Syksy saapuu

Nämä pari viimeistä päivää ovat tuntuneet taas niin kovin merkityksettömiltä. Aamulla töihin, päivä töissä merkityksetöntä nysväystä, iltapäivällä kotiin ja ilta taas jotain nysväystä. Tänään erityisesti tuo tuonne jotenkin iski päin pläsiä, kun matkasin töistä kotiin nollat taulussa. Työmatka oli niin ihmeellisen hiljainen, kun normaalisti saa äristä muille. Siinä ehti sitten taas ajatella kaikenlaista, kun ei tarvinnut varoa muita liikenteessä kulkijoita.

Tuo tekemäni työkin on myös niin yksinäisen touhua. Vaikka toimistolla pyörii väkeä ympärillä ja pulisevat keskenään, niin minulle ei juuri puhuta/minä en puhu muille, jos ei ole mitään työasiaan liittyvää. Tällä viikolla olen puhunut päivittäin ehkä vain muutamia lauseita ja tervehtinyt ohikulkijaa. Jos merkkaisin kalenteriin, että olen käymässä asiakkaan luona, niin voisin yhtä hyvin pitää vaikka rokulipäivän. Jos asiakas ei ota yhteyttä, niin vielä vähemmän kukaan toimistolta soittelee perään tai lähettelee sähköpostia.

Syksykin näyttää saapuvan, kun puista lehdet alkavat kellastua ja tippua hiljalleen maahan. Törmäsin taas netissä ohjelmointiaiheiseen (pitkään) kuvaan...



Minun kohdalla tuo pitää monessakin kohdassa kutinsa. Mitä eroavaisuuksia tulee, niin en komentele Linuxia ja viisaudestakaan en nyt niin tiedä. Välillä sitä tuntee ohjelmoidessa itsensä niin tyhmäksi. En pysty antamaan helmiä tai rubiineja ja tuosta päästäänkiin aasinsiltaa pitkin tuohon eri kielien puhumiseen. Ymmärrän ainakin viittä tai kuutta kieltä, sujuvasti käytän ehkä kolmea. Leluilla kyllä en enää leiki.

Sähköpostia tonkimassa

Kaikesta tuskailusta ja miettimisestä huolimatta päätin lähettää Päivänkakkaralle sähköpostin. Viestin sisällöksi en saanut loppujen lopuksi mitään kovin erikoista. Kunhan vain mainitsin, että hän oli jäänyt pyörimään mieleeni ja pari muuta lausetta sitomaan juttua. Jotenkin nyt on vain semmoinen kutina perseessä, että tuo posti ei koskaan saavuta häntä. Veikkaan, että vastaanottava postipalvelin tulkitsee sen roskapostiksi ja siirtää sen suoraan roskakoriin. Mutta kaikesta huolimatta, tehty mitä tehty.

Samalla kun laitoin tuota sähköpostia, niin tulin selanneeksi yhtä monista postilaatikoistani. Tuota laatikkoa olin käyttänyt viestitellessäni yhden sähköpostitutun kanssa ja nyt satuin vilkaisemaan yhtä vanhaa viestiä. Ohessa pieni katkelma viestin alusta.

Ajattelin pistää tulee postia sulle... Kun ei oo näkyny tyyppiä mesen puolella ja haluisin vähän vaihtaa kuulumisia tai jotain sen tapasta.
...
Jopa meni vaikeeks.. Kun ei oikein tuu mitää semmosta juttuu mitä kirjottais ja vähän aikaa sitten oli kauheesti asiaa mielessä mitä piti kirjotella.

Muistan edelleenkin minkälaisia tuntemuksia tuo pieni pätkä sai aikaan minussa, kun luin tuota viestiä saadessani sen. Minulle tuli tuosta sellainen tunne, että on tarvittu. Joku toinen on odottanut sitä, että olisi päässyt jakamaan ajatuksia minun kanssa. Tuo tunne on minulle aika kutkuttavan koukuttava ja se kai sai minut kirjoittelemaan/mesettelemään näiden sähköpostituttujen kanssa niin pitkään.

Nyt ei ole mitään sellaista asiaa elämässä, joka toisi tuollaista tuntemusta. Ei ole ollut hyvin pitkään aikaan ja se hieman masentaa. Tai ei ehkä masenna, pikemminkin saa olon alakuloiseksi. Jotain tarttis tehrä, jotta tuollaisen mieltä kutkuttavan tunteen saisi takaisin ja elämään tulisi edes jotain pikkukivaa tylsyyttä karkottamaan. Mutta miten, se taas on oma kysymysmerkkinsä.

Perjantai, jee

Maanantai oli... no, maanantai. Kaikki alkoi tökkiä vastaan jo aamulla ennen kuin pääsin edes tästä talosta ulos ja lähdettyä töihin. Töissä sama tahti jatkui ja tuli jo mieleen, että olisipa voinut jäädä sänkyyn makaamaan koko päiväksi.

Töissä tämä viikko oli taas sellainen sieltä tännepäin oleva viikko. Mitään selkeää tekemistä ei ollut koko viikon aikana. Kaikki asiat tahtoivat olla vain nysväystä, asioiden tarkistelemista, korjailua sinne ja tänne ja kaikkea sellaista päämäärätöntä paskaa, josta ei ole loppujen lopuksi yhään mitään hyötyä. Olisin tuntenut itseni paljon hyödyllisemmäksi, jos olisin vain pyöritellyt peukaloitani koko viikon, olisipahan edes peukalot saaneet liikuntaa ja treenausta.

Ei sen puoleen... Jos ei ollut töiden suhteen viikko mitenkään paras, niin eipä se mennyt sen paremmin iltojenkaan suhteen. Oikeastaan jo viime viikolta lähtien on olo ollut taas yksinäisen ja tarpeettoman oloinen. Monena iltana on päässä pyörinyt ajatus, että olisipa joku, jonka kanssa olla. Toisaalta välillä on sitten miettinyt, että veisiköhän se tätä pahaa oloa pois ja auttaisikohan sekään oikeasti yhtään mitään vaikka minulla olisi jotakin seuraa. En tiedä...

Tänä aamuna herätessä toisen jalan polvi tuntui kipeältä. Aina kun polvea taivutti, niin siinä tuntui kipua. Ihmetytti vain aamulla, että mistä se oikein yön aikana tuli, kun edellispäivänä tai aikaisemminkaan se ei ollut vihoitellut enkä ole mitään ihmeellistä liikuntaakaan harrastanut, josta se polvi olisi voinut ottaa itseensä. Nyt sitten illalla kun nousin tuolista ylös hakeakseni keittiöstä syötävää, kuului polvesta naksahdus ja siihenpä loppui kipu kuin veitsellä leikaten. Näköjään taas näitä ihmeellisiä lukkotilanteita, että joku paikka on kipeä mutta sitten kun se naksahtaa, niin jopa taas helpottaa. Samanlaista on joskus ollut kyynärvarren ja selän kanssa.

Kello on suunnilleen puoli yhdeksän illalla ja ei ole taas mitään muutakaan järkevää tekemistä kuin kuunnella soittimesta Happoradiota ja kirjoitella tätä tekstiä. Ja kun kaikki kirjoittamisen arvoinen on kirjoitettu niin eipä tässä enää muutakaan voi kuin käydä iltatoimilla ja painua nukkumaan ennen puoli kymmentä. Voi tätä suunnatonta riemun määrää mitä tulevalta viikonlopulta on odotettavissa...

Pupua ja muuta puppua

Tänään aamulla töihin mennessä näin tuplajäniskevennyksen. Pyörätien ojan penkalla oli kaksi jänistä, jotka olivat siinä syömässä heinää. Molemmilla oli ruskeat ja pehmeän näköiset turkit ja hännät olivat valkoiset töpöt tupsukat. Näyttivät siis hyvin jänismäisiltä, aivan kuten lasten saduissa konsanaan. :)

Työpaikalla taasen... Tein tänään siellä jotakin, joka aiheutti hieman hilpeitä tunteita joillekin. Kuvittelin hieman, että joku olisi tullut sanomaan minulle tuosta jotakin (teko oli jäljitettävissä minuun) mutta kukaan ei tullut koskaan sanomaan mitään. Syrjäkorvalla kuulin kyllä hieman siitä puhuttavan. Arvatenkin, jos joku toinen olisi tehnyt tuon jutun, hänelle siitä olisi varmasti jotakin kommentoitu. Mutta koska se olin minä niin mitään ei sanottu. Tämä sai taas minut tuntemaan itseni "näkymättömäksi"/tarpeettomaksi/ulkopuoliseksi/porukkaan kuulumattomaksi tuolla työpaikalla.

Tällä hetkellä työtilanne on sellainen, että joudun tekemään aika itsenäisesti töitä. Aina välillä tuolla tuntuu, että nyt tai jos työtehtäväni tuosta vielä kovin paljon itsenäisemmäksi muuttuisivat eli ei tarvitsisi olla paljon tekemisissä muiden ihmisten kanssa kanssa, niin eipä siellä juuri kukaan minulle juttele/juttelisi. Ja koska minäkään en ole paras puhumaan niin tuskinpa tulisi juteltua muillekaan kovin paljoa. Tosin enhän sitä tee nytkään, lähinnä keskustelut liittyvät aina tavalla tai toisella työasioihin. Jos joku tulee luokseni, niin yleensä joku tarvitsee apua jossakin asiassa tai toinen kysyy miten minulla riittää töitä (ei siis jaksamisen kannalta vaan enemmänkin resurssoinin vinkkelistä). Joskus vain on käynyt mielessä, että jos istuisin jossakin nurkkakopissa poissa ihmisten silmien alta, niin mitenkähän kauan menisi asian huomaamiseen, jos en jonakin päivänä työpaikalle enää ilmestyisi.

Kosketuksesta

Joskus aikaa sitten jäi mieleen Neiti H:n kirjoitus miehen yksinäisyydestä. Pitemmän aikaa on ollut ajatuksissa kirjoittaa hieman tuosta asiasta joten tässäpä nyt kirjoitusta aiheesta (lainaukset siis tuolta Neiti H:n blogitekstistä).

Jos siis katsoisimme yksinäisen miehen elämään, niin paljonko siellä todella on kosketuksia, läheisyyden ilmaisemista.

Katsoessani elämääni en näe oikein yhtään kosketuksia enkä läheisyyden ilmaisemista. Jos laskuista jätetään pois kaikki kättelyt, sukulaisten tapaamisten yhteydessa tapahtuvat halaamiset ja tämän tyyliset kosketukset, niin mitään muuta ei jää jäljelle. Edellisen kerran kun olen saanut kosketella toista ihmistä läheisyyden merkeissä niin tästä taitaa olla aikaa jo kohta kahdeksan (8) vuotta (mikäli en mennyt laskuissa sekaisin). Voidaankin sanoa, että kosketusta ei ole ollenkaan. Piste.

Uskon myös, että etenkin miehillä tuo pitkään jatkunut yksinäisyys (sinkkuus) luo myös helposti tarpeettomuuden tunnetta. Siis elämässä voi kaikki asiat olla kunnossa, on työpaikka ja rahaa, mutta kukaan ei silti tunnu tarvitsen ”juuri minua”. Tarpeettomuuden tunne onkin yksi raskaimmista tunteista kantaa. Jos minua ei kaipaa kukaan, ei tarvitse… mitä merkitystä minulla sitten on?

Kuten olen jossain aikaisemmassa kirjoituksessani maininnut, niin olen ollut yksin koko koko ikäni eikä minulla ole mitään seurustelukokemuksia tai vastaavia. Sen ainoan kerran kun nainen on ollut kainalossani niin muistan vieläkin sen tunteen/ajatuksen, joka minulle tuli sinä hetkenä mieleen. Ajatus oli "tätä varten minä olen olemassa". Koin sen silloin mielessäni aika vahvasti, siksi kai se on jäänyt nuin hyvin mieleen.

Asunto on, rahaa on, työpaikka on. Tosin tuo viimeinen nyt ei ole enää niin varmalla pohjalla mitä se oli aikaisemmin. Työpaikalla on annettu potkuja ja lomautuslappuja sataa vasemmalle ja oikealle, itse olen kuitenkin vielä (onnekkaasti) välttynyt nuilta toimenpiteiltä... Ihmissuhteet, niitä ei ole. Ja se kyllä saa tuntemaan itsensä tarpeettomaksi. Päivisin ajan vie työt, iltaisin ei ole mitään. Tuntuu vain, että olen täällä maksamassa veroja ja tekemässä töitä, mitään muuta iloa minusta ei taida olla.

Nykyään kun on tuo naamakirja niin sieltä on tullut joskus katseltua peruskoulun aikaisia naamoja, joiden kanssa olin samalla luokalla. Huomaa tuo käyttämäni ilmaisu nuista ihmisistä, en sano heitä luokkakavereikseni. Siihenkin on jonkinlainen selitys mutta siitä taidan kirjoittaa joskus toisella kertaa etten eksy nyt aiheesta. Mutta asiaan... Naamakirjan profiilikuvissa monilla on näkynyt siinä pieni lapsi. Se saa jotenkin minut tuntemaan, että olen jämähtänyt paikalleni ja muut ovat juosseet karkuun elämässä hyvin paljon. Voisi varmaan sanoa, että heillä on jo reilusti yli kymmenen vuoden etumatka minuun nähden ja minä en ole saanut aikaan yhtään mitään.

Syy siihen miksi mies on haavoittuvaisempi on siis siinä, että yksinäisellä miehellä ei juurikaan ole mahdollisuuksia purkaa hellyydentarvettaan kehenkään ilman naista. Mies siis tarvitsee siihen naisen ja yleensä naisen, johon hänellä on intiimi suhde. Jos miehellä ei ole naista, niin silloin hän kyllä varmaankin on yksinäisempi kuin yksinäinen nainen. En usko, että tarpeemme juuri eroavat sukupuolesta riippumatta ja juuri siksi, se kylmä ja jokseenkin kova maskuliininen maailma eristää miehet helposti myös erittäin yksinäiseen maailmaan, jossa ei ole kosketuksia.

Mitäpä tuohon voisi enää sanoa... Nuiden sitaattien kirjoittaja on kyllä ymmärtänyt asian erittäin hyvin, tuskin olisin itsekään osannut kirjoittaa aiheesta näin valaisevasti vaikka olen itse aiheen "keskipisteessä"... Kunpa muutkin ymmärtäisivät asian yhtä hyvin... Ajatukset ovat jo taas ihan sekaisin. Ajatuksiin tulee jatkuvalla syötöllä pieniä asioita mistä pitäisi kirjoittaa mutta ne kerkeävät kadota mielestä juuri kun ovat sinne putkahtaneet. Noh, pitää muistella niitä sitten toisella kertaa. Taidan lopetella ja mennä nukkumaan, jotta jaksaa taas herätä kylmään huomiseen...