20 vuotta

Vaikka viime kirjoituksessa mainitsin, että kirjoittaisin seuraavassa postauksessa viime vuonna tapahtuneesta muutoksesta, niin en kuitenkaan kirjoita siitä nyt. Nykyään on tullut niin laiskaksi ettei jaksa/huvita/innosta kirjoittaa tänne oikein mitään. Välillä olisi ollut jotain pientä asian tynkää mutta niin on jäänyt vain kirjoittamatta, kun on ollut jotain tärkeämpää tekemistä (kuten niinkin kehittävää kuin nollat taulussa puhelimen tai tietokoneen selausta).

Mutta nyt piti ottaa itseään niskasta kiinni, koska on otsikossa mainittu merkkipäivä tiedossa. En olisi halunnut, että saavutan tämän merkkipäivän, mutta koska en ole saanut tehtyä sen asian suhteen mitään aikaiseksi, niin tässäpä sitä ollaan. En jaksa tähän toistaa itseäni, niin käy lukemassa mitä kirjoitin aiheesta kymmenen vuotta sitten, myös tuohon liittynyt aikaisempi kirjoitus on edelleen ajantasainen/paikkaansa pitävä.

Tuossa 10 Vee -kirjoituksen lopussa kirjoitin näin:

Ja mikäli tulevaisuutta haluaa ennustaa, niin luultavasti seuraavat kymmenen vuotta menevät yhtä helpolla kuin nämä pari viimeistä vuotta.

Ihan oikeassa olin tuon tulevaisuuden ennustuksen kanssa. Nämä viimeiset kymmenen vuotta menivät yllättävän helposti, ehkä liiankin pelottavan helposti. Jossain vaiheessa tuli heitettyä se lusikka sinne nurkkaan ja siellä se on saanut olla. Ei ole yksinkertaisesti enää kiinnostanut ja jos nykyään se asia minua edes jotenkin kiinnostaisi, niin en edes tiedä mistä pitäisi lähteä liikkeelle, jos tuohon asiaan haluaisin muutosta. Nettideittailu on paskaa ja työelämässä ja missään muuallakaan elämässä ei tapahdu mitään tapaamisia tai kohtaamisia, niin todennäköisyydet on aika nollilla.

Mitäs tähän muuta kommentoisi... Ei tähän pitkäaikaiseen kosketuksettomuuten kuole. Tai noh, en ole vielä kuollut. Tiedä onko sillä sitten mitään pitempiaikaista vaikutusta, kuolenko esim. jo hyvissä ajoin vaikka kuusikymppisenä ennen eläkeikää, sitä en osaa sanoa. Muuten nyt olotila on normaali. Joskus vuosia sitten saattoi olla sellaisia koko kehon tuntemuksia (vähän samantyylinen kuin vaikka kylmän väristys), että pitäisi saada koskettaa jotakin mutta eipä tuollaisia ole enää ollut. Mieleen se ehkä on vaikuttanut niin, että välillä olotilaa voisi kuivailla esimerkiksi vaikka tyyliin "hiekkaa vitussa", "naama norsunvitulla" tai "takakireä".

Tällä hetkellä elämässäni ainoat asiat, jotka edes vähän etäisesti muistuttavat minua kosketuksesta, on saunan lämpö ja sängyssä peittoon kääriytyminen. Sängyssä, kun kääriytyy tiukasti burritomaiseen pakettiin, niin se on ihan mukavan oloista. Saunassa se on juuri se hetki, kun heität vettä kiukaalle ja siitä vapautuva höyry ympäröi koko kehon sen hyvin lyhyen ajan.

Eipä tässä muuta. Hiplatkaa toisianne.

Se tunne

Se tunne, kun on perjantai-ilta, olet syönyt, olet lukenut uutiset, olet tarkistanut sähköpostit, olet surfannut ne tavalliset nettisivut läpi ja nyt huomaat istuvasi yksin tietokoneen ääressä ilman mitään tekemistä miettien, että helvettiäkö sitä tällä elämällään tekee.

Vierasta lihaa sängyssä

Rakas päiväkirja,

Tänään oli mahtava herätä aamulla, kun itse makaat sängyssä selällään ja rintakehän yli menee mukavan lämmin ja vieras käsi. Mitähän sitä on tullut tehtyä yön aikana...?



Hetkinen... Vieras käsi minun rintakehän yli? Unenrippeet häviävät silmistä aika äkkiä ja nostelen kättä. Oikea käsi on aivan totaalisen puutunut ja sitä pitää heilutella vasemmalla kädellä, jotta tunto palaa siihen takaisin. Käsi oli aivan totaalisen puuduksissa, varmaan heräsin juuri sen takia. Lieneekö milloinkaan ollut mikään paikka noin puutunut.

Noh, onhan se tämäkin ihan ok korvike toisen ihmisen kosketuksesta yksinäiselle. Kieltämättä kyllä jännä tunne, kun rinnan päällä lepää lämmin lihapötkylä mutta et tunne sitä omaksesi.

Siirtymävaihe

Erilaiset siirtymävaiheet on kyllä hanurista. Ensin öllötetään staattisessa tilassa A, josta siirrytään tilaan B. Ja tämä siirtymä A:sta -> B:hen on se mistä minä en pahemmin tykkää. Otetaan esimerkiksi vaikka tämä loma-aika. Normaaliarkihan menee suurimmaksi osaksi itsekseen ollessa. Ja vaikka töissä käynkin ja näen siellä muita ihmisiä, niin noh... sitä "ei lasketa".

Nyt kun on tämä loma-aika, niin suurin osa siitä on tullut vietettyä lähiomaisten kanssa. Vaikka en tuossakaan tilanteessa ole kovinkaan sosiaalista sorttia, niin silti lähietäisyydellä on ollut ihmisiä, joiden seurassa voi halutessaan olla omana itsenään. Jossain vaiheessa kuitenkin on taas siirryttävä niihin omiin yksinäisiin oloihinsa. Yleensä tässä vaiheessa iskee se hienoinen masennus, kun yrittää totutella taas siihen itsekseen oleiluun. Ja juuri tämä on se vaihe, josta itse en kovin innostu. Paljon helpompaa olisi, jos A) seuraa olisi ympärillä säännöllisesti tai B) olisi koko aika omissa oloissaan.

Mutta aivan kuten paskan hajuunkin tottuu aikaa myöten, niin itsekseen oleminenkin lähtee sujumaan taas pikkuhiljaa. Radio täyttää hiljaisuutta ja tietokoneella voi veivata vaikka tällaisia kuvia Tinder-maailmasta...

Autossa istumista

Viikonloppuna minun piti perhesyiden takia ajella autolla yhden päivän aikana lähes 6 tuntia. Ei onneksi kuitenkaan kerralla putkeen vaan parisen tuntia kerrallaan. Kilometrejä auton matkamittariin kertyi yhteensä viitisensataa.

Jokaisen kilometrin sain... Jokainen kilometri piti ajaa ihan yksin, ainoa seura oli vain radio. Yksin olossa nyt ei ole mitään uutta, mutta jotenkin tuo autossa yksin istuminen on paljon masentavampaa kuin vaikkapa kotona itsekseen nököttäminen. Ehkä se on siinä, kun siinä et voi tehdä mitään muuta kuin ajaa ja korkeintaan kuunnella radiota. Ja veivata niitä kuluneita ja tunkkaisia ajatuksia pään sisälle edestakaisin.

Matkan loppuvaiheessa tuo radion kuuntelukin alkoi pikkuhiljaa tökkiä, kun Sannin Vahinko oli kuulunut päivän aikana kolme kertaa ja Laura Voutilaisen Miks Ei neljä kertaa. Kanavien vaihtelukaan ei oikein auttanut mitään, kun joka kanavalta tuuppasi tulemaan enemmän tai vähemmän ärsyttävää kuunneltavaa.

Matkasta kaksi kolmasosaa oli minulle ihan uusia reittejä. Tutummilla teillä on jotenkin helpompi ajella mutta tuntemattomilla teille lähtiessä on aina sellainen epämiellyttävä olo. Kun ei tiedä mitä on missäkin ja jos auto sanoo kesken matkan köhköh, niin siinähän olet ihmeissäsi, että mitäs nyt.

Nyt sentään ajelua helpotti hyvä aurinkoinen keli ja suorat, hyvät tiet. Onpa tullut kerran töiden takia ajettua marraskuussa helvetinmoisessa räntäsateessa neljä tuntia aivan pilkkopimeässä tuntemattomalla tiellä. Ei ollut nimittäin se reissu kovin suurta herkkua, kun ainoat valonsäteet tulivat omasta autosta tai vastaan tulevien autojen häikäisevistä valoista ja muuten ympärillä oli vain pelkkää pilkkopimeää. Ei jäänyt sen matkan varrella olevista maisemista mieleen yhtään mitään.

Noh, matkoista on kuitenkin selvitty hengissä takaisin mutta kyllä sitä mieluummin istuisi kotonaan.

Yksin syön

Viimeksi kirjoituksessa tuli äristyä huonosta tienpidosta. Satuin maanantaina kuulemaan töissä radiosta uutisen, jossa kerrottiin maanteiden kunnosta annetusta palautteen määrästä. Netistä löytyi samaa juttua mm. iltakääkin sivuilta:



Näköjään muutkin tiellä liikkujat ovat huomanneet ne samat asiat mistä ärisin. Siinä sen taas näkee, että ELY-keskuksen pellet eivät osaa vaatia tarjouskilpailuissa ja sopimuksissa minkäänlaista laatua vaan ovat täysin urakoitsijoiden vietävissä olevia sätkyapinoita. Ei luulisi olevan kovin vaikeaa kirjoittaa niihin sopimuspapereihin ehtoa, että urakoita ei saa teettää aliurakoitsijoilla. Mutta minkäs teet, kun ovat sellaisia hampaattomia velliperseitä!

Viimeksi tuli kirjoiteltua myös syömisestä ja ruokailusta ja mainitsin, että en käy ulkona syömässä. Satuinpa sitten törmäämään erinäisten mutkien kautta jo vanhaan uutiseen mutta minulle kuitenkin "ajankohtaiseen"...



Kun ei ole tullut milloinkaan käytyä itsekseen syömässä ulkona, niin ei ole tullut edes ajateltua koko asiaa tuolta kantilta. Kieltämättä näyttäähän se yksin syövä hieman orvolta, jos muissa pöydissä on vähintään pari syöjää. Vai monestiko olette nähneet jonkun syövän yksin jossain ruokapaikassa?

Tai jos käy jossain itsekseen syömässä, niin pitäisikö suosia tämänkaltaisia paikkoja:

Jämähtää

Avaudutaanpas jälleen kerran jonninjoutavalla lätinällä, kun ei ole mitään asiaa.

Nykyään tympii katsoa uutisia. Kun jonkun aihepiirin uutista pukkaa kerran tuutista ulos, niin sitähän sitten tulee ulos viikkotolkulla. Nyt on tapetilla nämä pakolaisasiat ja Suomi kusessa -tyyliset uutiset, ja näitä ennen puolestaan tuli vähän väliä Ukrainan kriisiä. Noihin hallituksen leikkauslistoihin olisi voinut jotakin VIHA!puhetta kommenttia heittää mutta ei jaksa. Kaikki menee päin persettä kuitenkin niin yhtä tyhjän kanssa.

Talojen katsominenkaan ei ole edennyt yhtään mihinkään. Näyttää vähän sille, että viimeisen parin viikon aikana myyntiin on tullut huomattavasti vähemmän kohteita mitä alkukesästä. Kesällä uusia kohteita tuli montakin päivässä, nyt tahti on hyytynyt sellaiseksi, että hyvä jos tulee yksi tai kaksi ilmoitusta nettiin päivän parin sisään. Mutta hidasta näyttää olevan noidenkin talojen myynti. Mitä nyt huvikseni viime kesänä (siis v. 2014) katselin talojen myynti-ilmoituksia, niin osa kohteista on vieläkin myynnissä. Välittäjät näyttää vain vaihtuvan mutta siltikään ei mene kaupaksi. Voi olla melko tuskaista omistaa tuollainen talo, jos siitä olisi päästävä eroon äkkiä esim. työn perässä muuttamisen takia.

Katsoin tässä yhtenä päivänä huvikseni yhtä kunnon porholinnaa ja mietin, että millaista olisi asua sellaisessa talossa itsekseen. Hinta alkoi numerolla kuusi, neliöitä löytyi yli 200, talo oli järven rannalla ja pihanurmikkokin oli sitä kokoluokkaa, että niitossa olisi jo melkein tarvittu kukkapenkkitraktoria. Jos ei myyntihinta vielä nikottanut, niin ylläpitokuluja tarkastellessa kävi viimeistään ilmi, että poikamiehen kukkaron pohjalla pitäisi olla myös jotain muutakin kuin nöyhtää ja se nuhjaantunut kortsu. Kun normaalisti sähkölämmitteisissä taloissa sähköenergian kulutus on luokkaa 20 MWh/vuosi, niin tässä se oli lähemmäs 40 ja vuotuinen kiinteistöverokin huiteli tuhannen euron paikkeilla. Ei tarvitsisi varmaan tekemisen puutetta valitella tuollaisessa talossa. Koko talon siivouksessa vierähtäisi pari päivää, samoin nurmikon ajossa. Ja jos noilta jäisi aikaa, niin loppuaika pitäisi hakata halkoja, jotta sähkölaskua saisi piennennettyä puulämmityksen avulla.

Tähän väliin puujalka:

Mitä yhteistä on insinöörillä ja vatupassilla?
Kumpikin huomaa virheen, mutta ei osaa itse korjata sitä.

Vähän tuolta vatupassilta nyt tuntuu... Yksinäisyydelle ja parisuhteettomuudelle en saa tehtyä yhtään mitään. Tämäkin asia on pyörinyt viime aikoina aivan liian paljon mielessä. Lähipiirissä on kai tapahtumassa jonkinlaista pariutumista ja työpaikallakin on jo ollut puhetta pikkujouluista, joka on tietenkin avec-tapahtuma. Sinnepä on sitten hyvä lähteä itsekseen, kun ei vielä oikein tunne ketään tuolta työpaikalta... No, kai se on toisaalta vain hyvä merkki, kun ei tarvitse muita asioita märehtiä (esim. kyrsiintyä töistä) ja joutaa näin jonninjoutavaa asiaa vatvomaan mielessään.

Kotivahtina

Olin viime viikonloppuna kotonakotona vanhempien luona vahtimassa heidän taloaan. Siellä itsekseen ollessa ehti taas ajatella hieman kaikenlaista. Päällimmäisenä kuitenkin jäi mieleen pohdinnat siitä, että mikä on minulle koti.

Näihin päiviin saakka olen ollut sitä mieltä, että minulla on ollut elämän aikana vain yksi varsinainen koti: tämä vanhempieni asuinpaikka. Se on ollut sellainen paikka, jonne on mielellään palannut. Kaikki muut asunnot, joissa olen asunut, ovat olleet kaikkea muuta kuin "koteja" minulle. Suurin osa on ollut vuokra-asuntoja, yksi opiskelija-asuntokin mahtuu mukaan, ja sitten vielä tämä perstakahikilän omistusasunto. Kaikkiin näihin asuinpaikkoihin olen jotenkin suhtautunut niin, että asun niissä vain väliaikaisesti ja niihin ei ole syntynyt mitään kiintymyksiä, ei edes tähän omistusasuntoonkaan vaikka asuinkin siinä monta vuotta.

Nyt kun olin kotonakotona tyhjässä talossa, niin asioita tuli katsottua hieman uusin silmin ja eipä tämäkään enää niin kodikkaalta/kodilta vaikuttanut. Talossa on asuttu jo aika pitkään, joten kaikenlaisia kulumisen merkkejä on näkyvillä ja pintaremontti niin sisältä kuin ulkoa alkaisi olla paikallaan. Lisäksi tässäkin paikassa on muutamia sellaisia pieniä ärsyttäviä asioita, jotka olisin tehnyt toisin, jos olisin isäntä talossa. Ja varmaankin aikakin on tehnyt tässä tapauksessa tepposensa. Kun on kasvanut isommaksi ja vanhentunut, sitä arvostaa ihan eri asioita mihin ei ole niinkään tullut nuorempana kiinnitettyä huomiota. Nyt ne, tai pikemminkin niiden puute, hieman ärsyttävät. Mutta luultavasti se kaikkein suurin asia, joka tästä paikasta on tehnyt kodin, on ollut vanhemmat. Nyt kun he olivat poissa, niin paikka vaikutti hieman tyhjältä. Kyllähän se edelleenkin tuttu paikka oli, mutta jokin sieltä tuntui puuttuvan.

Tässä kun on katsellut itselleen sitä vakituista asuinpaikkaa, niin tämä asia hieman laittoi mietityttämään. Vaikka nyt jostain sattuisinkin löytämään sen ostettavan paikan, joka tuntuu omalle, niin tuntuisiko se myös kodille. Tai ylipäätään... Tuleeko minulla koskaan olemaan "kotia" siinä mielessä kuin sen voisi käsittää, jos sitä joutuu asumaan yksinään ja sen kodin tunteen luo ne läheiset ihmiset. Noh, sentään tämä nykyinen paikkakunta tuntuu sellaiselta, että täällä viihtyy pitempään. Joten kai se on pidettävä tätä "henkisenä kotinaan" vaikka se on hieman laajempi koti kuin pelkkä asunnon/talon muodostama koti. Mutta joka tapauksessa, en nyt enää olekaan niin varma, että mitä voin pitää kotinani ja se hieman häiritsee.

Perkele näitä ainaisia otsikoita

Jossakin on varmaan taas mennyt huonompaan suuntaan.

Ennen: Töissä viikko vitutusta, perjantaina paremmalla mielellä, kun viikonloppu edessä. Viikonloppuna mukavalla mielellä tehden jotakin.

Nyt: Töissä viikko vitutusta, perjantaina vitutusta, kun viikonloppu edessä. Viikonloppuna paskalla mielellä hajoten omaan elämäänsä.

Eilen oli taas sellainen henkisesti oikein paska päivä. Ei ollut juurikaan mitään tekemistä ja en tiedä oliko sillä mitään vaikutusta, kun olin joulun aikaan viikon kotonakotona ja nyt olen taas itsekseni. Ei sen puoleen, ei vanhempien luonakaan se elo ole mitään kovin sosiaalista. Onhan sillä varmaan kuitenkin jotakin vaikutusta olla kokonaan ihan yksin verrattuna siihen, että saman katon alla on edes joku.

Tänään aamupäivä oli ihan ok, kun oli tekemistä. Keskipäivän jälkeen tekemistä ei ollut ja siitä se alamäki taas lähti. Iltapäivällä yksi puhelu ja sen jälkeen taas kyrpiintyneenä ja vihaisena. Nyt siis sellainen olo, että tekisi mieli pistää pajavasaralla ja lekalla jotakin tasaiseksi.

Laittoipahan tuokin puhelu mietityttämään, että mitenkä perseellään sitä asiat voi ihmisellä (lue: minulla) olla, että ei ole yhtään ketään, kenenkä kanssa voisi halutessaan puhua edes vähän luottamuksellisesti. Itse itselleni vastaten, luultavasti erittäin päin persettä, kun ainoa "luottokaveri" on tämä blogi, jonne voi avautua asioistaan.

Ahaa

Selailin ja lueskelin yhtenä iltana yhtä lankaa introverttien keskustelupalstalla. Ketjun aloittaja kirjoitti näin:

Muistelisin että Susan Cain kirjoitti kirjassaan, miten introvertit vaalivat huolella niitä ihmissuhteitaan, joiden eteen ovat joutuneet uhraamaan niin paljon.

Huomasin taas tuon ironian omassa elämässäni. Koska minulla on niin vähän ihmissuhteita, lähes järjestään se suhde on minulle tärkeämpi kuin toiselle, ekstrovertille osapuolelle. Tuntuu että ekstroverteille on tärkeää että on jotain seuraa, mutta sillä ei nyt ole niin väliä onko se seura minä vai joku muu. Minulle taas on nimenomaan tärkeää olla sen tietyn ihmisen kanssa, se tietty ihminen on niin tärkeä että olen valmis luopumaan yksinäisyydestäni.

Tämä sitten tietysti aiheuttaa kaikenlaisia kielteisiä tunteita, kun saa toistuvasti huomata että et ole parhaan ystäväsi paras ystävä vaan yksi sen kymmenestä tosi hyvästä ystävästä. Ainakin minulle tulee siitä suorastaan torjuttu olo, kun tajuaa, että MINÄ en oikeastaan ole toiselle yhtään tärkeä vaan kuka tahansa kymmenkunnasta ihmisestä ajaisi saman asian.
...
Summa summarum: itselle jokainen ihmissuhde tai sosiaalinen tilanne on merkittävä, koska niitä on niin vähän. Ja on hirveän satuttavaa jos tunne on yksipuolinen, kuten se useimmiten tuntuu olevan.

Tämä on taas juuri niin tyypillistä sarjassamme "tajuat itseäsi vasta, kun näet sen toisen kirjoittamana". Heti luettuani tuon lyhyehkön ketjun, palasi mieleeni välittömästi tämä kirjoitus yli kolmen vuoden takaa. Aivan samoin kävi minullekin, mitä tälle ketjun aloittajalle. Minulle sähköpostitutut olivat tärkeitä mutta toisesta suunnasta katsottuna asia olikin sitten ihan jotain muuta.

Oikeastaan tuosta lähtien elämäni on ollut sellaista, että en ole tehnyt juuri mitään sen eteen, että olisin ottanut kontaktia johonkin toiseen ihmiseen. Satunnaisia päänkolisteluja eri puulajeihin ja huuteluja toisten blogien kommenttilaatikoissa ei nyt tähän lasketa. Miksi tehdä ehdoin tahdoin mitään, kun siitä ei minun kohdalla seuraa muuta, kuin noita kielteisiä tuntemuksia. Sama möllöttää omissa oloissaan ja suhtautua jokaiseen vastaantulevaan ihmiskontaktiin mentaliteetilla "paskan väliä, ei kiinnosta", niin pääsee kaikkein vähimmällä itsensä kiusaamisella/satuttamisella.

Pitäisi käydä kirjastosta lainaamassa tuo Cainin kirja. Ehkä sitä lukiessa voisi taas oppia jotain itsestään. Kerran jo katselin sitä kirjaston sivuilta mutta oli silloin lainassa ja näyttää olevan vieläkin. Taitaa olla suosittu kirja, kun viimeisen vuoden aikana oli lainattu toista sataa kertaa.

Syyskuun lyhyet

Katselin eilen illalla seinällä olevaa vuosikalenteria ja tajusin, että vuodesta on takana jo kolme neljäsosaa eli taloustermejä käyttäen kolmas kvartaali on päätöksessään. Jotenkin nämä pari viimeiset kuukautta, ja erityisesti tämä syyskuu, ovat olleet... Hmm... En keksi tähän oikein oikeaa sanaa... Ei ehkä masentavia mutta ei ankeitakaan, paremminkin ehkä puuduttavia. Tuntuu, että arki on mennyt massiivisen katujyrän tavoin eteenpäin ja itse on koittanut jotenkin roikkua siinä kelkassa mukana.

Töissä puolestaan tuntuu, että en saa mitään aikaiseksi vaikka tehtävää olisi taas vähän liiankin kanssa. Ja tätä luultavasti jatkuu jonnekin ensi kevään tietämille asti eikä tähän ole näkyvissä mitään helpotusta. Tuli tuosta helpotuksesta mieleen, että siitäkään ennen kesälomia lähetetystä työhakemuksesta ei kuulunut jälkeenpäin yhtään mitään. Hävisi kuin pieru Saharaan. Mutta toisaalta en kyllä ihmettelekään. Kun kyseessä oli saman toimialan yritys ja jos siellä meno on samanlaista paskaa, että välillä juostaan kieli vyön alla ja välillä sitten taas odotellaan kengän kuvaa perseeseen, niin se rekrytointipolitiikkakin on sitten mitä on. Jälkeenpäin ajatellen, kun muistelen puhelinsoiton kautta saatuja tietoja, niin arvelen, että heille oli tuloillaan ilmeisesti joku isompi projekti mutta sitten varmaan taisi hommat kusta, kun ei enää oltu kiinnostuneita hakijoista. Mutta paskanko väliä enää tuollakaan, olipahan viimeinen hakemus, jonka pistän siihen yritykseen. Pitäkööt tunkkinsa.

Näin viime yönä vaihteeksi kummallisen "painajaisen". Unessa olin nukkumassa ja heräsin (kuulostaa niin kovin Inceptionilta). Katsoin sängyn vieressä yöpöydällä olevaa kelloa ja hätkähdin, kun se näytti jo melkein puoli kymmentä aamulla. Siinä välittämästi alkoi nostaa ketutus ja kiire päätään, kun olin nukkunut liian pitkään. Heräsin sitten oikeasti tämän unen aiheuttamaan olotilaan ja katsoin kelloa. Huokasin helpotuksesta, kun se näytti viittä, enkä ollutkaan nukkunut pommiin.

Lopuksi todettakoon, että yksinäisyyskin on rassannut mieltä parin viimeisen viikon aikana. Tässä meni pitempikin pätkä ilman, että asia olisi käynyt mielessä. Epäilen, että tuolla masentavan jyräävällä arjella on osuutta asiaan ja sen takia kaipailen ihmistä vierelle. Mutta ehkäpä se menee taas ajan kanssa ohi ja sillä välin täytyy tyytyä vain rutistelemaan tyynyä.

Ignorointia

Tuli taas pääsiäisenä huomattua yksi seikka itsestä. Viime viikonloppuna piti (pakotettuna) vierailla eräiden sukulaisten luona, joilla on pari pientä lasta. Lapsukaiset olivat ikäluokkaa kävelevä vaahtosammutin eli siinä jossain alle viiden tai neljän vuoden.

Istuimme ja söimme ruokapöydässä, muut tapansa mukaan jutustelivat jotakin ja minä keskityin vain hiljaisena syömiseen. Yhdessä vaiheessa havahdun sitten siihen, kun lapsukaisten äiti hieman komentaa pienempää lasta (joka ei osaa vielä puhua kunnolla), että ei tarvitse esittää Urpo Turpolle. Kakru siis päristeli ja päästeli ääniä ja ilmeisesti yritti saada huomiotani. Pikkulasten tapa(?), tiedä näistä, kun en ole asiantuntija. Mutta kuitenkin, olin näköjään uppoutunut siinä syödessä niin omiin ajatuksiini, että en enää kiinnittänyt juuri mitään huomiota muihin. Luultavasti olen ollut jo niin pitkään omissa oloissani, että tuo omiin ajatuksiin uppoutuminen tapahtuu hyvin automaattisesti vaikka ympärillä olisi muitakin ihmisiä. Arvailuksi menee, mutta jos kävisi jonkinasteinen mahdoton ihme, että "alkaisin olee jonkun kaa", niin luultavasti ensimmäisiä jäkätyksen aiheita toiselta saattaisi olla tuo toisen huomioimatta jättäminen.

Niin... Ja loppuun pieni muistutus taas, että miten elämä on tyly yksinäiselle. Töistä tullessa oli talon rappukäytävässä pari naapuria keskustelemassa keskenään. Kuulin siinä sivukorvalla ohimennen, että eräs talossa yksin asuva henkilö oli kai saanut jonkinlaisen sairauskohtauksen, tosin en kuullut, että pihisikö vielä henki vai oliko veivi jo heitetty. Sen kuitenkin kuulin, että tämä henkilö oli ilmeisesti kerennyt olemaan jo pitemmän aikaa (vuorokauden?) kanttuvei ennen kuin sukulainen/ystävä tmv. oli tullut käymään hänen luona ja huomannut tilanteen.

Joskus on tullut mietittyä, että mitenkähän siinä kävisi, jos tuollainen tapahtuisi omalle kohdalle. Jos tuo tapahtuisi sopivalla kohtaa viikkoa, niin luultavasti saattaisi mennä pari tai jopa kolmekin päivää ennen kuin asia ehkä huomattaisiin ja sille tehtäisiin jotain. Arkena asian saattaisivat ensin huomata työpaikan väki, kun en olisi ilmestynyt töihin ja ilmoittanut mitään. Tiedä sitten miten he reagoisivat siihen, jos en ilmestyisi pariin päivään töihin. Perheen puolesta yhteydenpitoa on jonkin verran mutta tuollainen aikaikkuna on erittäin todennäköinen. Että tiedä häntä tässä sitten, pitääkö tässä hankkiutua jonkinlaiseen parisuhteeseen oman terveytensä vuoksi...

Lipsuu

Vanha tuttavani yksinäisyys pistäytyi taas kylässä ja kävi läpsimässä poskille. Tämä viikko ja erityisesti tämä loppupuoli on jotenkin ollut rassaava. Töissä päivät ovat olleet sitä samaa mutta nyt on illallakin alkanut tympäistä urakalla. Iltaisin ei ole ollut nyt pahemmin mitään järkevää tekemistä/puuhailua, joka pitäisi ajatukset muualla, niin tämä yksinäinen olotila nostaa sitten päätään. Normaalisti tulee käytyä joka ilta suihkussa mutta eilen illalla oli jo niin vetämätön olo, että jäi suihkukin välistä. Katselin vain illalla tylsyyttä poistaakseni tuubista sekalaisia videoita kunnes kello alkoi olla nukkumaanmenoajankohdassa. Kävin pesemässä vain hampaat ja kömmin sitten peiton alle nukkumaan. Viime aikoina tuo peiton alle kömpiminen on ollut se päivän kohokohta. Saa käpertyä peiton alle lämpimään ja lopulta nukkumatti vie tajun ja mieli saa levätä eikä tarvitse ajatella ikäviä.

Staattinen, osa 2

Aikaisempi kirjoitus toi mukanaan kommentteja, niin vastailen nyt niihin tässä pidemmän kirjoituksen muodossa. Tuosta ko. kirjoituksesta on jo kulunut puoli kuuta, joten hiemanhan tuo kesti kirjoittaa tätä tekstiä. Ajatukset levisivät kuin Hujasen joku ja monia kohtia piti kirjoittaa kahteen tai kolmeen kertaan, joten ei kannata ihmetellä, jos lauseiden välillä ei ole selkeää juonta. Tiedä sitten onko tämä vieläkään sitä mitä haluan sanoa mutta nyt itse aiheeseen...

Kommenteissa nousi esille, että ihmisistä löytyy - yllätys yllätys - erilaisia tyyppejä: uudistajia, muuttajia, visiönäärejä, vakauttajia, vastarannankiiskiä tai millä nimityksillä nyt näitä eri tyyppejä haluaakaan kutsua. Minusta näytti, että kommentit kääntyivät enemmän työelämään. Tämä hieman laittoi miettimään ja vertailemaan omaa työ- ja yksityiselämääni.

Tämä voi kuulostaa ehkä yllättävältä mutta olen työelämässä hieman toisenlainen kuin yksityiselämässä. Siellä en niinkään ole muutoksia vastaan, vaan ne ovat ihan tervetulleitakin mikäli vain asiat menevät parempaan suuntaan. Noita muutoksia on tullut nimittäin nähtyä tuolla työpaikalla, sekä huonompaan, että parempaan suuntaan. Ehkä tuota työ- vs. yksityiselämän nurinkurisuutta voisi hieman valottaa kertomalla taustoja siitä, mikä minua tässä nykytyöpaikassa nyppii. En muista olenko kirjoittanut syistä jo joskus aiemmin mutta syy nyppimiseen on se, että työpaikalla ei eräisiin tiettyihin asioihin ole tullut minkäänlaista muutosta vaikka asioista on puhuttu monesti. Lyhyesti sanottuna työntekotavat ja -välineet eivät ole enää nykyajalta peräisin vaan on jämähdetty jonnekin 1990-luvun aikaan. Mikä nyt ei ehkä yllätä, kun tarkemmin miettii henkilöstön ikärakennetta tuolla yrityksessä. Suurin osa on yli neljä-viisikymppisiä ja vanhempia kääpiä, jotka ovat saaneet koulutuksensa ehkä siellä 70-90-lukujen taitteessa eli viime vuosituhannelta, niin ei ihmekään, jos nykytekniikkaa ei osata hyödyntää kunnolla. Minä ottaisin käyttöön hieman toisenlaiset systeemit ja kehittäisin jopa mielelläni näitä työskentelytapoja ja menetelmiä aina parempaan/tehokkaampaan suuntaan mikäli siihen olisi vain tilaisuus. Itse asiassa kerran halusin ja pääsinkin jopa tekemään yhtä sellaista projektia mutta lopulta sekin hiipui kesken kaiken monien erinäisten asioiden takia. Se vain yksinkertaisesti kiukuttaa tehdä töitä paskoilla työkaluilla ja onhan siellä muitakin veetutusta nostattavia asioita, mm. asiakas, joka ei tiedä mitä tahtoo mutta silti kaikki pitäisi tehdä aikataulussaan. Eli ei tuo yleinen marina työpaikalta johdu niinkään kettumaisista pomoista tai muista huonoista henkilökemioista (pois lukien projektiääliö).

Ihan muuten vain näin ohimennen. En tiedä sitten, että miten äkkiä tylsistyisin jossain harmaassa virkamiestyössä, jossa työn sisältö pysyisi muuttumattomana vuodesta toiseen. Sitä on vaikea arvioida, koska nykyisessä työssä vaihtelua on jonkin verran ja minkäänlaista rutiinilla tehtävää työsuoritetta ei oikein pääse syntymään, koska kaikenlainen asioiden takkuaminen vie huomion pois itse siitä varsinaisesta työnteosta. Jos kaikki sujuisi leikiten, niin tekisikö se työstä tylsän? Luultavasti ehkä ei.

Eli mielestäni tämä tilanteeni näyttää nurinkuriselta siksi, että vaikka työelämässä pystyn muutoksiin, niin yksityiselämäni on puolestaan jämähtänyt ihan paikoilleen. Onko se sitten osaltaan pikkuriikkisen verran tuon työnkin syytä. Töissä joutuu koko päivän ajattelemaan, miettimään ja yhdistelememään kaikenlaisia asioita toisiinsa, niin se on jotenkin aivoja "kuluttavaa". Kotona ei sitten työpäivän jälkeen jaksa pahemmin miettiä uusia asioita ja tässä juuri niiden rutiinien mukava puoli tuleekin esille. Ei tarvitse ajatella juuri mitään vaan kaikki sujuu mukavan automaattisesti ja voi keskittyä koomaamiseen. Kesälomalla tuon huomaa myös hyvin, koska silloin sitä jaksaa puuhastella kaikenlaista ja mielessä pyörii paljon enemmän erilaisia juttuja, kun mikään työasia ole viemässä niitä voimavaroja pois.

Toisaalta, paljon se muutosvastarinta riippuu yksityiselämässäkin siitä, että mitä pitäisi muuttaa. Joku asia saattaa olla sellainen, että asia on yhdentekevä ja sen muuttamisella ei hyödy mitään. Tällöin asia on helpoin jättää sikseen, koska se on vain yksinkertaisesti helpompaa. Malliesimerkkinä vaikka sisustus ja tarkemmin verhot. Eipä niiden vaihdolla ole oikein kovin kummoista merkitystä minulle, varsinkin kun on vielä löytänyt omaa värisilmää miellyttävät värit. Muutoksessa olisi tässä tapauksessa vain lisää työtä (ravaa eri kaupoissa etsimässä verhoja, silitä uudet verhot, revi entiset alas seinältä, ripusta uudet paikoilleen) ja siitä saatava hyöty olisi lähinnä plus miinus nolla. Ehkäpä suurin syy muutosvastarintaan kuitenkin on siinä, että jos on löytänyt jonkin itselleen toimivan asian, niin sitähän ei hevillä (eikä rokilla) muuteta. Miksi ylipäätään korjata/muuttaa jotakin, jos se ei ole rikki.

Lähinnä tuosta parista työelämä/yksityiselämä tulee mieleen se, että ehkä minun on helpompi hyväksyä muutos silloin, kun tietää minne muutos vie, mitä siinä "matkalla" pitää tehdä ja kun voi vielä ehkä itsekin jotenkin vaikuttaa lopputulokseen. Esimerkiksi olenhan opiskellut töissä tarvittavia asioita koulussa ja työtä tehdessä on myös oppinut paljon lisää, jolloin ne työelämän muutokset ei ole niin maata järisyttäviä. Yksityiselämässä muutosta vaativat asiat (lähinnä henkisellä puolella) ovat enemmän sellaisia, joista ei tiedä juuri oikein mitään. Tästä esimerkkinä vaikka sosiaalinen tumpelous. Kun en tiedä mitä tehdä asian kanssa, niin helpompi on jättää asia sikseen ja mentävä eteenpäin niillä mitä on annettu, kuin pyrkiä tekemään muutosta, joka vaatisi melkoista ponnistusta. Siinä mielessähän se olisi hyvä pyytää jotakin ulkopuolista apua, joka näkisi asiat erilaisin silmin.

Olen nyt tuijottanut jo ties kuinka monetta päivää ja iltaa tätä tekstiä ja lopulta aina iskee kyrpimys. Mitä enemmän näitä ajatuksia vatuloi mielessään ilman minkäänlaista päämäärää, niin sitä enemmän se v-käyrä alkaa kasvaa. Josta taas puolestaan seuraa se, että asia menettää kiinnostavuutensa ja ryhdyn tekemään jotakin muuta. Ehkäpä juuri sen takia tämä yksinolo on alkanut tuntua mukavammalle, koska silloin voi tehdä ihan mitä itse haluaa eikä tarvitse käsitellä ketutusta aiheuttavia asioita. Voi lakaista ne maton alle ja antaa olla siellä. Ja oikestaan tuokin osaltaan selittää sitä miksi en ole niin innokkaasti seuraan hakeutumassa. Lopulta muut ihmiset saavat minut puheineen ja kommenteineen aina jollain tapaa kyrpiintyneeksi, varsinkin jos käsitellään minun ongelmia (työasioilla ei sellaista vaikutusta ole). Tämä yksinäisyys ja staattisuus ei niinkään ole kuluttavaa vaan pikemminkin antaa voimia kestää muita idiootteja.

Ai niin. Mitä siihen vitsiin tulee, että minkälainen tulevaisuuden kulkuvälineen pitäisi olla, niin olen sattumoisin kuvitellut tuota mielessäni jo vuosia aikaisemmin. Minun kuvitelmien kulkuväline ei juuri nykyautoja muistuttaisi, sillä siinä ei olisi renkaita tai rattia ollenkaan, se olisi pieni ja yksipaikkainen ja sillä voisi lentää. Eli lähinnä olen haaveillut sellaisesta yhden miehen UFOsta.

Aamiaisella

Olin juhannuksena käymässä vanhempien luona. Sattui yhtenä aamuna niin, että ruokapöydän ääressä söi minun lisäksi muitakin. Miten minä koin tuon aamiaistuokion...

*MAISKUTIMAISKUTIMÄSSYNMÄSSYN* *RRRYYYYSSST* *KILIKILIKILI* *SKRONTSSKRONTS* *MAISKUTIMAISKUTIMÄSSYNMÄSSYN* *SLURPSLURPSLURPS*

Noh, arvata saattaa, että minua hieman ärsytti kuunnella. Kun on tottunut syömään pitemmän aikaa yksinään, niin sitä huomioi sitten herkemmin tuollaiset asiat, joita ei omassa perusarjessa ole.

Kaikkea se yksinäisyys saakaan aikaan...

The night is dark and full of terrors

Prologina päivän tekstiin... Useita vuosia sitten kohdalleni on sattunut tapahtuma, jota en halua enää koskaan kokea uudelleen. Tapahtumasta on jäänyt minuun jonkinlainen "henkinen jälki", joka vaikuttaa joihinkin asioihin elämässäni. Koitan aina vaikuttaa tiettyihin asioihin siten, että tuonkaltaista tapahtumaa ei pääsisi tapahtumaan. Ja sitten itse varsinaiseen asiaan, joka tapahtui viime yönä...

Herkkäuninen kun olen, herään aamuyöstä johonkin. Unenpöpperössä näen, kun joku valo loimottaa ja heiluu, samalla kuuluu vähän suhisevaa ääntä. Ihmettelen tätä ja en saa mieleeni mikä tämän valon ja äänen aiheuttaa. Sitten päähän pätkähtää, että onko aluillaan samanlainen tapahtuma kuin joskus vuosia sitten. Pomppaan äkkiä sängystä ylös ja menen tutkimaan tarkemmin tilannetta. Huomaan, että valolle ja äänelle löytyy luonnollinen selitys ja kaikki onkin ihan kunnossa. Palatessani takaisin sänkyyn huomaan, että jalkani tärisevät aivan sairaasti. Loppu aamuyöstä meneekin sitten valvoen.

Tuollaisina hetkinä, kun on säikähtänyt AIVAN SAATANASTI, niin sen tilanteen jälkeen sitä toivoo jotakin sellaista, joka rauhoittaisi äkkiä mielen. Yleensä näissä tilanteissa mielessä on käynyt, että kun olisi joku naispuoleinen tissieläin, jota rutistaa kunnolla. Niin kävi myös nyttenkin. Miksi sitten ensimmäisenä aina tuo tulee mieleen ensimmäisenä? En tiedä, mutta niin se näyttää tekevän aina. Tämä on näitä yksinolon persemäisempiä puolia. Silloin jos olisi tarvetta toiselle, niin yksin saat kärvistellä omien ajatusten ja demoniesi kanssa. Tässä tapauksessa päivä kuitenkin valkeni ja yöllinen säikähdys oli kuin pahaa unta, mutta hyi helvetti miltä se tuntui yöllä!

Perjantai-illan huumaa

Mistä tietää, että ei ole elämää? Siitä, että chattailee puoli tuntia nokkelan botin kanssa.

Onpahan nyt opetettu tuollekin tekoälylle jotakin uutta ja tulipahan samalla harjoitettua hieman englannin kirjoitustaitojaan. Täytyy myöntää, että välillä tuo botti osasi keskustella hieman ihmismäisesti. Välillä jos sille kettuili, niin se otti hieman siitä itseensä. Mutta siinä kyllä olisi huomattavan paljon kehitettävää, että tuo botti muistaisi edes jotakin aikaisemmin sanotuista asioista. Nytkin se kysyi moneen kertaan nimeä eli taitoi hieman dementia vaivata sitä.

Tuli tuon bottikeskustelun takia mieleen hieman pakostakin chattailut sähköpostituttujen kanssa silloin joskus kouluaikaan. Olihan se ihan kivaa viestitellä oikean henkilön kanssa mutta oli se myös kyllä hieman hanurista. Välillä, tai aika monestikin, tuli väärinkäsityksiä, kun ei ollut kehon kieli ja äänenpainot käytettävissä. Tiedä sitten miten nyt jaksaisin pikaviestitellä, jos ylipäätään olisi joku, jonka kanssa hakata viestejä. Luultavasti seinä tulisi vastaan aika äkkiä juuri noiden sanattomien viestien puutteen takia.

Lisäys

Pitääpäs lisätä vielä yksi juttu näiden aikaisempien lisäksi, joihin yksinäisenä törmää. Tämänkertainen lisäys on, että välillä sitä tarvitsisi nurkan takaa yllättäen ja pyytämättä tulleessa tilanteessa toisen käsiparin apua mutta luonnollisesti sitä ei kuitenkaan ole saatavilla. Valaiseva esimerkki tältä illalta...

Olin tullut juuri lenkiltä ja olin riisumassa vaatteita pois mennessäni suihkuun. Päälläni oli t-paita, joka tietenkin oli yltä päältä hikinen ja märkä. Paita kun oli vielä aika vartalon myötäinen, niin sehän tarttuu sitten märkänä mukavan tiukasti ihoon. Olin saanut vedettyä paitaa sen verran pois, että pääni oli vielä paidan sisällä ja kädet olivat osittain vedetty hihoista pois. Siihen asentoonhan se paita sitten jämähti ja ei meinannut liikahtaa eteen eikä taakse. Pää hikisen paidan sisällä jumissa eikä ketään auttamassa, niin vähemmästäkin sitä alkaa mielessä pyöriä kaikenlaista. Olisi siitä iltapäivälehdet saaneet revittyä koomisia otsikoita:

Yksinäisen karu loppu: Tukehtui hikiseen paitaansa!

Lopulta aikani heiluttua ja tapeltua sain revittyä paidan päältä mutta mitä lie paidalla ollut loppupeleissä mielessä, kun nuin ilkikurisesti hymyili...



Nimimerkillä,

Oman elämänsä Forrest Gump

Muutama sana

Taas muutama turhanpäiväinen sana yksinäisyydestä...

Tällä hetkellä koen, että yksinäisyydessä vaivaa vain pari asiaa. Ja nekin vain ehkä ajoittain tai sellaisina heikkoina hetkinä. Ensimmäinen on se, että ei ole juuri ketään kelle puhua silloin harvoin, kun sille olisi tarvetta. Toisaalta siihen kyllä auttaa tämä blogi, johon ajatuksiaan pystyy jäsentelemään. Toinen asia on kosketuksen puute. Sekin oikeastaan vaivaa vain silloin tällöin. Joskus saattaa tulla vain yhtäkkiä sellainen tunne, että tekisi mieli ottaa joku rutistusotteeseen tai ihan hiplata jotakin muuten vain.

Nyt tuossa juoksulenkin jälkeen suihkussa peseytyessä tunnustelin hartioitani ja ne tuntuivat olevan jotenkin hieman jumissa. Tai ei ehkä jumissa mutta kuitenkin hieronta saattaisi tehdä niille hyvää, kun taitavat hieman rasittua punttien nostelusta. Ei kyllä jaksaisi lähteä minnekään hierojalle, kun ei ne kuitenkaan niin jumissa ole ja minä vähän vierastan vieraita hiplareita. Se hyvä puoli siinä parisuhteessa olisi, että toisella voisi hieman hierotuttaa itseään ja jos toinen onnistuisi tekemään minut sillä tyytyväiseksi, niin minäkin voisin palkita toisen hieromalla hänet tyytyväiseksi omalla hieromasauvallani.

Seinillä on korvat, osa 3

Länsi- ja myöskään itärintamalta ei ole mitään uutta. Illalla piti käydä parvekkeella laittelemassa tavaroita vähän paremmin, ettei yltynyt tuuli olisi riepotellut niitä. Avatessani parvekkeen oven, naapurin parvekkeelta kuului se sama tuttu puhelimeen pälätys (kysymys: kuka järkevä ihminen pälättää puhelimeensa parvekkeella iltakymmenen aikaan, kun ulkona tuulee ja lämmintä on vain kymmenisen astetta?).

Sänkyyn kömpiessä puolestaan panomiehen luukusta kuului vaimeaa puhensorinaa ja muita keittiöääniä. Mietin, että niinköhän taas jossain vaiheessa iltaa kuuluu hellyyden ja rakkauden osoituksen ääniä. Yön sain nukuttua hyvin, kun taas aamulla tai aamuyöstä (mikä mahtaa olla oikea sanavalinta, kun kello on 4:30), hätkähdin hereille. Lieneekö syynä ollut sitten se, että uni oli tuossa vaiheessa kevyttä, vai että aivot olivat ohjelmoituneet jo illalla siihen ajatukseen, että jossain vaiheessa naapurista kuuluu meteliä mutta kuitenkin. Heräsin siis siihen, kun panoluukussa taas nainen huohottaa työntöjen tahdissa. Homma tuntui olevan jo loppusuoralla, kun äänet vaimenivat melko pian pois.

Ei sitä oikein juuri mitään raportoitavaa tässä länsi- ja itärintamankaan välissä ole tapahtunut. Työpaikalla työt ovat edelleen perseestä ja jos jokin asia ei sitä ole, niin aivan varmasti se on kohta menossa päin sitä. Siviliielämän puolella kuntoilu sujuu ilman ongelmia ja iltojen puuduttavaa tylsyyttä ja yksinäisyyttä voi kiertää katsomalla sarjoja.

Taidanpa painua tästä lenkille, kun ei ole taas enää parempaakaan tekemistä.