Avara luonto esittää, osa 2

Joskus se jälkikäteen ihan huvittaa, mihin tilanteisiin tämä minun hiljainen ja seinätapetista paljoa eroamaton ulkoinen olemus johdattaa. Lyhykäisyydessään jouduin juhannuksena keskelle parisuhdedraamaa tekemättä yhtään mitään.

Ensin sitä on yksikseen ihan hiljaa omissa oloissaan, kun paikalle pölähtää perhe, joka ei huomaa minua. Vähän ajan päästä paikalle tulee vielä kolmas pyörä liehittelemään perheen naispuoleista, joka luonnollisesti perheen miespuolisessa saa aikaan mustasukkaisuuskohtauksen, joka kuuluu ympäri pitäjää.

Olin viettämässä juhannusta vanhempien luona maaseudun rauhassa, jossa läheinen villi luonto, jos nyt ei ihan kirjaimellisesti tuppaa ikkunoista sisään, niin ainakin pihaan asti se joskus tulee. Lämpimän päivän takia olin istuskelemassa kivikasan päällä, johon tuuli kävi mukavan viilentävästi. Pusikoista rupesi kuulumaan piipitystä ja heinikosta tuli esille pari pientä linnunpoikasta. Vähän ajan päästä näiden perässä tuli poikasten emo eli Rouva Harmaa ja hetki siitä eteenpäin paikalle asteli Rouva Harmaan puoliso Herra Värikäs.

Vilkkaat linnunpoikaset ryntäilivät heinikossa sinne ja tänne, jolloin Rouva Harmaa joutui koko ajan paimentamaan ja kutsumaan pesuettaan, jotta perhe olisi pysynyt kasassa. Rouvan ääntely oli ilmeisesti kuulunut kauemmaksikin, sillä vähän ajan päästä paikalle hiippaili Herra Gigolo. Nähdessään Gigolon Herra Värikäs ei katsonut tätä kovin suopeasti ja antoi tälle hieman runtua. Gigolo lennähti jokusen kymmenen metriä sivummalle ja Herra Värikäs lennähti puun oksalle motkottamaan ja tarkkailemaan tilannetta.

Tilanteen hieman rauhoituttua Rouva Harmaa lähti taas ääntelehtien pesueensa perään ja vieläpä samaan suuntaan mihin tämä Herra Gigolo oli aikaisemmin lentänyt. Eipä aikaakaan, kun näin Gigolon tulevan taas jallittelemaan Rouva Harmaata kaula matalana heinikossa hiipien. Rouva Harmaa huomasi tämän ja hypähti hieman sivummalle metsän suojaan poikastensa perään. Jälleen Herra Värikäs huomasi Gigolon aikeet ja sama kuvio toistui jälleen. Lopulta kaikki poistuivat paikalta metsän siimekseen kukin eri tavalla äännehtien.

Edelleenkin kivellä istuen jäin miettimään näkemääni. Näinhän se julma luonto toimii: Jos et vähänkään pidä vahtia puolison perään, niin kohta joku toinen yrittää tulla bylsimään. Luonnollisesti tämä toi mieleen oman tilanteeni. Kun ei ole mitään perhettä huollettavana tai puolisoa vahdittavana, niin selvästi Herra Gigolon viitta laskeutuu harteilleni. Eli luultavasti luontoäiti tahtoi ohjeistaa minua tällä näyttämällään parisuhdedraamallaan, että minun pitäisi ryhtyä vokottelemaan perheenäitejä tai varattuja naisia. Toisaalta tuossa asiassa ei kyllä innosta yhtään tuo puoli, että voi joutua mustasukkaisen puolison kohteeksi. Ja jostain pitäisi löytää se parisuhteeseensa/mieheensä kyrsiintynyt rouvashenkilö, jota olisi mahdollista edes vikitellä. Minun ihmissuhdetaidot ja osaaminen tietäen ainoa vaihtoehto tuollaisen löytämiseksi saattaisi olla korkeintaan netin kautta. Ehkäpä pitäisi etsiä sellaisten naisten kirjoittamia blogeja ja vaivihkaa hivuttaa jalkaa ovenväliin kommenteilla ja ymmärtäväisillä sähköposteilla. Ehkä sitten (hyvin pitkän ajan jälkeen), jos osaisi pelata korttinsa oikein, voisi hivuttaa jotakin muuta jonnekin tiettyyn väliin.

Lisää

Kun on pitkät piuhat ja hidas sytytys, niin tajusin vasta tänään (maanantaina), että eilen (sunnuntaina) vahvistin jälleen uudenvuodenlupaustani nro 3:a. En sanonut päivän aikana yhden yhtä sanaa. Kukaan ei soittanut puhelimella minulle, minä en soittanut kenelläkään, en lähettänyt enkä vastaanottanut sähköpostia, enkä myöskään kirjoittanut tännekään. Tässähän alkaa olla jo ihan liekeissä tuon asian suhteen, vuodessa on kertynyt jo kerrassaan kaksi päivää, kun en ole kommunikoinut ollenkaan. Vähällä oli etten olisi saanut lisää sanattomia päiviä lomien jälkeen, kun töissä oli vähän porukkaa. Muutamana päivänä oli jo melkein hilkulla, ettei olisi tarvinnut puhua sanaakaan mutta niin vain aina joku vääntäytyi kysymään jotakin asiaa. Nyt arkipäivinä puhumattomuus on miltei mahdotonta, kun toimistolla pyörii porukkaa niin paljon. Jos jostain kellarikerroksesta saisi huoneen, jonne kukaan ei eksy, niin sitten se saattaisi olla mahdollista mutta sellaista ei kyllä ole näkyvissä. Ei tuo eilinen päivä mitenkään niin ihmeelliseltä tuntunut. Siinähän tuo meni kuten muutkin päivät, kun on tottunut olemaan yksikseen. Varmaan enemmän haastetta tulisi, jos yrittäisi olla puhumatta/kommunikoimatta kaksi päivää putkeen.

Hiljainen heinäkuu

Blogin osalta tämä heinäkuu jäi melko hiljaiseksi kirjoitusten määrällä mitattuna. Eipä kyllä, ei sitä olisikaan ollut mitään ihmeellistä kerrottavana, kun tuli oltua lomalla ja sinä aikana ei tapahtunut juuri mitään erikoista.

Maaseudun rauhassa vietetty loma teki kyllä eetvarttia. Jotenkin siellä maaseudulla rentoutuu paremmin, kun sieltä puuttuu kaikenlainen autojen pörinä ja ihmisten äänet mitä täällä kaupungissa on lähes aina. Tai jos jotain kuuluukin, niin usein se on vähäistä ja vaimeaa. Samaten myös siinä kokonaisvaltaisessa vihreydessä on jotakin kumman rauhoittavaa. Sitä vihreää näkymää tuli aika ajoin tuijotettua vain hypnoottisesti ilman mitään ajatuksia. Aivan kuten rouskutus kuuluu, kun joku lehmä/lammas/hevonen/nelijalkainen syö heinää, niin myöskin minun pään sisältä saattoi ihan melkein kuulla sen samaisen rouskutuksen, kun mieli rouskutti vihreää näkymää.

Tosin yksi pienoinen juttu kaupungissa on paremmin mitä maaseudulla. Nimittäin ne vinkuvat itikat! Kaupungissa voi ikkunoita ja ovia pitää melko vapaasti auki ilman, että niistä hyökkää sisään lauma ötököitä, ainakin tässä kerrostalossa. Teepäs sama maaseudulla, niin seuraavana yönä et nuku juuri ollenkaan, kun kuuntelet sitä perkeleellistä ininää hermot riekaleina ja kaupanpäällisiksi seuraavana aamuna saat raapia itsesi ruvelle pistojen takia.

Tuli tuosta hiljaisuudesta mieleen, että joskus siitä voi olla ihan hyötyä, että sattuu olemaan tällainen hiljainen tyyppi eikä tule auottua heti suutaan, kun jotain tulee mieleen. Kesällä piti käydä yksissä juhlissa, jonne oli kokoontunut aika paljon toisen puolen sukua. Siellä sitten näki sukulaisia, joita ei ole tullut nähtyä useampaan vuoteen ja joiden kuulumisista ei ole myöskään perillä. Luonnollisesti, kun aikaa on kulunut, niin ihmiset ovat hieman muuttuneet ulkonäöllisesti. Pienet ihmiset olivat kasvaneet isoiksi, vanhemmat muuttuneet harmaammiksi jne.

Yksi paikalla ollut naispuoleinen sukulainen on ollut koko ikänsä hieman sellainen pullean puoleinen ja nyt hänet nähdessäni ajattelin, että on tainnut vuosien varrella kertyä muutama kilo lisää. Näin myös toista naispuoleista sukulaista, joka näytti jotenkin kulahtaneemmalta kuin nuorempana ja hänelläkin näytti olevan hieman mahan seutu kasvanut. En ajatellut sitä sen kummemin, pistin sen vain vuosien piikkiin, kun hänellä on kai tässä vuosien varella ollut hieman vaikeaa. Myöhemmin sitten juhlien jälkeen kuulin, että tämä ensin mainittu sukulainen oli neljännellä tai viidennellä kuulla raskaana ja sukulainen #2 oli myöskin raskaana toisella tai kolmannella kuulla. Ensimmäisen kohdalla sen olisi voinut ehkä vielä arvata, kun hän on parisuhteessa mutta toinen pääsi kyllä yllättämään ihan puskista. Kuuleman mukaan hänellä on/on ollut jonkinlainen suhde johonkin mieheen, mutta ei hän ole raahannut tätä sukulaisten eteen. Että meni taas minun arvelut hieman pieleen...

Niin ja sen haluan sanoa tähän loppuun, että kuntoilu helteellä on kyllä ihan heikkopäisten touhua. Tein tuossa äsken lihaskuntoliikkeitä ja olipahan touhua. Vaikka liikkeet eivät olleet mitään raskaita, niin olo oli kuin saunassa olisi ollut. Paitsi sillä erotuksella, että se kuumuus puuttui. Hikeä pukkasi aivan jatkuvalla syötöllä ja tuntui, että vettäkin saa olla lipittämässä lasillisen jokaisen suoritteen jälkeen. Juoksemisesta ei varmaan tulisi yhtään mitään, sillä siinä hikoilen huomattavasti enemmän vaikka keli olisi viileämpi. Luultavasti kävelevä - tai siis juokseva - vesiputous saattaisi olla todenmukainen kuvaus näissä lämpötiloissa tehdystä juoksulenkistä.

Muutama sana

Taas muutama turhanpäiväinen sana yksinäisyydestä...

Tällä hetkellä koen, että yksinäisyydessä vaivaa vain pari asiaa. Ja nekin vain ehkä ajoittain tai sellaisina heikkoina hetkinä. Ensimmäinen on se, että ei ole juuri ketään kelle puhua silloin harvoin, kun sille olisi tarvetta. Toisaalta siihen kyllä auttaa tämä blogi, johon ajatuksiaan pystyy jäsentelemään. Toinen asia on kosketuksen puute. Sekin oikeastaan vaivaa vain silloin tällöin. Joskus saattaa tulla vain yhtäkkiä sellainen tunne, että tekisi mieli ottaa joku rutistusotteeseen tai ihan hiplata jotakin muuten vain.

Nyt tuossa juoksulenkin jälkeen suihkussa peseytyessä tunnustelin hartioitani ja ne tuntuivat olevan jotenkin hieman jumissa. Tai ei ehkä jumissa mutta kuitenkin hieronta saattaisi tehdä niille hyvää, kun taitavat hieman rasittua punttien nostelusta. Ei kyllä jaksaisi lähteä minnekään hierojalle, kun ei ne kuitenkaan niin jumissa ole ja minä vähän vierastan vieraita hiplareita. Se hyvä puoli siinä parisuhteessa olisi, että toisella voisi hieman hierotuttaa itseään ja jos toinen onnistuisi tekemään minut sillä tyytyväiseksi, niin minäkin voisin palkita toisen hieromalla hänet tyytyväiseksi omalla hieromasauvallani.

Iltojen pimetessä

Taas on tullut tämä tietty vuodenaika. Pimeää on aamulla ja illalla, lämpötila alkaa lähentyä nollaa. Mielikin on ollut aikaisempaa mustempana. Tai ei ehkä mustana, pikemminkin se ehkä odottaa, että milloin voisi muuttua synkemmäksi. On vain viimeisen viikon aikana iltaisin ollut jotenkin taas yksinäisempi olo. Verrattuna vaikkapa kuukausi takaperin, silloin ei tuntunut näin yksinäiselle. Nyt on taas päässä pyörinyt välillä ajatus, että kun olisi iltaisin edes jonkinlaista juttuseuraa. Alkaa jotenkin rassata tämä iltojen hiljaisuus.

Eilen illalla nukkumaan mennessä peiton allakin tuntui jo viileämmälle. Heti mieleen tuli, että kun saisi kietoutua jonkun toisen lämpimän ympärille, niin ei tarvitsisi kärsiä viileydestä peiton alla. Piti vain sitten vetää peittoa korviin ja kääriytyä siihen mahdollisimman hyvin, että lämpöhukka olisi mahdollisimman pieni. Täytyisi varmaan nyt viikonloppuna tonkia kaapista esille paksumpi talvipeitto, niin sillähän tuo asia ratkiaisi.

Aamullakin on hieman hankalampaa nousta ylös sängystä. Ei huvittaisi millään kömpiä lämpimän peiton alta ja laskea jalkojaan kylmälle lattialle. Tekisi mieli vain maata peiton alla siihen asti kunnes päivä alkaa valjeta. Ja valivalivali, mussutimussuti sitä ja mussutimussuti tätä...

Kommenttien kommentoimista, osa 2

Rippu kommentoi aikaisemmin yhteen kirjoitukseeni näin...

Opiskeluaikainen koulupäiväni olisi hyvinkin voinut sisätää tasan kolme sanaa.
...
Se, että kenelläkään ei tuntunut olevan asiaa minulle, teki minusta kaikella tapaa turhan. Itse tiesin olevani tärkeä, mutta koska muut eivät sitä selvästikään huomanneet, oli se yhtäkuin olisin ollut turha. En koskettanut kenenkään päivän kulkua hyvässä tai pahassa. Muualla olin tavallista elämää elävä ihminen, mutta koulussa olin kuin kuplassa. Lopulta siitä tuli tehtävä, suojella sitä kuplaa. Kulkea läpi päivästä niin, että kenelläkään ei ollut oikeutta sitä rikkoa.

Luin kerran erään artikkelin brändäyksestä, tarkemmin sanottuna itsensä brändäyksestä. Artikkeli keskittyi enemmän uravaihdoksen yhteydessä tapahtuvaan henkilön muutokseen/uudistamiseen mutta miksipä tuota ei voisi soveltaa myös muillakin elämän osa-alueilla. Ainakin se minulle tuli mieleen lukiessani tuota juttua. Mutta miten tuo juttu liittyy Ripun raapusteluun niin köpötellään sinne hieman kiertoteitä ja aasinsiltoja pitkin.

Kommentoinkin jo aikaisemmin toisessa kirjoituksessa, että jos ihmiset oppivat tuntemaan sinut hiljaisena, niin tätä he myöskin jatkossa soveltavat sinuun. Aivan kuten Rippukin oli jäänyt kuplan sisälle "loukkuun", niin vähän sama asia on käynyt minullekin. Sosiaalisissa tilanteissa saan olla omassa rauhassani ilman, että kukaan tulisi häiritsemään minua. Nykyisissä ympyröissä olen jäänyt tavallaan vangiksi tähän yksinäisyyden/hiljaisuuden loukkuun, mutta siihenkin voi tulla muutosta. Huomasin sen kun tässä puolisen vuotta sitten jouduin aloittelemaan töitä uudeen asiakkaan kanssa. Kun entiset "rasitteet" eivät paina takana, niin tällöin pystyn olemaan ehkä enemmän oma itseni. Tuon asiakkaan kanssa on tullut oltua hieman puheliaampi kuin esimerkiksi työpaikan muun väen kanssa.

Artikkelissakin kirjoitettiin, että kun on itse omaksunut uuden itsensä, niin uusien tuttavuuksien kanssa ei synny vaikeuksia. Suurempi työ itsensä lanseerauksessa tulee olemaan jo olemassa oleville ja sinut tunteville henkilöille. Jos nyt voisin lakaista kaikki entiset verkostot jonnekin maton alle ja voisi aloittaa aivan täysin puhtaalta pöydältä, niin uskoisin, että tässä ei olisi niin suuri työ.

Valitettavasti vain tässä maailmassa tuollaisen suursiivouksen teko ei ole mahdollista, sillä näin massiivisen puhdistusoperaation läpivientiin tarvittaisiin konekivääri, kasa ammuslaatikoita ja käsikranaatteja. Harmittavasti uusi aselakikin kerkesi astua eilen voimaan. >:>