva Terävä Martelasta.

Hänen mukaansa useimmissa toimistojen muutosprojekteissa lähtötilanne on se, että kaappeja on ihan liikaa.

”Toimistoissa voi olla jopa 90 prosenttia liikaa kaappeja. Niitä on aiemmin käytetty tilanjakajina ja paperien säilyttämiseen. Osa on tyhjillään, monissa on vuosien saatossa sinne säilöttyjä papereita ja tavaroita, joita ei enää tarvita.”

En tiedä missä maailmassa nuo ihmiset elävät mutta ainakin minun alalla on vielä tarvetta mappikaapeille/-hyllyille. Nykyisessä työpaikassa minulla on vain kaksi matalaa hyllykköä ja ahdas kaappi työvaatteille. Nuo säilytyssysteemit on varsin perseestä, kun käytännössä paskaisia työvaatteita ei voi oikein pitää niille kuuluvassa kaapissa ilman, että toiset tamineet menevät likaisiksi. Niinpä ne pitää pitää erillään muovipussissa muualla. Paperimapeille jää tilaa vain viisi hyllytasoa ja se ei ole paljoa se. Vanhojen projektien mappeja ei voi hyllyköissään säilöä vaan ne on tungettava jonnekin alakerran täyteen ammuttuun varastoon, jolloin ne mapit olisi melkein käytönnössä sama heittää roskiin, kun eipä niitä sieltä arkistosta tule kuitenkaan käytyä katsomassa. Ja kuitenkin niitä joskus pitäisi käydä tarkastelemassa, kun sellaisia tarpeita välillä aina ilmaantuu, että vanhoja on pengottava. Menneillään olevien projektien mapit sitten pyörivät työpöydällä, kun ne ei muualle mahdu. Entisessä työpaikassa oli sentään joku asia hyvin. Siellä minulla oli työpisteessä neljä korkeaa mappihyllyä, johon mahtui kaikki ja pöydän sai pidettyä puhtaana.

”Toimistotilojen suunnittelua ohjaa nyt työntekemisen tapa, ei se, että aanelosten pitää olla käden ulottuvilla. Ne kaapit, jotka toimistoihin vielä jäävät, sijoitetaan myös eri tavalla kuin ennen. Niiden ei enää tarvitse olla oman työpisteen lähellä.”

No entäs kun minulla se työntekemisen tapa on osittain sellainen, että käännytään työtuolilla lähimmälle hyllylle, otetaan kansio kouraan ja asetetaan se pöydän ääreen tutkimista varten? Tuohan se varmaan on se kätevin tapa, että viedään ne mappihyllyköt hevonkuusen perseeseen, jonne saa olla sitten koko aika laukkaamassa.

Martelassa kalustemyynnin painopiste on siirtynyt perinteisistä työtuoleista ja -pöydistä kohtaamistiloihin, jotka tuovat ihmiset rennosti yhteen.

”Aiemmin työpiste vei ison neliömäärän, nyt teknologia mahdollistaa, että et ole sidottu työpisteeseen. Yritykset satsaavat mukaviin sohvaryhmiin ja toimistokalusteiden muotokielikin on muuttunut epävirallisempaan suuntaan”, kuvailee design-johtaja Kari Leino.

Minua ihmetyttää, että minkälaisia toimistoja ne nykyajan pelletoimistot alkavat olla. Onko ne ehkä sellaisia, että siellä vain löhötään sohvilla ja neppaillaan samalla kannettavaa, kun toisella kädellä räplätään munia? Olen edelleen sitä mieltä, että hyvä työtila on oma työhuone, jonka oven voi tarvittaessa läimäistä kiinni, pöytä on tarpeeksi iso, johon voi levitellä papereita, työvaatteille on oma kaappinsa, mapeille on tarpeeksi hyllyköitä ja seinillä on magneettinauhaa tai sellaista kangasmaista seinää, johon voi laittaa ne tärkeimmät paperit nähtäväksi yhdellä silmäyksellä. Jotenkin kuulostaa sille, että tuossa jutussa mainitut toimistot on tarkoitettu vain sellaisille idiooteille käsienheiluttelijoille, jotka suu vaahdossa pälättävät ja kälättävät. Askeettinen ja spartalainen sen toimiston pitää olla eikä mikään perkeleen huvipuisto, jonne on tultu velttoilemaan!

Viikon positiivinen kirjoitus

Työpaikalla on taas saanut ihmetellä ihmisten käytöstä (tai tarkennettuna yhden ihmisen käytöstä). Kun tulen aamulla työpaikalle, niin käyn viemässä taukotilassa olevaan jääkaappiin evääni. Se tila on vähän keittiömäinen missä on kaapistot, tiskiallasta ja pöytää. Kun olen viimeisen kahden viikon aikana käynyt viemässä evääni sinne jääkaappiin, niin melkein joka kerta siellä on yksi tietty yläkaapiston ovi auki sekä siihen pöydälle on läträtty vettä.



En ole nähnyt kuka tuota tekee mutta minulla on vahva epäilys yhdestä henkilöstä, joka saapuu sinne ennen minua. Monesti on käynyt mielessä, että mitenkähän tämä pässinpää hoitaa kotonaan keittiötään. Jättääkö hän sielläkin kaappien ovet auki ja kastelee pöydät eikä pyyhi niitä? Luulisi, että työpaikalla voisi vähän laittaa jälkiään yleisen viihtyvyyden vuoksi mutta joillekin tampioille se näyttää olevan ylivoimaisen vaikeaa. Pitäisi tehdä tuolla mulkulle joskus källi ja ruuvata koko kaapin ovi kiinni ja katsoa, että mitä palikka tekee sitten.

Uutta lihaa

VAROITUS! SEURAAVA KIRJOITUS SISÄLTÄÄ HYVIN EPÄKORREKTIA TEKSTIÄ. JOS VEDÄT HERNEEN NENÄÄSI, SYYTÄ ITSEÄSI.

Työpaikalle on tullut tässä kuussa muutamia uusia työntekijöitä. Varsinaisesti he eivät tulleet töihin tuohon toimipisteeseen missä minä olen, vaan ovat lähinnä siellä tutustumassa yrityksen toimintatapoihin ja henkilöihin ja lähtevät sisäänajon jälkeen toiseen toimipisteeseen. Kaksi näistä henkilöistä oli naisia ja toisella on vielä sama koulutustausta mitä minulla. Melkeinpä voisi siis puhua yksisarvisesta, sillä olen nähnyt tällä kyseisellä alalla yhden naisen koulussa ja toisen edellisessä työpaikassa.

Sanottakoon toista henkilöä vaikka salikyykkäperseeksi. Tällä tapauksella hiusmuoti tuntui olevan joltain 80-luvulta (sellainen pitkä takatukka, lyhyet päältä/edestä) ja housuina oli sellaiset, en tiedä oliko ne nyt ihan salipöksyt mutta kuitenkin vähän sen tapaiset löysät löppöset. Perse oli sitten sen mallinen, että sitä kyykkyä oli luultavasti tehty vähän enemmänkin. Toinen tapaus, olkoot nimeltään nyt vaikka se yksisarvinen, on sellainen nykyajan nuori nainen (tai paremminkin fitness-horo): Kulkee joka paikkaan juomapullo kädessään vettä litkien ja jalassaan tämä pitää niin tyköistuvia farkkuja, että perseen mallista ja muodosta ei tarvitse jättää mitään arvailujen/mielikuvien varaan. Näin miehenä minulle tuo on hieman ristiriitainen tapaus. Kropaltaan ihan suht ok, mutta naama on sellainen, että sivusta katsottuna se on vielä siedettävä mutta jos panohommiin pitäisi ryhtyä, niin luultavasti pitäisi paperipussi vetää tälle päähän.

Onneksi en ole joutunut olemaan tekemisissä näiden uusien tyyppien kanssa, sillä luultavasti minulla olisi mennyt aika äkkiä hermot varsinkin näiden naisten kohdalla. Koska tuolla työpaikalla tilat on suurimmaksi osaksi (perseestä olevaa) avokonttoria, niin luonnollisesti kaikki keskustelut ja hälinä kuuluu minun korviin. Salikyykkäperseellä tuntui puhetta tulevan koko aika ja tällä oli sellaisia tiettyjä sanontoja. Esimerkiksi kun hän meni kysymään neuvoja yhdeltä henkilöltä, niin hän aloitti keskustelun JOKA IKINEN KERTA tietyllä lauseella. Tuota kun kuuntelet tarpeeksi monta kertaa, niin pikkuhiljaa sieltä sermien takaa tekisi mieli huutaa, että "perkele ainako sitä tuota samaa paskaa pitää ratkuttaa!".

No entäs tämä yksisarvinen sitten? Jatkuvaa kikatusta. Jos joku sanoo jotain, niin tämä yksi kikattaa kuin joku heikkopäinen. Ei se nyt mitenkään jatkuvaa käkätystä ollut mutta kuitenkin sellaista, että sitä kuunnellessa alkaa hermot mennä, kun itse ei pysty keskittymään töihinsä. Jos olisin nainen, niin nyt minua luultavasti voisi sanoa tämän kirjoituksen perusteella tiukkanutturaiseksi hiekkapilluksi, kun hermostun tuollaisesta. Mikä on muuten hiekkapillun vastine miespuoliselle? Voisiko se ehkä olla tervakyrpä? Kun mikään ei luista ja kaikki tökkii...

Syksy saapuu

Nämä pari viimeistä päivää ovat tuntuneet taas niin kovin merkityksettömiltä. Aamulla töihin, päivä töissä merkityksetöntä nysväystä, iltapäivällä kotiin ja ilta taas jotain nysväystä. Tänään erityisesti tuo tuonne jotenkin iski päin pläsiä, kun matkasin töistä kotiin nollat taulussa. Työmatka oli niin ihmeellisen hiljainen, kun normaalisti saa äristä muille. Siinä ehti sitten taas ajatella kaikenlaista, kun ei tarvinnut varoa muita liikenteessä kulkijoita.

Tuo tekemäni työkin on myös niin yksinäisen touhua. Vaikka toimistolla pyörii väkeä ympärillä ja pulisevat keskenään, niin minulle ei juuri puhuta/minä en puhu muille, jos ei ole mitään työasiaan liittyvää. Tällä viikolla olen puhunut päivittäin ehkä vain muutamia lauseita ja tervehtinyt ohikulkijaa. Jos merkkaisin kalenteriin, että olen käymässä asiakkaan luona, niin voisin yhtä hyvin pitää vaikka rokulipäivän. Jos asiakas ei ota yhteyttä, niin vielä vähemmän kukaan toimistolta soittelee perään tai lähettelee sähköpostia.

Syksykin näyttää saapuvan, kun puista lehdet alkavat kellastua ja tippua hiljalleen maahan. Törmäsin taas netissä ohjelmointiaiheiseen (pitkään) kuvaan...



Minun kohdalla tuo pitää monessakin kohdassa kutinsa. Mitä eroavaisuuksia tulee, niin en komentele Linuxia ja viisaudestakaan en nyt niin tiedä. Välillä sitä tuntee ohjelmoidessa itsensä niin tyhmäksi. En pysty antamaan helmiä tai rubiineja ja tuosta päästäänkiin aasinsiltaa pitkin tuohon eri kielien puhumiseen. Ymmärrän ainakin viittä tai kuutta kieltä, sujuvasti käytän ehkä kolmea. Leluilla kyllä en enää leiki.

Vittujen kevät

Viime aikoina pinna on kiristynyt työpaikalla vähän liiankin kanssa ja välillä tekisi mieli vittuilla suoraan päin näköä kaikille idiooteille. Viimeisen parin viikon aikana olen kypsynyt mm.
- kannettavaan, joka huudattaa tuuletintaan lähes joka päivä (WWWUUUUUUUUUUUUUUU!!!! t.tietokone)
- samaan kannettavaan, josta kovalevytila on aina lopussa, kun IT:n tekemien automaattisien päivityksien asennuspaketit jätetään tietokoneelle tukkeeksi
- tulostimiin, jotka lähes joka tulostuksella menevät solmuun tai tekevät jonkun paperitukoksen (jota ei tietenkään löydy vaikka aukoo kaikki luukut)
- mullisaukkoihin, jotka vievät loistavilla pysäköintitaidoillaan parkkipaikalla kahden auton paikan
- pallinaamoihin, jotka molottavat avokonttorissa kaikkea paskaa
- joidenkin kollegoiden aivan järkyttävän paskasti tekemiin dokumentteihin, joista asia tulee ymmärretyksi suunnilleen vasta sitten, kun on itse tehnyt dokumentin uudestaan
- aataminaikuisiin ohjelmistoihin/työkaluihin, joiden jälki tarkastetaan paperilla yliviivaustussilla (kyllä, luit aivan oikein: yliviivaustussilla!) mikäli haluaa, että dokumentissa on kaikki oikein

Lähetin IT-tuelle lievästi sanottuna kärjekästä palautetta tuosta tietokoneesta ja siitä, miten siihen on säädetty yhden ohjelmiston asetukset, joihin ei itse pysty vaikuttamaan mitenkään. Noh, IT-tuen vastaus asiasta ei tullut minulle vaan meni esimiehelle, kun tämä asiasta vastuullinen pelle oli vetänyt herneen nenääänsä tästä palautteesta. Onneksi esimies ei tästä kuitenkaan alkanut aukomaan päätään. Jos näin olisi käynyt, niin luultavasti minulla olisi mennyt kuppi lopullisesti nurin ja olisin sanonut painokelvottoman mielipiteeni firman laitteista, ohjelmista ja IT-tuesta.

Alkaa olla vitutus taas sitä luokkaa tuolla työpaikalla, että on parempi nostaa työnhakuantennit korkeammalle. Mitä opin edellisestä työpaikasta, niin on helpompi vaihtaa työpaikkaa kuin vääntää ratakiskosta asiat paremmaksi. Minulta on loppunut kärsivällisyys sitä kohtaan, että päin persettä oleviin asioihin ei panosteta ja tehdään vain kuten ennenkin ollaan tehty. Mielipiteelleni toi vahvistusta pari viikkoa sitten käyty keskustelu erään entisen kollegan kanssa. Tämä henkilö oli ollut tuossa työpaikassa suunnilleen kymmenisen vuotta ja kun kuunteli hänen kokemuksiaan ja ajatuksiaan ja vertasin niitä omiin havaintoihini, niin eipä ole tiettyihin asioihin tullut minkäänlaista parannusta.

Onneksi kuitenkin on kevät ja luonto alkaa vihertyä, niin vihreä hieman rauhoittaa mustaa mieltä. On näyttänyt sille, että vihreys on puskenut esille ihan näiden parin kolmen viimeisen päivän aikana. Eipä tuo ole ihmekään, kun lämpötilat on nousseet päivisin parinkymmenen asteen paikkeille. Tänään ylittyi jopa hellerajakin, niin piti laittaa shortsit jalkaan. Shortsit jalassa toukokuussa ja kuu ei ole edes vielä puolivälissä! Oli harvinaisen mukava viikonloppu, kun viikossa oli vain kolme työpäivää, oli sopivan lämmintä ja vapaapäivinä oli sopivasti puuhailemista, niin mikäpäs siinä ollessa.

Autolla ajan

Menneellä viikolla jouduin käyttämään työajoihin vanhemmilta lainassa ollutta autoa erinäisten syiden takia. Tavallisesti käyttämäni auto on sellainen tavallinen rottelo, joka ei juuri kenessäkään intohimoja herätä. Korkeintaan joku kollega on saattanut joskus kysyä, että onko autossa ollut isompia vikoja. Lähinnä sillä tiedustelleet, kun ovat olleet hankkimassa jälkikasvulleen ensimmäistä autoa, jolla pääsisi eteenpäin mutta joka ei maksaisi maltaita. Vanhemmilta lainassa ollut auto oli ihan erityyppinen. Isompi ja rohjompi, sellainen nelivetoinen ÄIJJÄ-auto. Tai niin voisi jonkin mielestä kuvitella. Itse en tykkää tuolla kuitenkaan ajella, kun ajomukavuus ei ole siinä lähellekkään samaa tasoa rotteloon verrattuna.

Työpaikalla pysäköin aina tiettyyn ruutuun, joten ihmiset ovat oppineet tunnistamaan autoni. Joskus on joku saattanut kysyä, että olenko vaihtanut autoa, jos tuossa kyseisessä ruudussa on ollut joku toinen auto ja itse olen parkkeerannut johonkin toiselle paikalle. Tullessani rohjolla töihin, parkkeerasin sen taas tavalliseen paikkaani. Kipitin sisälle ja aloitin työt normaalisti. Vähän ajan päästä maatiaiskissa saapui työpaikalle ja siinä ohi mennessään hän pysähtyi kysymään, että olenko vaihtanut autoa. Vastasin miten asia oli ja hän kyseli vielä siitä autosta kaikenlaista: minkälainen ajaa, miten iso kone jne.

En edes muista milloin viimeksi olisin tuon maatiaiskissan kanssa keskustellut jotakin (edes työasioiden tiimoilta). Käytävällä tervehditään ohi kulkiessa mutta muuten ei olla juttusilla. Mutta tulepa rohjolla töihin, niin PAM! Heti tullaan kyselemään ja lirkuttelemaan kaikenlaista.

Sitä minä vain jäin vähän miettimään tuon jälkeen H. Moilasena, että otapa nyt näistä tissieläimistä selvää, että mikä asia saa kenetkin kehräämään. Joku kiinnostuu autosta, joku sekoaa moottorisahasta, kolmas kirkkaista ja kahisevista työukkovaatteista, neljäs huokailee toimiston jännistä tulostimista... Ei taas kolmijalkainen ymmärrä yhtään.

Yksinkertaista kiitos

Viikolla töissä yksi työntekijä tuli kysymään vinkkejä yhteen asiaan. Asiakas oli pyytänyt tätä työntekijää tekemään yhden dokumentin, jota asiakas tarvitsee omassa työssään. Tuo dokumentti olisi ollut sellainen paikannuskaavion/kartan tyyppinen, jonka avulla asiat löytäisi maastosta paremmin. Näin äkkiä ajaltetuna tuo dokumentti olisi siis ollut varsin yksinkertainen: taustalla jonkinlainen kartta alueesta ja sitten vähän tekstiä kohteiden lähettyville.

Aluksi tällä työntekijällä oli yksi ehdotus dokumentin laadinnasta. Kun mietin asiaa vähän pitemmälle ja keskustelin asiasta enemmän, niin kävi selväksi, että eihän se ollutkaan niin yksinkertainen asia kuin alussa ajatteli. Tarvittavien tekstien lisääminen olemassa olevaan karttaan kun olisi sössinyt muita systeemejä ja tähän vielä päälle se, että kuka sitä karttaa lopulta tulee aina päivittämään ja missä tehdään.

Välillä se vain yksinkertaisesti vituttaa olla tällä alalla töissä. Tuntuu, että mitään yksinkertaiseltakaan kuulostavaa asiaa ei pysty tekemään täysin valmiiksi asti ilman, että jotakin helvetin perkelettä pitää kääntää, vääntää ja säätää. Näissä hommissa pitäisi olla joku kaikenkattava Jeesus™-tietokanta, johon kaikki paska tallennettaisiin ja kaikki leivottaisiin sieltä ulos. Ei ole nimittäin ensimmäinen kerta, kun jotakin paskatietoja hakataan uudelleen järjestelmästä toiseen ja sitten jossain välissä ihmetellään, että missä kohdassa meni hommat vituiksi. Mutta eipä tuollaisia järjestelmiä kukaan tee, kun ketään ei kiinnosta mitenkä asiat voisi tehdä järkevästi. Aina kyllä osataan kitistä, jos tunteja on mennyt työhön liian paljon mutta kun vitun vatipäät eivät tajua yhtään, että minkälaista paskaa se on tehdä töitä paskoja työkaluja käyttäen ja yrittää seuloa järkyttävän suuresta paskaläjästä tiedonmurusia oman työn lähtötiedoiksi.

Loppuun voisi todeta jälleen sen yhden tosiasian, että kaikki on paskaa paitsi kusi.

Konttorilla

Kun Ruutuun sattui tulemaan katseltavaksi Konttori-niminen sarja, niin olen katsellut sitä aina aikani kuluksi. Siinä mielessä tuo kiinnosti, kun olen katsonut sekä britti- että jenkkiversion tuosta kyseisestä sarjasta. Ei tämä suomiversio oikein samalle tasolle pääse noiden kahden muun kanssa mutta kyllä siinä silti on ne samat myötähäpeää aiheuttavat elementit.

Ei tuota voi olla myös vertaamatta omaan työpaikkaan. Työpaikan konttori on melkein samanlainen avokonttori (meillä on sentään sermit, jotka Konttorin konttorista puuttuvat) kaikkine yksityiskohtineen. Esimiehillä on isot huoneet ja työntekijät saavat olla omissa pienissä lokeroissaan. Taukohuone on samanlainen, kopiokone kettuilee silloin tällöin ja muutenkin koko konttori on yhtä harmaa ja väritön.

Ihmiset sentään eivät ole ihan kuten tuossa sarjassa. Tai jos muistelee hieman menneitä, niin edellisellä työpaikalla tämä projektiääliö muistutti välilllä käytökseltään Konttori-sarjan konttorin johtajaa. Yritti välillä olla hauska mutta minua ne jutut eivät naurattaneet ollenkaan ja pari toimiston naistakin veti välillä herneitä nenäänsä. Juuri sellainen limaisen oloinen leukaparralla varustettu liero.

Mutta sepä niistä. Tätä on mukava aina luukuttaa silloin tällöin...

Mää oon kännissä, missä sää oot?

Olin vähän aikaa sitten hieman pitemmällä työmatkalla poissa kotoa. Matkan loppupuolella matkan isäntäyrityksen edustaja kutsui työseurueemme illanviettoon ravintolaan. Ei olisi oikein innostanut lähteä, kun työpäivät olivat olleet matkan aikan pitkiä ja väsyttäviä mutta toisaalta ei kehdannut kyllä oikein kieltäytyäkkään, kun kaikki muut olivat menossa. Arvelin vielä, että jos lähtisin, niin tuttuun tapaan ilta menisi taas niin, että muut keskustelisivat ja minä pönöttäisin vain hiljaa. Päätin sitten lähteä muiden matkaan mukaan, koska minulla oli nälkä ja illallisesta ei tarvitsisi maksaa itse mitään.

Ravinteliin saavuttaessa ei vierailun isäntä juuri aikaillut tilaamisten suhteen, kun ei siinä kerennyt oikein kissaakaan sanoa, kun oli jo alkusnapsit tilattu kaikille ja ruokajuomaksi valittu viiniä. Minä istuin hieman kauempana pöydän päässä, jolloin ei siinä ehtinyt protestoimaan niitä juomavalintoja. Kohta tarjoilijakin kiikutti kaikkien eteen juomat ja ajattelin siinä, että kai se on näitäkin kerran elämässään maisteltava, kun ne on kerta nenään eteen kannettu (ja vielä ilmaiseksi). Ei se viini ihan niin pahalle maistunut mitä jotkut aikaisemmin juomani kissankuselta maistuneet litkut, mutta en siltikään vielä ajatellut tuon perusteella ryhtyä vielä viininlipittäjäksi.

Kuten ehkä arvata saattaa, niin illan mittaan se alkoholi kilahti aika äkkiä nuppiin tällaiselle, joka ei ole käyttänyt aikaisemmin juuri mitään. Alkusnapsi, ruuan kanssa nautitut pitkin hampain ryystetyt pari lasillista viiniä ja jälkiruokakonjakki tekivät siis tehtävänsä ja päässä alkoi jo hieman huipata ennen kuin iltakaan oli edes kerennyt loppua. Pöydästä ei oikein uskaltanut nousta ylös kovin vauhdilla ja koko aika oli sellainen olo, että vinossa mennään. Hotellille takaisinpäin kävellessä sama hölmö tunne jatkui. Vaikka luultavasti ulkopuolisin silmissä kävelin suorassa ja suoraan, niin minulla oli koko matkan ajan tunne, että jokin vetää minua vasemmalle. Lopulta pääsin perille hotellihuoneseeni ilman mitään ihmeellisyyksiä. Kävin vielä suihkussa ja menin sänkyyn kellon ollessa n. kymmenen. Seuraava päivä olikin sitten enemmän perseestä, kun heräsin puoli yhden aikaan yöllä n. kolmen tunnin unien jälkeen ja en saanut unta enää ollenkaan sen jälkeen.

Niin... Minulla on ollut sellainen karkea kuva alkoholista, että sitä on olemassa kahta laatua. Lähinnä sen mukaan, että miten se vaikuttaa ihmisiin eli on rähinäviinaa ja on pulinaviinaa. Joillakin siis se sisäinen bemari-/audikuskius pintautuu holin vaikutukseta ja toiset taas sosiaalistuvat ja puhuvat tavallista enemmän. Koska en ole ollut aikaisemmin alkoholin vaikutuksen alaisena, niin minulle tuo on ollut hieman kysymysmerkki, että minkälainen minusta tulisi humalassa. Kun toisaalta olen hiljainen, niin sitä voisi kuvitella, että minusta tulisi puheliaampi. Mutta sitten taas toisaalta minussa on sellainen karkea puoli, jota ei oikeastaan näe muut kuin hyvin läheiset ihmiset, joiden seurassa olen oma itseni (tai pikemminkin olen lähimpänä omaa itseäni, kukaan ei oikeastaan koskaan näe kaikkia puoliani). Joten mahdollisuudet olivat melkein fifty-sixty kumpaankin suuntaan.

No mutta kuitenkin, tuohonkin mieltä askarruttavaan asiaan saatiin selvyys tuon illan takia: minusta tuli kuin tulikin puheliaampi ollessani humalassa. Paitsi että... Siitä puheesta ei tullut mitään ulos suusta. Pääni sisällä pälpätyksen määrä lisääntyi mutta ei se sieltä osannut toisen korvin kuultavaksi fyysiseksi ääneksi muuttua. Humalassa tai ei, allekirjoittanut pysyy vain tavoilleen uskollisena tuppisuuna. Niin ja mainittakoon, että vaikka en ole oikein aikaisemmin ymmärtänyt tätä ihmisten intoa juoda alkoholia, niin tämän kokemuksen jälkeen ymmärrän vieläkin vähemmän. Ei kyllä tosiaankaan ole minun juttuni tuo alkoholin nauttiminen.

Tiukkaa persettä

Nyt on siihenkin kysymykseen vastaus, että jos puu kaatuu metsässä, niin kuuluuko siitä ääntä. Kyllä kuuluu, vaikka ei itse olisi edes metsässä.

Eilen olin kävelemässä ulkona ihan vain tämän leppeän syystuulen takia. Harvoin tuollaista puhuria kohdalle sattuu, niin pakkohan sitä oli ulos mennä katselemaan ja kuulostelemaan, että miltä se näyttää ja tuntuu. Olin kävelemässä sellaisen pienehkön metsikön lähellä, kun sieltä metsästä kuului ensin kova rusahdus ja sitten humahdus. Puuhan sieltä katkesi puolivälistä runkoa.

Tällä viikolla töissä sain nauttia parina päivänä oikein mukavasta näystä. Maatiaiskissa oli laittanut jalkaansa parina päivänä sellaiset oikein sinkkumiehen silmiä hivelevän tiukat farkut jalkaansa. Sellaiset hngh-tiukat, jotka istuvat jalassa kuin tiukka kumihanska virkaintoisen tullimiehen kädessä. Sellaista on vain niin mahdottoman mukava katsella, kun farkuissa ei ole missään lököttävää kohtaa vaan ne istuvat täydellisesti paljastaen takamuksen muodot viimeistä piirtoa myöten. 8) Tietysti jos haluaa hieman olla kriittinen, niin muodoltaan ko. peba on ehkä 3/5 mutta ei voi valittaakkaan, kun minä näen tuollaisia aivan liian harvoin.

Takaisin töissä

Ensimmäinen loman jälkeinen työviikko alkaa kohta olla jo loppupuolella. Ja kyllähän se oli ankeaa taas palata työpöydän ääreen. Viimeisenä lomasunnuntaina olo oli jotenkin kuin pienellä koululaisella ennen koulun alkua. Luultavasti loma oli ainakin siinä mielessä onnistunut, kun ensimmäisenä aamuna työpaikalle ryömiessä työpaikan hälytinjärjestelmän koodi oli unohtunut aivan totaalisesti pois mielestä. Kyllähän sitä jotakin työasioita kävi mielessä loman aikana mutta kaikki pienet asiat (kuten tuo koodi) olivat painuneet unohduksiin. Äkkiä sitä kuitenkin taas laitostui työpöytänsä ääreen ja homma alkoi rullata, kun se lomiksi jäänyt työpino odotti tekijää.

Lomaa olisi voinut ihan hyvin jatkaa vaikka pari kuukautta putkeen. Kun pitää taas päivät käydä töissä, niin illalle jää vähemmän aikaa käytettäväksi. Se lomanaikainen ohjelmointihommakin ei ole edennyt taas yhtään minnekään ja luultavasti sekin painuu ajan myötä unholaan. Siinä mielessä tuo on ärsyttävää, että olen hyvä aloittamaan asioita ja minulla olisi paljon kaikenlaisia ideoita ja ajatuksia, joita eteenpäin viemällä saattaisi työasiatkin luonnistua paljon nykyistä helpommin. Se asioiden loppuun asti vieminen sen sijaan ontuu pahasti ja tuntuu, että kaikki jää vain kesken. Milloin syynä on ajanpuute tai yksinkertaisesti joku homma kosahtaa johonkin ongelmaan, jota en saa ratkaistua. Minulla pitäisi olla joku koodariapina-armeija käytössäni, jolla voisin teetättää asiat. Tiedän mitä haluan ja miten asioiden pitäisi toimia mutta kuten sanottua, se toteutus jää aina puolitiehen.

Juhannus tulossa

Kesäpäivän seisokkia pukkaa taas, kohta se on taas talvi ja pakkanen... Suurin ja järkyttävin minulle sattunut tapahtuma viimeisen parin viikon ajalta: Työpaikalla ruokatunnilla otin laatikosta haarukkaa. Sitä huolettomasti ottaessa (en juuri katsonut laatikkoon) pudotin sen melkein lattialle siitä syystä, että se oli erilainen mitä muut haarukat. Kotona minulla on aterimet Hackmanin Savoniaa ja samoin on myös työpaikalla (paitsi tuo yksi haarukka). Kun käsi/aivot on tottunut tietyn mallisiin esineisiin ja sitten sormiin kapsahtaa jokin totutusta poikkeava, niin sitä automaattisesti kavahtaa, että mikäs perkele se nyt kädessä on.

Työasioiden puolesta on taas pitkä ja veltto kikkeli (tai oikein pitkä ja terhakka, miten sen nyt ottaa) otsassa. Jotenkin taas niin tyypillistä, että kun loma-aika on lähestymässä, niin kaikki paskat pitäisi saada valmiiksi. Muutenkin on sapettanut yksi projekti. Sen piti olla taas niitä "kaikki-on-melkein-valmista-teet-vain-vähän-niin-sen-voi-laittaa-eteenpäin". No siinä jonkin aikaa sen kanssa painiessa kävi selväksi, että esityöt oli tehty päin persettä sen tarkempia ajattelematta ja kaiken sai tehdä lähes alusta. Lisäksi tuli muitakin mutkia matkaan tuovia asioita, joita piti selvitellä parin päivän edestä. Tämä paskahomma sitten vei aikaa toiselta projektilta, jonka kanssa on nyt lähes kusessa ennen lomia. Ja sama jatkuu lomien jälkeen, kun kaikki työt jatkuvat hässäkällä eteenpäin heti elokuussa.

Toisaalta tuo asia ketuttaa myös oman tyhmyyden/idiotismin takia. En osaa hahmottaa kunnolla työmääriä ja niihin kuluvaa aikaa (vaikka luulisi jo sellaisen onnistuvan näillä työvuosilla). Näin jälkikäteen ajateltuna tuo "lähes valmis" homma olisi pitänyt dumpata jo heti alussa mäkeen jonkin toisen niskoille eikä ottaa sitä ollenkaan kiviriipakseen. Siinä sen taas näki, että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis.

Kysymys naisille

Nyt on pakko hieman kysyä naisilta, ei tätä muuten ymmärrä... Minkä ihmeen takia siihen pään päällä olevaan pehkoon pitää tunkea niin paljon lakkaa/kärytettä, että siitä puskasta lähtevä kitku lähes salpaa hengityksen?(!)

Tänään toimistolle tuli joku haahka toisen paikkakunnan toimistolta ja sen kyllä huomasi. Nainen istahti avokonttorissa tyhjillään olevaan työpisteeseen, joka on n. nelisen metrin päässä minun pöydästä. Vaikka Työpisteiden välillä on sermiä niin siitäkin huolimatta se uskomaton kärväntö leijaili minun työpisteelle ja kirjaimellisesti minä MAISTOIN sen paskan käryn suussani! Pitääkö minun nyt tehdä ehkä valitus työsuojeluvaltuutetulle hengitysilman pilaamisesta vai harkita käytetyn kaasunassen tilausta Varustelekasta, jotta huomennakin uskaltaisi mennä hengittelemään työpaikan ilmaa?

Mutta yksi asia minua ennen kaikkea kiinnostaa tässä: miten nämä naiset pystyvät käyttämään tuollaisia teollisuusluokan tukehduttimia ilman, että itse tukehtuvat niihin?