Operaatio Puujalan päättymisestä on jo kulunut enemmän tai vähemmän vuosi. Vaikka aikaa on kulunut jo jonkin verran, niin pitää vielä palata asian tiimoilta kirjoittelemaan, koska eräs asia palasi kummittelemaan.
Eräässä kaupungissa, kauan kauan aikaa sitten vuonna 2011 syksyllä osallistuin Operaatio Puujalkaan. Tähän osallistui muitakin henkilöitä ja koska olen perusluonteeltani utelias, etsiskelin siihen aikaan netistä tietoa näistä operaatioon osallistuvista muista ihmisistä. Löysinkin sitten erinäisten mutkien kautta erään henkilön Twitter-sivun (vai miksi sitä nyt pitäisi sanoa?) ja seurailin pitkin vuotta tämän henkilön tviittauksia. Ajan saatossa huomasin, että tämän naispuoleisen henkilön ja samaan projektiin kuuluneen erään toisen miespuoleisen henkilön välillä oli tviittien vaihtoa. Otin sitten tämän miehenkin seurantaan ja seurailin näiden kahden henkilön viestejä.
Aikaa myöten minulle tuli näiden henkilöiden tviittauksia seuratessa jonkinlainen "kutina perseeseen", että näiden kahden välillä on nyt jotakin. Tviitit olivat luonteeltaan jotenkin kettuilevia mutta ei kuitenkaan mitenkään ilkeässä mielessä. Tuolloin minulla kävi mielessä, että pitäisi ihan piruillessaan kysyä heiltä, että onko heillä jonkinlainen teerenpeli käynnissä, kun kerta heitä aina satuin silloin tällöin näkemään. Kysymystä en kuitenkaan koskaan esittänyt.
Aikaa kului, operaatio päättyi. Kului lisää aikaa, kunnes pääsemme ajassa kuluvaan viikkoon.
Yhtenä normaalina tylsänä ja mitäänsanomattomana iltana päässäni olevaan harmaaseen massaan tuli ajatuksenpoikanen. Kun sillä hetkellä ei ollut tähdellisempääkään tekemistä, niin päätinpä tonkia taas vähän nettiä ja katsoa mitä tälle naiselle kuului. Seuraava kuvaa varsin hyvin sitä ilmettä sen jälkeen mitä ruudulta löysin.
o_O wtf
Eräältä sivulta huomasin, että nämä kaksi henkilöä olivat aloittaneet parisuhteen vuoden 2012 lopussa eli jo hyvän aikaa sitten, kun operaatio omalta kohdaltani päättyi. Toisaalta tuo asia herätti minussa hieman huvitusta, että olin aavistanut tuon asian oikein. Toisaalta taas minua ihmetytti se, että minä, sosiaalisesti tumpelo osasi aavistella muiden käytöksestä tuollaisen. Mutta ehkä siinä on auttoi se seikka, että nämä viestit olivat kirjallisessa muodossa. Luultavasti jos olisin oikeassa elämässä nähnyt näitä henkilöitä yhdessä vuorovaikuttamassa toistensa kanssa, niin en ole ollenkaan varma olisinko silloin havainnut mitään jänniteitä näiden välillä.
Ei tähän loppuun voi muuta todeta kuin, että ihmeellistä tämä elämä on...
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Operaatio Puujalka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Operaatio Puujalka. Näytä kaikki tekstit
11.5.2013
2.10.2012
Poispoispois
Olin eilen yhdessä tilaisuudessa, jossa paikalla oli myös Päivänkakkara. Tilaisuuden aikana katselin välillä aina Päivänkakkaraa, joka oli yhtä hemaisevan söpön näköinen kuin aikaisemminkin. Välillä mietin, että onkohan hän saanut/lukenut lähettämäni sähköpostin ja välillä puolestaan sitä, kehtaisinko mennä hänen luo juttusille ja miten ylipäätään tekisin sen ja mistä ihmeen tikusta sitä vääntäisi asiaa.
Tilaisuuden vedellessä viimeisiään ja ihmisten valuessa pois paikalta minulle tuli sellainen tunne, että pääsisipä täältä luikkimaan pois mahdollisimman huomaamattomasti. Varmaankin nuo kaikki päässä pyörineet ajatukset ja kysymykset saivat tuon tunteen lopulta aikaan ja lähdin sitten paikalta pois vähin äänin.
Kun olin tullut takaisin asunnolle, niin ajattelin taas hieman asiaa ja mitä tuli tehtyä. Siinä pois lähtiessä olisi ollut yksi mahdollisuus heittää hölmöllä avauksella muutama sana Päivänkakkaralle ja ehkä siitä jotenkin avata keskustelua. Mutta eihän se silloin paikanpäällä tullut ollenkaan mieleen. Jälkikäteen se on aina paljon helpompi miettiä mitä olisi voinut tehdä/sanoa.
Minun näköjään pitäisi tuollaisissa tilanteissa istua hetkeksi alas ja jotenkin nollata tilanne ja miettiä vähän vaihtoehtoja. Sellainenkin mielikuvaleikki saattaisi ehkä auttaa, että kuvittelen kahta vaihtehtoa. Toinen vaihtoehto voisi olla sellainen tilanne miten toimin normaalisti, eli koitan päästä tilanteesta pois vähin äänin ja miltä se sitten tuntuisi, kun tilanne olisi ohi. Se toinen vaihtoehto voisi sitten olla sellainen, jossa teen jotakin tavallista poikkeavaa (esim. olisin puhunut Päivänkakkaran kanssa) ja miltä sen tilanteen jälkeen tuntuisi. Vähän sitten miettiä noiden vaihtoehtojen lopputuloksia ja pienen plusmiinus-listailun jälkeen valita toinen vaihtoehto.
Mutta joka tapauksessa, ärsyttää omata näin hitaat aivot, jotka eivät osaa ajatella tarpeeksi nopeasti ja jotka menevät liian helposti sekaisin. :(
PS. Illalla mieli hieman apeana menin hakemaan keittiöstä piirakkapalasen, jotta saisi edes jostain hieman mielihyvää. Olisihan sen voinut arvata, että kaikki menee enempi vähempi keturalleen. Illan "kruunasi" tämä piirakanpala, jonka pintaan oli jo kertynyt hometta. Se siitä lohtupiirakasta...
Tilaisuuden vedellessä viimeisiään ja ihmisten valuessa pois paikalta minulle tuli sellainen tunne, että pääsisipä täältä luikkimaan pois mahdollisimman huomaamattomasti. Varmaankin nuo kaikki päässä pyörineet ajatukset ja kysymykset saivat tuon tunteen lopulta aikaan ja lähdin sitten paikalta pois vähin äänin.
Kun olin tullut takaisin asunnolle, niin ajattelin taas hieman asiaa ja mitä tuli tehtyä. Siinä pois lähtiessä olisi ollut yksi mahdollisuus heittää hölmöllä avauksella muutama sana Päivänkakkaralle ja ehkä siitä jotenkin avata keskustelua. Mutta eihän se silloin paikanpäällä tullut ollenkaan mieleen. Jälkikäteen se on aina paljon helpompi miettiä mitä olisi voinut tehdä/sanoa.
Minun näköjään pitäisi tuollaisissa tilanteissa istua hetkeksi alas ja jotenkin nollata tilanne ja miettiä vähän vaihtoehtoja. Sellainenkin mielikuvaleikki saattaisi ehkä auttaa, että kuvittelen kahta vaihtehtoa. Toinen vaihtoehto voisi olla sellainen tilanne miten toimin normaalisti, eli koitan päästä tilanteesta pois vähin äänin ja miltä se sitten tuntuisi, kun tilanne olisi ohi. Se toinen vaihtoehto voisi sitten olla sellainen, jossa teen jotakin tavallista poikkeavaa (esim. olisin puhunut Päivänkakkaran kanssa) ja miltä sen tilanteen jälkeen tuntuisi. Vähän sitten miettiä noiden vaihtoehtojen lopputuloksia ja pienen plusmiinus-listailun jälkeen valita toinen vaihtoehto.
Mutta joka tapauksessa, ärsyttää omata näin hitaat aivot, jotka eivät osaa ajatella tarpeeksi nopeasti ja jotka menevät liian helposti sekaisin. :(
PS. Illalla mieli hieman apeana menin hakemaan keittiöstä piirakkapalasen, jotta saisi edes jostain hieman mielihyvää. Olisihan sen voinut arvata, että kaikki menee enempi vähempi keturalleen. Illan "kruunasi" tämä piirakanpala, jonka pintaan oli jo kertynyt hometta. Se siitä lohtupiirakasta...
20.9.2012
Korjaava liike
Tein eilen hieman korjaavaa liikettä tähän asiaan. Tiesin etukäteen, että HK on tulossa taas käymään työpaikallani. Päätinkin, että käyn hänen luona vaihtamassa muutaman sanan.
Odottelin jonkin aikaa, että hän saa taas hommansa tehtyä ja jäin ikäänkuin siihen hänen kulkureitin varrelle norkoilemaan. Moikkasin häntä ja hän jäi siihen vaihtamaan muutaman sanan hetkeksi. Jälkeenpäin huomasin, että tuossa tilanteessa minua jännitti sitä enemmän, mitä pitempään hän viipyi siinä juttelemassa. Onneksi kuitenkin kohtaaminen oli ajallisesti varsin lyhyt, joten en kerennyt mennä aivan puihin tuon homman kanssa. Mutta joka tapauksessa, eipähän enää kaivele mieltä ja vaivaa tuokaan asia.
Hyvin pieni askel ihmiskunnalle, valtava harppaus Urpo Turpolle.
Niin ja vielä yksi asia. Blogille tuli tänään kaksi vuotta täyteen. Juhuu!
Odottelin jonkin aikaa, että hän saa taas hommansa tehtyä ja jäin ikäänkuin siihen hänen kulkureitin varrelle norkoilemaan. Moikkasin häntä ja hän jäi siihen vaihtamaan muutaman sanan hetkeksi. Jälkeenpäin huomasin, että tuossa tilanteessa minua jännitti sitä enemmän, mitä pitempään hän viipyi siinä juttelemassa. Onneksi kuitenkin kohtaaminen oli ajallisesti varsin lyhyt, joten en kerennyt mennä aivan puihin tuon homman kanssa. Mutta joka tapauksessa, eipähän enää kaivele mieltä ja vaivaa tuokaan asia.
Hyvin pieni askel ihmiskunnalle, valtava harppaus Urpo Turpolle.
Niin ja vielä yksi asia. Blogille tuli tänään kaksi vuotta täyteen. Juhuu!
16.9.2012
Avoin kirje
Avoin kirje, joka on suunnattu eräälle naiselle...
Moi HK
Tiedä taas mistä laidasta aloittaisin sepustukseni... Tässä menneellä viikolla törmäsin sinuun työpaikallani. Tai en törmännyt, kävelin ohitsesi ja vielä kahdesti. Ensimmäisellä kerralla ohitsesi kävellessäni huomasin, että olit niin tutun näköinen. Aivot löivät siinä tilanteessa tyhjää ja vasta kun olin jo mennyt sinusta ohi, mieleeni palautui, että olin nähnyt sinua Operaatio Puujalassa muutamia kertoja ja jutellutkin muutaman sanasen kanssasi. En muista miten kauan siitä on, mutta kuitenkin monta kuukautta on mennyt, kun näin sinua viimeksi. Luultavasti minut tunnistit siinä tilanteessa.
Hetkisen kuluttua minun piti taas kulkea ohitsesi. Tällä kertaa niin, että olit selin minuun päin, kun kuljin vierestä. Olisin halunnut moikata ja ehkä vähän jäädä juttelemaankin kanssasi mutta en pystynyt. Tiedä sitten mitä ajattelit minusta, kun en edes tervehtinyt sinua. Luultavasti sait minusta koppavan kuvan tai että olen sellainen itseään täynnä oleva ihminen.
Olit vetämässä yhtä juttua siinä työporukan edessä, joten en oikein kehdannut jäädä siihen keskeyttämään sitä. Sinusta ehkä saattaa kuulostaa huvittavalta, mutta halusin mennä siitä paikasta vähin äänin ohi. Tuntui vain sille, että jos olisin edes moikannut sinua, niin olisin samalla vetänyt sen muun työporukan huomion itseeni ja sellaisen huomion keskipisteenä minua ei oikein innosta olla.
Olisinhan minä voinut tietysti jäädä siihen vähän sivummalle odottelemaan, että saat hommasi päätökseen, jonka jälkeen olisin voinut vaihtaa pari sanaa. Tuo ei vain tullut mieleen, kun menin vähän puihin tuossa tilanteessa ja kun muutenkin olen tällainen sosiaalinen tumpula.
Ei tässä nyt mitään taas ollut päätä eikä häntää, lähinnä jonkinlaista seliseliä, joka sekin jäi yritykseksi.
Terkuin, UT
Moi HK
Tiedä taas mistä laidasta aloittaisin sepustukseni... Tässä menneellä viikolla törmäsin sinuun työpaikallani. Tai en törmännyt, kävelin ohitsesi ja vielä kahdesti. Ensimmäisellä kerralla ohitsesi kävellessäni huomasin, että olit niin tutun näköinen. Aivot löivät siinä tilanteessa tyhjää ja vasta kun olin jo mennyt sinusta ohi, mieleeni palautui, että olin nähnyt sinua Operaatio Puujalassa muutamia kertoja ja jutellutkin muutaman sanasen kanssasi. En muista miten kauan siitä on, mutta kuitenkin monta kuukautta on mennyt, kun näin sinua viimeksi. Luultavasti minut tunnistit siinä tilanteessa.
Hetkisen kuluttua minun piti taas kulkea ohitsesi. Tällä kertaa niin, että olit selin minuun päin, kun kuljin vierestä. Olisin halunnut moikata ja ehkä vähän jäädä juttelemaankin kanssasi mutta en pystynyt. Tiedä sitten mitä ajattelit minusta, kun en edes tervehtinyt sinua. Luultavasti sait minusta koppavan kuvan tai että olen sellainen itseään täynnä oleva ihminen.
Olit vetämässä yhtä juttua siinä työporukan edessä, joten en oikein kehdannut jäädä siihen keskeyttämään sitä. Sinusta ehkä saattaa kuulostaa huvittavalta, mutta halusin mennä siitä paikasta vähin äänin ohi. Tuntui vain sille, että jos olisin edes moikannut sinua, niin olisin samalla vetänyt sen muun työporukan huomion itseeni ja sellaisen huomion keskipisteenä minua ei oikein innosta olla.
Olisinhan minä voinut tietysti jäädä siihen vähän sivummalle odottelemaan, että saat hommasi päätökseen, jonka jälkeen olisin voinut vaihtaa pari sanaa. Tuo ei vain tullut mieleen, kun menin vähän puihin tuossa tilanteessa ja kun muutenkin olen tällainen sosiaalinen tumpula.
Ei tässä nyt mitään taas ollut päätä eikä häntää, lähinnä jonkinlaista seliseliä, joka sekin jäi yritykseksi.
Terkuin, UT
4.7.2012
Epämääräistä höpinää, osa 2
Satuin lukemaan Himamirrin kirjoitusta, jossa hän kertoo saaneensa ihan perinteisen kirjeen juhannusheilalta. Tarina menee tiivistettynä näin: Mirri heilastelee juhannuksen aikaan miehen kanssa. Vähän myöhemmin Mirri dumppaa miehen mutta n. reilun viikon päästä heila lähettää kirjeen, jossa kertoo tuntemuksistaan naista kohtaan. Tarinassa oli myös muita käänteitä mutta en jauha niistä tässä.
Tuota kirjoitusta lukiessa ajatukseni pakostakin kääntyivät Operaatio Puujalassa tapaamaani naiseen, joka jäi ärsyttävästi pyörimään ajatuksiini. Kutsuttakoon selkeyden vuoksi jäljempänä tätä naista vaikka nimellä Päivänkakkara. Mieleeni tuli siis ajatus, että jos tuo juhannusheila oli lähettänyt kirjeen, niin miksen minä voisi lähettää sitten sähköpostiviestiä Päivänkakkaralle, jonka sähköpostiosoitteen olin löytänyt netistä.
Mieleni kehitteli heti muutamia tekosyitä, miksi en voisi lähettää sähköpostia. Sain syiksi mm. seuraavia asioita:
- onko sähköpostiosoite enää käytössä/voimassa
- tapaamisesta on kulunut jo useampi kuukausi, joten muistaako hän edes minua
- vaikuttaako se oudolta, että otan yhteyttä vasta näin pitkän ajan jälkeen (sitä varten pitäisi keksiä hyvä syy)
- en tiedä hänen parisuhdestatustaan
- en tiedä hänestä ylipäätään mitään muutakaan
Toisekseen minua mietityttää tuo sähköpostin käyttö. Jos näkisin hänet livenä, saattaisin mennä sanomaan hänelle sen asian, joka jäi kalvamaan mieltä, ja näkisin samantien hänen reaktionsa siihen. Mutta nyt jos teen sen sähköpostilla, reaktiot jää näkemättä ja tässä tapauksessa mielelläni näkisin sen. Niistä voisi nimittäin päätellä/nähdä, että miten asiassa voisi edetä vai jättääkö leikin sikseen.
Lisäksi tässä sähköpostiviestissä mietityttää se, miten viesti pitäisi oikein muotoilla. Pitäisikö viestiin sisällyttää joku kysymys tai sellainen viritelmä, että hänen pitäisi vastata siihen. Jos laitan viestiin vain sanottavani, niin epäilen, että vastaukseksi voi tulla vain "jep" (jos sitäkään)...
Tiedä häntä sitten mikä se tässä viisainta olisi. Kaikkein helpoin olisi tietysti olla tekemättä yhtään mitään, elämä jatkuisi sitä samaa ja tylsää rataa kuten ennenkin. Toisaalta sisälläni asuva pikkupiru käskee lähettämään sen viestin eräänlaisena rangaistuksena sekoittamaan Päivänkakkaran ajatuksia siitä hyvästä, että sekoitti itse olemassaolollaan minun ajatuksia. Ja vaikka lähettäisin tuon viestin, niin jatkuisihan se tuttu, turvallinen ja tylsä arki siitäkin huolimatta.
Tuota kirjoitusta lukiessa ajatukseni pakostakin kääntyivät Operaatio Puujalassa tapaamaani naiseen, joka jäi ärsyttävästi pyörimään ajatuksiini. Kutsuttakoon selkeyden vuoksi jäljempänä tätä naista vaikka nimellä Päivänkakkara. Mieleeni tuli siis ajatus, että jos tuo juhannusheila oli lähettänyt kirjeen, niin miksen minä voisi lähettää sitten sähköpostiviestiä Päivänkakkaralle, jonka sähköpostiosoitteen olin löytänyt netistä.
Mieleni kehitteli heti muutamia tekosyitä, miksi en voisi lähettää sähköpostia. Sain syiksi mm. seuraavia asioita:
- onko sähköpostiosoite enää käytössä/voimassa
- tapaamisesta on kulunut jo useampi kuukausi, joten muistaako hän edes minua
- vaikuttaako se oudolta, että otan yhteyttä vasta näin pitkän ajan jälkeen (sitä varten pitäisi keksiä hyvä syy)
- en tiedä hänen parisuhdestatustaan
- en tiedä hänestä ylipäätään mitään muutakaan
Toisekseen minua mietityttää tuo sähköpostin käyttö. Jos näkisin hänet livenä, saattaisin mennä sanomaan hänelle sen asian, joka jäi kalvamaan mieltä, ja näkisin samantien hänen reaktionsa siihen. Mutta nyt jos teen sen sähköpostilla, reaktiot jää näkemättä ja tässä tapauksessa mielelläni näkisin sen. Niistä voisi nimittäin päätellä/nähdä, että miten asiassa voisi edetä vai jättääkö leikin sikseen.
Lisäksi tässä sähköpostiviestissä mietityttää se, miten viesti pitäisi oikein muotoilla. Pitäisikö viestiin sisällyttää joku kysymys tai sellainen viritelmä, että hänen pitäisi vastata siihen. Jos laitan viestiin vain sanottavani, niin epäilen, että vastaukseksi voi tulla vain "jep" (jos sitäkään)...
Tiedä häntä sitten mikä se tässä viisainta olisi. Kaikkein helpoin olisi tietysti olla tekemättä yhtään mitään, elämä jatkuisi sitä samaa ja tylsää rataa kuten ennenkin. Toisaalta sisälläni asuva pikkupiru käskee lähettämään sen viestin eräänlaisena rangaistuksena sekoittamaan Päivänkakkaran ajatuksia siitä hyvästä, että sekoitti itse olemassaolollaan minun ajatuksia. Ja vaikka lähettäisin tuon viestin, niin jatkuisihan se tuttu, turvallinen ja tylsä arki siitäkin huolimatta.
9.5.2012
Epämääräistä höpinää
Viime viikolla oli Operaatio Puujalan viimeisiä tapaamisia. Tällä kertaa minua oli vastassa eräs operaattorinainen, jota olin nähnyt parilla aikaisemmalla kerralla operaation alkupuolella. Panin häntä... Siis... panin hänet merkille jo silloin ensimmäisillä kerroilla, kun näin tämän tapauksen. Ensinnäkin hän oli minun silmillä nähtynä aika söpö. Ja toisekseen hän oli myös sellainen, josta pystyi tekemään helposti kuvitelmia (ja nyt tämä tapaus oli siis eri henkilö mitä aikaisemmassa kirjoituksessa). Ja vielä kolmantena juttuna oli silloin alkukerroilta jokin sellainen outo "viba", jonka hänestä sain, kun juttelin lyhyesti hänen kanssaan. En tiedä oliko se jonkinlaista "varausta ilmassa" tai jotakin muuta, en osaa sanoa, vai kuvittelinko asian vain mielessäni mutta joka tapauksessa.
Mutta viime viikolla siis, kun näin häntä uudestaan, niin minua ainakin hymyilytti. Jos ei ulkoisesti näkynyt hymyä, niin ainakin mielessä suupieleni osoittivat ylöspäin. Operaatioon liittyvät hommat tuli hoidettua ja mitään muuta ihmeellistä ei sillä kerralla tapahtunut. Illalla kuitenkaan uni ei meinannut tulla, kun tämä nainen jäi pyörimään mieleen... Minua ärsyttää tässä hieman se, että tämäntyyppiset "epäselväksi" jääneet tapaukset jäävät vainoamaan ja kaivelemaan mieltäni pitkäksi aikaa. Ja tämän päälle vielä ne päässä pyörivät "entäs jos..." ja "olisi pitänyt..." tyyppiset ajatukset, niin ei hyvä...
Mutta viime viikolla siis, kun näin häntä uudestaan, niin minua ainakin hymyilytti. Jos ei ulkoisesti näkynyt hymyä, niin ainakin mielessä suupieleni osoittivat ylöspäin. Operaatioon liittyvät hommat tuli hoidettua ja mitään muuta ihmeellistä ei sillä kerralla tapahtunut. Illalla kuitenkaan uni ei meinannut tulla, kun tämä nainen jäi pyörimään mieleen... Minua ärsyttää tässä hieman se, että tämäntyyppiset "epäselväksi" jääneet tapaukset jäävät vainoamaan ja kaivelemaan mieltäni pitkäksi aikaa. Ja tämän päälle vielä ne päässä pyörivät "entäs jos..." ja "olisi pitänyt..." tyyppiset ajatukset, niin ei hyvä...
17.3.2012
Kielipeliä
Eilen oli yksi Operaatio Puujalan tapaaminen. Tuolla tuli sitten harrastettua hieman kielipeliä, erään brunetin kanssa. Tämä brunetti tuli viereeni ja kysyi jotakin englanniksi, ulkomaalainen kun oli. Päässäni kuului rattaiden raksutusta, ensin mietin mitä pitäisi sanoa ja lopuksi sitten koittaa se kääntää toiselle kielelle, jotta vastapuolikin ymmärtäisi sen. Lopulta sönkkäsin kysymykseen jotakin vastaukseksi ja asia tuli ymmärretyksi.
Siinä omia touhuja puuhastellessa tuli sitten seurattua sivusilmällä tämän brunetin käyttäytymistä muiden seurassa. Hän oli nimittäin ainoa ulkomaalainen tästä joukosta. Kun pari muuta henkilöä keskusteli hänen lähettyvillään suomeksi, niin hän katseli näitä keskustelijoita aika tiivisti. Laittoi vain mietityttämään tuo, että miltähän se mahtaisi tuntua itsestä, kun vieressä muut pälättäisivät jotakin mutta itse ei ymmärtäisi puheesta yhtään mitään. Kai silloin ainoaksi vaihtoehdoksi jäisi vain seurata toisten ilmeitä ja kehon kieltä, tätä brunettikin ilmeisesti tuossa teki.
En ole itsekään mikään paras kommunikoimaan äidinkielelläni, saati sitten vierailla kielellä. Englantia kyllä ymmärrän ja kirjoitettuna vielä varsin hyvin. On tullut luettua monestikin englanninkielisiä paksuja opuksia, lähinnä ohjelmointiin liittyviä oppaita ja yllättävän hyvin ne on ymmärtänyt vaikka niissä erikoissanastoa viliseekiin. Asioiden ymmärtämistä on ehkä tietysti helpottanut se, että käsitellyt asiat ovat olleet jo jotenkin tuttuja ja asiayhteyksistä on pystynyt paljonkin päättelemään jotakin mitä ei ole tarkasti tiennyt. Englanniksi kirjoittaminen on jo paljon tuskaisempaa mutta puhuminen se vasta hankalaa onkin. Perusjuttuja nyt puhuu vielä helposti mutta yllättävänkin arkiselta kuulostavat jutut alkavat tökkiä helposti.
Miksi maailmassa pitää olla sitten olla erilaisia kieliä? Paljon helpompaa olisi, jos olisi vain yksi kieli, jota kaikki ymmärtäisivät. Voisi huoletta vaikka matkustaa toiselle puolen maapalloa ja olla varma siitä, että pystyy kommunikoimaan muiden kanssa. Nyt pystyy kommunikoimaan selvästi ja ymmärrettävästi n. 5 miljoonan henkilön kanssa + joten kuten englantia hallitsevat. Jos käytössä olisi joku universaali kieli, niin henkilöitä, joiden kanssa voisi kommunikoida (tai pitää vaikka mykkäkoulua), olisi n. 6-7 miljardia. Jokainen laskutaitoinen voi nähdä, että kertaluokka on hieman erilainen. Luulisi, että tähän päivään mennessä olisi kehitetty jokin sellainen kieli mutta eipä vain ole. Onhan näitä esperantoja ja nippu muitakin keinotekoisia kieliä, mutta taitavat olla aika marginaalisia juttuja käyttäjämäärien perusteella.
Siinä omia touhuja puuhastellessa tuli sitten seurattua sivusilmällä tämän brunetin käyttäytymistä muiden seurassa. Hän oli nimittäin ainoa ulkomaalainen tästä joukosta. Kun pari muuta henkilöä keskusteli hänen lähettyvillään suomeksi, niin hän katseli näitä keskustelijoita aika tiivisti. Laittoi vain mietityttämään tuo, että miltähän se mahtaisi tuntua itsestä, kun vieressä muut pälättäisivät jotakin mutta itse ei ymmärtäisi puheesta yhtään mitään. Kai silloin ainoaksi vaihtoehdoksi jäisi vain seurata toisten ilmeitä ja kehon kieltä, tätä brunettikin ilmeisesti tuossa teki.
En ole itsekään mikään paras kommunikoimaan äidinkielelläni, saati sitten vierailla kielellä. Englantia kyllä ymmärrän ja kirjoitettuna vielä varsin hyvin. On tullut luettua monestikin englanninkielisiä paksuja opuksia, lähinnä ohjelmointiin liittyviä oppaita ja yllättävän hyvin ne on ymmärtänyt vaikka niissä erikoissanastoa viliseekiin. Asioiden ymmärtämistä on ehkä tietysti helpottanut se, että käsitellyt asiat ovat olleet jo jotenkin tuttuja ja asiayhteyksistä on pystynyt paljonkin päättelemään jotakin mitä ei ole tarkasti tiennyt. Englanniksi kirjoittaminen on jo paljon tuskaisempaa mutta puhuminen se vasta hankalaa onkin. Perusjuttuja nyt puhuu vielä helposti mutta yllättävänkin arkiselta kuulostavat jutut alkavat tökkiä helposti.
Miksi maailmassa pitää olla sitten olla erilaisia kieliä? Paljon helpompaa olisi, jos olisi vain yksi kieli, jota kaikki ymmärtäisivät. Voisi huoletta vaikka matkustaa toiselle puolen maapalloa ja olla varma siitä, että pystyy kommunikoimaan muiden kanssa. Nyt pystyy kommunikoimaan selvästi ja ymmärrettävästi n. 5 miljoonan henkilön kanssa + joten kuten englantia hallitsevat. Jos käytössä olisi joku universaali kieli, niin henkilöitä, joiden kanssa voisi kommunikoida (tai pitää vaikka mykkäkoulua), olisi n. 6-7 miljardia. Jokainen laskutaitoinen voi nähdä, että kertaluokka on hieman erilainen. Luulisi, että tähän päivään mennessä olisi kehitetty jokin sellainen kieli mutta eipä vain ole. Onhan näitä esperantoja ja nippu muitakin keinotekoisia kieliä, mutta taitavat olla aika marginaalisia juttuja käyttäjämäärien perusteella.
18.2.2012
Päläpäläpälä
Prologina illan kirjoitukseen...
Kirjoituksiini on tipahdellut aina silloin tällöin kommentteja. Näitä lukiessa olen huomannut, että kommentit voisi jakaa karkeasti kolmeen eri kategoriaan näin bloginpitäjän näkökulmasta. Nämä kategoriat ovat ärsyttävät, neutraalit ja ärsyttävät kommentit.
1. kategorian ärsyttävä kommentti on mitä se tarkoittaakin. Sellaista lukiessa tulee väkisinkin mieleen, että kommentin kirjoittaja on täysi idiootti, joka ei ole ymmärtänyt ollenkaan lukemaansa. Blogin historiassa on ollut vain ja ainoastaan yksi tällainen kommentti, jota ei ole julkaistu. Jälkeenpäin minua on hieman kaduttanut, että tuo kommentti tuli poistettua ilman minkäänlaista käsittelyä. Vasta myöhemmin tuli mieleen, että tätä kommenttia ja sen kirjoittaa olisi voinut tylyttää julkisesti tälle omistetulla kirjoituksella. Mutta tuskinpa siitä olisi ollut mitään hyötyä, koska kommentin kirjoittanut anonyymi olisi tuskin tainnut tulla lukemaan vastausta tähän idioottimaiseen kommenttiinsa.
Neutraalit kommentit ovat, ehkä yllättäen, neutraaleja kommentteja. Niihin en oikein osaa sanoa juuta enkä jaata, joten kommentin kirjoittajan ei kannata ihmetellä, jos en vastaa sellaiseen mitään.
2. kategorian ärsyttävä kommentti on hieman eri tavalla ärsyttävä mitä ensimmäisen kategorian kommenttityyppi. Tämä toisen kategorian kommenttityyppi on siksi ärsyttävä, koska se haastaa ajattelemaan. Eli se siis antaa "ärsykettä" aivoille. Usein hyvät kommentit, osa ehkä tiedostomattaan, ovat juuri tätä tyyppiä. Monesti näitä saa miettiä ajan kanssa, että mitäköhän tuohonkin vastaisi (tai sitten blogin pitäjä on niin tyhmä ja yksinkertainen, ettei sen takia pysty vastaamaan heti). Usein tämän kommenttityypin johdosta on tullut sitten uusia aihetta käsitteleviä kirjoitelmia.
Joten nyt, kun eri kommenttityypit on käsitelty, voidaan siirtyä illan varsinaiseen asiaan...
Yhden postauksen kommentia miettiessä ajatukset harhautuivat toiseen aiheeseen eli puhumiseen.
Puhuminen, tuo suusta tulevien äänteiden muodostamisen tapa, jota käytämme lähettämään viestin toisen aivoihin...
Ehkäpä se on käynyt aikaisemmista kirjoituksista ilmi, mutta sanottakaan se vielä tässäkin, että en ole mikään kovin puhelias ihminen, sen huomaa jo ihan fyysisestikin. Jos joudun keskustelemaan aktiviisesti eli olemaan äänessä hiemankin pitempään, sanotakkoon vaikkapa puolikin tuntia, niin minulta alkaa kurkku karhentua ja ääni hävitä. Luulisin, että tuokin johtuu ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä, ettei äänihuulet ja kurkku ole tottuneet pitempiaikaiseen puhumiseeen, jolloin seuraus on sitten mikä on.
Muutenkin minulla on hieman riistiriitainen suhde puhumiseen. Joskus se on ihan mukavaa, jos keskustelukumppanina on joku sellainen, jonka kanssa on helppo keskustella ja jutustelu etenee luontevasti. Joskus taas ei tarvita kovinkaan paljon, kun puhuminen alkaa ärsyttää minua. Varsinkin silloin huomaan ärsyyntyväni helposti, kun puhe on samojen asioiden jankkaamista, joista on puhuttu aikaisemmin, tai sellaista aivan merkityksetöntä ja tyhjänpäiväistä louskutusta. Sellaisia kiinnostavia puhekumppaneita minulle ei oikeastaan ole koskaan ollut. Tai no ehkä yksi näistä sähköpostitutuista oli sellainen, jonka kanssa tuli vaihdettua enemmän ajatuksia mutta sekin tapahtui messengerin välityksellä. Eli ei se varsinaista "puhetta" ollut mutta jonkinlaista kommunikointia kuitenkin.
Huvittavaa kyllä, joissakin tilanteissa puhumattomuuskin voi hieman ärsyttää minua. Esimerkkinä voisin mainita vaikka sellaisen, joka tapahtui yhtenä päivänä, kun olin Operaatio Puujalan takia eräässä tapaamisessa. Pöydän ääressä istui minun lisäksi mies ja nainen. Kaikki taisimme olla vähän tuntemattomia toisillemme, naisen olin muistaakseni nähnyt pari kertaa aiemmin joissakin muissa tapaamisissa. Jokainen osaa varmaan kuvitella sellaisen tilanteen, jossa kaikki ihmiset ovat vieraita eikä yhteisiä puheenaiheita oikein ole, jolloin tietenkin tulee sellainen kiusallisen hiljaisuuden tunne. Nökötimme siis siinä pöydän ääressä aneemisesti ja tämä alkoi hieman nyppiä minua. Mielessäni pyöri, että "minähän en tätä pitkään katso ja tähän on tultava muutosta". Kommentoin sitten siihen lyhyellä lauseella jotakin Operaation niukasta rahoituksesta ja nainen vastasi takaisin jotakin lyhyesti. Kysyin sitten heiltä, miten heillä Operaatio on sujunut ja siitä tuli hieman lyhyttä keskustelua, kunnes minun tuli aika lähteä pöydästä.
Toisaalta sitten joissakin toisissa tilanteissa tuo puhumattomuus ei kuitenkaan ärsytä. Työpaikalla saatan ihan hyvin olla vastaavanlaisssa tilanteessa hiljaa. Ehkäpä tuossa on erona se, että työpaikalla tunnen ihmisiä jo jotenkin ja minua ei kiinnosta tutustua heihin sen paremmin, koska he eivät ole minua kiinnostavia. Mutta jos tuota toista tapausta haluaa analysoida, niin tässä tilanteessa ihmiset olivat ennestään tuntemattomia ja ehkä jotenkin halusin ottaa heistä hieman selvää, ovatko he minulle uhka vai mikä. Jokin kivikautinen selviytymisvaisto kai siellä takana kummitteli vaikka tuskin he nyt mitään varsinaista "uhkaa" minulle olisivat muodostaneet.
Puhumisesta puheenollen tuli mieleen tuo puhelimeni. Olin taas yhtenä päivänä penkomassa laatikoitani, kun eteeni tuli nykyisen puhelimeni takuukuitti. Ostin tuon puhelimen viikkoa vajaa viisi vuotta sitten. Katsoinpahan sitten tuon johdosta ihan uteliaisuuttani puhelimen lokitiedoista, miten paljon olen tuolla kyseisellä laitteella soitellut ja vastaillut. Puhelujen kesto oli yhteensä n. 70 tuntia, joista soitettujen ja vastattujen puheluiden suhde meni aika lailla tasan. Laskeskelin tuosta huvikseni, että viiden vuoden ajan olen puhunut keskimäärin joka viikko yhden puhelun, jonka kesto on ollut n. 16 minuuttia. Operaattori on kerännyt tuolta ajalta rahaa pelkistä puheluista keskimäärin 150 euroa eli n. 2,50 euroa kuukaudelta (+ päälle vielä kuukausimaksut). En tiedä miten paljon muut ihmiset puhuvat puhelimiinsa mutta veikkaisin, että tuo minun määrä on aika vähän.
Tuli vielä mieleen tuosta yhdestä sähköpostitutusta, että joskus aikoja sitten leikittelin eräällä ajatuksella. Emme olleet nähneet tämän sähköpostitutun kanssa elävässä elämässä toisiamme kuin muutaman kerran. Sen johdosta tuli sitten tämä ajatusleikki mieleen, että tapaisimme minun asunnolla ja emme saisi puhua ollenkaan. Kaikki kommunikointi olisi tapahduttava muilla keinoin ja myös kirjoittaminenkin olisi kiellettyä. Tuota ajatusleikkiä leikkiessä tuli mietittyä aina mitä olisi halunnut viestiä ja ennen kaikkea miten sen olisi pystynyt viestimään. Yleensä ne menivät fyysisiksi melko pian...
Mitä tulee tarpeeseen puhua jollekin... Jotkut voivat tarvita paljonkin puheseuraa, minulla se tarve on melko pieni. Ehkä minulla on sitten vain erilaiset tarpeet, haluan ehkä enemmän kuunnella kuin puhua. Yksikseni ollessa kuuntelenkin paljon musiikkia. Yleensä kotihommia puuhastellessa minulla on radio auki, tietokoneella ollessani kuuntelen usein soittolistoja ja vielä iltaisinkin ennen nukkumaanmenoa saatan kuunnella korvanapeilla soitinta. Miksi sitten kuuntelen paljon? Ehkä siksi, että se on yksinäiselle yksi keino kuulla toisten ihmisten ääniä ja olla tuntematta itseään yksinäiseksi.
Kirjoituksiini on tipahdellut aina silloin tällöin kommentteja. Näitä lukiessa olen huomannut, että kommentit voisi jakaa karkeasti kolmeen eri kategoriaan näin bloginpitäjän näkökulmasta. Nämä kategoriat ovat ärsyttävät, neutraalit ja ärsyttävät kommentit.
1. kategorian ärsyttävä kommentti on mitä se tarkoittaakin. Sellaista lukiessa tulee väkisinkin mieleen, että kommentin kirjoittaja on täysi idiootti, joka ei ole ymmärtänyt ollenkaan lukemaansa. Blogin historiassa on ollut vain ja ainoastaan yksi tällainen kommentti, jota ei ole julkaistu. Jälkeenpäin minua on hieman kaduttanut, että tuo kommentti tuli poistettua ilman minkäänlaista käsittelyä. Vasta myöhemmin tuli mieleen, että tätä kommenttia ja sen kirjoittaa olisi voinut tylyttää julkisesti tälle omistetulla kirjoituksella. Mutta tuskinpa siitä olisi ollut mitään hyötyä, koska kommentin kirjoittanut anonyymi olisi tuskin tainnut tulla lukemaan vastausta tähän idioottimaiseen kommenttiinsa.
Neutraalit kommentit ovat, ehkä yllättäen, neutraaleja kommentteja. Niihin en oikein osaa sanoa juuta enkä jaata, joten kommentin kirjoittajan ei kannata ihmetellä, jos en vastaa sellaiseen mitään.
2. kategorian ärsyttävä kommentti on hieman eri tavalla ärsyttävä mitä ensimmäisen kategorian kommenttityyppi. Tämä toisen kategorian kommenttityyppi on siksi ärsyttävä, koska se haastaa ajattelemaan. Eli se siis antaa "ärsykettä" aivoille. Usein hyvät kommentit, osa ehkä tiedostomattaan, ovat juuri tätä tyyppiä. Monesti näitä saa miettiä ajan kanssa, että mitäköhän tuohonkin vastaisi (tai sitten blogin pitäjä on niin tyhmä ja yksinkertainen, ettei sen takia pysty vastaamaan heti). Usein tämän kommenttityypin johdosta on tullut sitten uusia aihetta käsitteleviä kirjoitelmia.
Joten nyt, kun eri kommenttityypit on käsitelty, voidaan siirtyä illan varsinaiseen asiaan...
Yhden postauksen kommentia miettiessä ajatukset harhautuivat toiseen aiheeseen eli puhumiseen.
Puhuminen, tuo suusta tulevien äänteiden muodostamisen tapa, jota käytämme lähettämään viestin toisen aivoihin...
Ehkäpä se on käynyt aikaisemmista kirjoituksista ilmi, mutta sanottakaan se vielä tässäkin, että en ole mikään kovin puhelias ihminen, sen huomaa jo ihan fyysisestikin. Jos joudun keskustelemaan aktiviisesti eli olemaan äänessä hiemankin pitempään, sanotakkoon vaikkapa puolikin tuntia, niin minulta alkaa kurkku karhentua ja ääni hävitä. Luulisin, että tuokin johtuu ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä, ettei äänihuulet ja kurkku ole tottuneet pitempiaikaiseen puhumiseeen, jolloin seuraus on sitten mikä on.
Muutenkin minulla on hieman riistiriitainen suhde puhumiseen. Joskus se on ihan mukavaa, jos keskustelukumppanina on joku sellainen, jonka kanssa on helppo keskustella ja jutustelu etenee luontevasti. Joskus taas ei tarvita kovinkaan paljon, kun puhuminen alkaa ärsyttää minua. Varsinkin silloin huomaan ärsyyntyväni helposti, kun puhe on samojen asioiden jankkaamista, joista on puhuttu aikaisemmin, tai sellaista aivan merkityksetöntä ja tyhjänpäiväistä louskutusta. Sellaisia kiinnostavia puhekumppaneita minulle ei oikeastaan ole koskaan ollut. Tai no ehkä yksi näistä sähköpostitutuista oli sellainen, jonka kanssa tuli vaihdettua enemmän ajatuksia mutta sekin tapahtui messengerin välityksellä. Eli ei se varsinaista "puhetta" ollut mutta jonkinlaista kommunikointia kuitenkin.
Huvittavaa kyllä, joissakin tilanteissa puhumattomuuskin voi hieman ärsyttää minua. Esimerkkinä voisin mainita vaikka sellaisen, joka tapahtui yhtenä päivänä, kun olin Operaatio Puujalan takia eräässä tapaamisessa. Pöydän ääressä istui minun lisäksi mies ja nainen. Kaikki taisimme olla vähän tuntemattomia toisillemme, naisen olin muistaakseni nähnyt pari kertaa aiemmin joissakin muissa tapaamisissa. Jokainen osaa varmaan kuvitella sellaisen tilanteen, jossa kaikki ihmiset ovat vieraita eikä yhteisiä puheenaiheita oikein ole, jolloin tietenkin tulee sellainen kiusallisen hiljaisuuden tunne. Nökötimme siis siinä pöydän ääressä aneemisesti ja tämä alkoi hieman nyppiä minua. Mielessäni pyöri, että "minähän en tätä pitkään katso ja tähän on tultava muutosta". Kommentoin sitten siihen lyhyellä lauseella jotakin Operaation niukasta rahoituksesta ja nainen vastasi takaisin jotakin lyhyesti. Kysyin sitten heiltä, miten heillä Operaatio on sujunut ja siitä tuli hieman lyhyttä keskustelua, kunnes minun tuli aika lähteä pöydästä.
Toisaalta sitten joissakin toisissa tilanteissa tuo puhumattomuus ei kuitenkaan ärsytä. Työpaikalla saatan ihan hyvin olla vastaavanlaisssa tilanteessa hiljaa. Ehkäpä tuossa on erona se, että työpaikalla tunnen ihmisiä jo jotenkin ja minua ei kiinnosta tutustua heihin sen paremmin, koska he eivät ole minua kiinnostavia. Mutta jos tuota toista tapausta haluaa analysoida, niin tässä tilanteessa ihmiset olivat ennestään tuntemattomia ja ehkä jotenkin halusin ottaa heistä hieman selvää, ovatko he minulle uhka vai mikä. Jokin kivikautinen selviytymisvaisto kai siellä takana kummitteli vaikka tuskin he nyt mitään varsinaista "uhkaa" minulle olisivat muodostaneet.
Puhumisesta puheenollen tuli mieleen tuo puhelimeni. Olin taas yhtenä päivänä penkomassa laatikoitani, kun eteeni tuli nykyisen puhelimeni takuukuitti. Ostin tuon puhelimen viikkoa vajaa viisi vuotta sitten. Katsoinpahan sitten tuon johdosta ihan uteliaisuuttani puhelimen lokitiedoista, miten paljon olen tuolla kyseisellä laitteella soitellut ja vastaillut. Puhelujen kesto oli yhteensä n. 70 tuntia, joista soitettujen ja vastattujen puheluiden suhde meni aika lailla tasan. Laskeskelin tuosta huvikseni, että viiden vuoden ajan olen puhunut keskimäärin joka viikko yhden puhelun, jonka kesto on ollut n. 16 minuuttia. Operaattori on kerännyt tuolta ajalta rahaa pelkistä puheluista keskimäärin 150 euroa eli n. 2,50 euroa kuukaudelta (+ päälle vielä kuukausimaksut). En tiedä miten paljon muut ihmiset puhuvat puhelimiinsa mutta veikkaisin, että tuo minun määrä on aika vähän.
Tuli vielä mieleen tuosta yhdestä sähköpostitutusta, että joskus aikoja sitten leikittelin eräällä ajatuksella. Emme olleet nähneet tämän sähköpostitutun kanssa elävässä elämässä toisiamme kuin muutaman kerran. Sen johdosta tuli sitten tämä ajatusleikki mieleen, että tapaisimme minun asunnolla ja emme saisi puhua ollenkaan. Kaikki kommunikointi olisi tapahduttava muilla keinoin ja myös kirjoittaminenkin olisi kiellettyä. Tuota ajatusleikkiä leikkiessä tuli mietittyä aina mitä olisi halunnut viestiä ja ennen kaikkea miten sen olisi pystynyt viestimään. Yleensä ne menivät fyysisiksi melko pian...
Mitä tulee tarpeeseen puhua jollekin... Jotkut voivat tarvita paljonkin puheseuraa, minulla se tarve on melko pieni. Ehkä minulla on sitten vain erilaiset tarpeet, haluan ehkä enemmän kuunnella kuin puhua. Yksikseni ollessa kuuntelenkin paljon musiikkia. Yleensä kotihommia puuhastellessa minulla on radio auki, tietokoneella ollessani kuuntelen usein soittolistoja ja vielä iltaisinkin ennen nukkumaanmenoa saatan kuunnella korvanapeilla soitinta. Miksi sitten kuuntelen paljon? Ehkä siksi, että se on yksinäiselle yksi keino kuulla toisten ihmisten ääniä ja olla tuntematta itseään yksinäiseksi.
22.1.2012
Kiinnostaa, ei kiinnosta
Tyhjässä päässä on taas pyörinyt eräs ajatuksenpoikanen. Poikasen tasolle se on kyllä jäänytkin, kun en ole oikein osannut muovata ja jalostaa sitä eteenpäin. Ajatus sai alkunsa oikeastaan tuosta Operaatio Puujalasta.
Kuten olenkin jo aikaisemmin kirjoittellut, niin tuon operaation puitteissa olen joutunut tekemisiin uusien ihmisten kanssa.Muutama viikko kuukausi takaperin olin aikeissa kirjoittaa siitä, miten olen huomannut tuon operaation aikana, että toiset ihmiset kiinnostavat tai ovat enemmän kiinnostavampia kuin toiset. Tuo kirjoitus jäi kuitenkin alkutekijöihinsä, kun aiheesta ei sitten syntynyt muutamia lauseita enempää.
Ajatus jäi löyhästi pyörimään päähäni, kunnes se ajautui toisille raiteille. Tuota asiaa miettiessä mieleeni nousi kysymys, että miksi sitten eri ihmisten kohdalla kiinnostavuuskerroin on erilainen. Tähän saakka olen tunnistanut vasta kaksi erilaista syytä, tai ainakin nämä ovat olleet kaikkein helpoimmin huomattavissa.
Ensimmäinen kiinnostavuustekijä on puhtaasti fyysinen. Jos toisen ulkoisessa olemuksessa on jonkinlainen seikka mikä miellyttää edes jollakin tapaa silmääni, niin kiinnostavuuskerroin on tällöin positiivinen. Tästäkin asiasta voisi mainita huvittavan esimerkin, tarkemmin sanottuna se harvalukuinen naisten joukko työpaikalta.
Yhdellä heistä on takaapäin katsottuna erittäin hyvännäköinen takamus/lantio. Kuinka monesti silmäni ovatkaan nauliintuneet tuohon käytävällä kävelleeseen ja viekoittelevasti keinuneeseen takapuoleen, jota vielä joskus erittäin hyvin istuvat farkut ovat korostaneet. Toisella on taas mukavannäköiset sääret. En ole kyllä mikään säärifani mutta on ne sen oloiset, että olisi niitä mukava hiplailla, jos ne sohvalla istuessa sattuisivat sattuisivat syliini eksymään. Kolmannella naisella on toimiston isoimmat rinnat ja ne on oikeasti isot. Näiden kiinnostavuutta nyt tuskin tarvitsee mitenkään selitellä. Oih ja voi, kun saisi joskus painaa naamansa niiden rintojen väliin ja samalla vähän käsillään hyväillä, niin voi sitä onnen tunnetta mikä siitä tulisi. Entäs sitten tapaus numero 4? Tämä voi kuulostaa hieman huvittavalta mutta hänen kohdallaan kyse on ihosta, joka on poikkeuksellisen sileä. Nuo kolme ensin mainittua ovat kaikki nelosta nuorempia mutta siltikään heillä ei ole niin sileää ihoa mitä viimeksi mainitulla. Joskus hän käy aina kysymyssä minulta jotakin asiaa ja välillä hän jää siihen höpöttelemään asiaan kuuluvaa. Tällöin häneen puheensa tahtoo mennä minulta aina toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kun huomioni on kiinnittynyt hänen ihoonsa ja siihen ajatukseen, että miltähän se mahtaisi tuntua, jos saisin kuljettaa sormenpäitäni hitaasti hänen sileää ihoaan pitkin. Mutta sepä näistä...
Toinen kiinnostavuustekijä on taas, ööh, henkilön kiinnostavuus. En osaa sitä nyt tarkkaan selittää mutta ehkäpä se on yksinkertaistettuna toisen luonteen ja käytöksen yhdessä muodostama persoonallisuus. Yleensä on melko mahdotonta sanoa etukäteen ihmisestä päältä päin, mikä on hänen kiinnostavuuskerroin persoonaalisuuden osalta. Tämän taitaa saada selville vain seurailemalla henkilöä ja olemalla tekemisissä hänen kanssaan.
Jos näitä eri kiinnostavuustekijöitä halutaan laittaa johonkin arvojärjestykseen, niin omasta mielestäni ensimmäisenä tulee persoonallinen ja vasta sitten fyysinen kiinnostavuus. Syykin nyt on yksinkertainen. Onhan se nyt huomattavasti mukavampaa olla luonteeltaan mukavan tyypin seurassa kuin jonkun isotissisen mutta mulkun luontoisen henkilön seurassa. Tai voihan niitä kyllä sellaisikin masokisteja olla olemassa, jotka pystyvät olemaan nuiden jälkimmäisten tapausten kanssa, mutta minä en siihen pysty. Tämä järjestys on hieman ongelmallinen, sillä fyysisen kiinnostavuuden näkee heti silmillään, kun taas persoonallinen kiinnostavuus tulee esille yleensä vasta myöhemmin. Ottaen vielä huomioon minun olemattomat sosiaalistumisen taidot, niin voihan se olla, että monta kiinnostavaa tapausta on saattanut mennä (ja varmaan vielä meneekin) ohi, kun en ole päässyt ns. pintaa syvemmälle.
(Voi LÄÄH miten pitkä teksti)
Kuten olenkin jo aikaisemmin kirjoittellut, niin tuon operaation puitteissa olen joutunut tekemisiin uusien ihmisten kanssa.
Ajatus jäi löyhästi pyörimään päähäni, kunnes se ajautui toisille raiteille. Tuota asiaa miettiessä mieleeni nousi kysymys, että miksi sitten eri ihmisten kohdalla kiinnostavuuskerroin on erilainen. Tähän saakka olen tunnistanut vasta kaksi erilaista syytä, tai ainakin nämä ovat olleet kaikkein helpoimmin huomattavissa.
Ensimmäinen kiinnostavuustekijä on puhtaasti fyysinen. Jos toisen ulkoisessa olemuksessa on jonkinlainen seikka mikä miellyttää edes jollakin tapaa silmääni, niin kiinnostavuuskerroin on tällöin positiivinen. Tästäkin asiasta voisi mainita huvittavan esimerkin, tarkemmin sanottuna se harvalukuinen naisten joukko työpaikalta.
Yhdellä heistä on takaapäin katsottuna erittäin hyvännäköinen takamus/lantio. Kuinka monesti silmäni ovatkaan nauliintuneet tuohon käytävällä kävelleeseen ja viekoittelevasti keinuneeseen takapuoleen, jota vielä joskus erittäin hyvin istuvat farkut ovat korostaneet. Toisella on taas mukavannäköiset sääret. En ole kyllä mikään säärifani mutta on ne sen oloiset, että olisi niitä mukava hiplailla, jos ne sohvalla istuessa sattuisivat sattuisivat syliini eksymään. Kolmannella naisella on toimiston isoimmat rinnat ja ne on oikeasti isot. Näiden kiinnostavuutta nyt tuskin tarvitsee mitenkään selitellä. Oih ja voi, kun saisi joskus painaa naamansa niiden rintojen väliin ja samalla vähän käsillään hyväillä, niin voi sitä onnen tunnetta mikä siitä tulisi. Entäs sitten tapaus numero 4? Tämä voi kuulostaa hieman huvittavalta mutta hänen kohdallaan kyse on ihosta, joka on poikkeuksellisen sileä. Nuo kolme ensin mainittua ovat kaikki nelosta nuorempia mutta siltikään heillä ei ole niin sileää ihoa mitä viimeksi mainitulla. Joskus hän käy aina kysymyssä minulta jotakin asiaa ja välillä hän jää siihen höpöttelemään asiaan kuuluvaa. Tällöin häneen puheensa tahtoo mennä minulta aina toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kun huomioni on kiinnittynyt hänen ihoonsa ja siihen ajatukseen, että miltähän se mahtaisi tuntua, jos saisin kuljettaa sormenpäitäni hitaasti hänen sileää ihoaan pitkin. Mutta sepä näistä...
Toinen kiinnostavuustekijä on taas, ööh, henkilön kiinnostavuus. En osaa sitä nyt tarkkaan selittää mutta ehkäpä se on yksinkertaistettuna toisen luonteen ja käytöksen yhdessä muodostama persoonallisuus. Yleensä on melko mahdotonta sanoa etukäteen ihmisestä päältä päin, mikä on hänen kiinnostavuuskerroin persoonaalisuuden osalta. Tämän taitaa saada selville vain seurailemalla henkilöä ja olemalla tekemisissä hänen kanssaan.
Jos näitä eri kiinnostavuustekijöitä halutaan laittaa johonkin arvojärjestykseen, niin omasta mielestäni ensimmäisenä tulee persoonallinen ja vasta sitten fyysinen kiinnostavuus. Syykin nyt on yksinkertainen. Onhan se nyt huomattavasti mukavampaa olla luonteeltaan mukavan tyypin seurassa kuin jonkun isotissisen mutta mulkun luontoisen henkilön seurassa. Tai voihan niitä kyllä sellaisikin masokisteja olla olemassa, jotka pystyvät olemaan nuiden jälkimmäisten tapausten kanssa, mutta minä en siihen pysty. Tämä järjestys on hieman ongelmallinen, sillä fyysisen kiinnostavuuden näkee heti silmillään, kun taas persoonallinen kiinnostavuus tulee esille yleensä vasta myöhemmin. Ottaen vielä huomioon minun olemattomat sosiaalistumisen taidot, niin voihan se olla, että monta kiinnostavaa tapausta on saattanut mennä (ja varmaan vielä meneekin) ohi, kun en ole päässyt ns. pintaa syvemmälle.
(Voi LÄÄH miten pitkä teksti)
20.11.2011
Harjoitukset jatkuvat
Jälleen Operaatio Puujalkaa... Olin taas yhdessä operaatioon liittyvässä seurantatapaamisessa. Tuossa tapaamisessa nyt ei oikeastaan ollut mitään uutta ja ihmeellistä itse operaation kannalta. Tehtiin sitä ja tätä ja vähän muutakin mitä on aikaisemmissakin tapaamisissa tehty.
Nuihin tapaamisiin on tullut paikalle aina vähitellen lisää OpSOja. Itse taisin olla joukon alkupäässä, sillä parissa ensimmäisessä tapaamisessa minun lisäksi paikalla oli vain pari muuta, kun toissapäivänä paikalla oli jo yhdeksän henkeä operaattorin lisäksi. Itse en suinkaan pane pahakseni, että väkimäärä lisääntyy. Otan sen siltä kannalta, että mitä enemmän väkeä, sitä enemmän mahdollisuuksia sosiaalisten kontaktien ottoon.
Mutta palatakseni tähän viimeisimpään kertaan. Tällä kertaa tuli oltua jo vähän sosiaalinen muiden kanssa. Ennen tapaamista porukkaa kertyi pikkuhiljaa paikalle odottelemaan ja siinä tuli jo vähän vaihdettua muutamia lauseita paikallaolijoiden kesken. Sanallisen viestinnän lisäksi tuli harjoitettua myös hieman sanatonta viestintää. Oikeastaan aika jännää miten pienen pienillä eleillä tuntuu olevan vaikutusta. Odotellessamme muita tulijoita paikalle, saapui paikalle eräs naispuoleinen brunetti. Hän istahti vieressäni olevalle tuolille, sanoin hänelle moi pienen hymyn saattelemana, johon vastauksena tuli samanlainen. Myöhemmin varsinaisia puuhailujamme puuhastellessamme katseemme kohtasivat tuon brunetin kanssa. Häneltä tuli pieni hymy, johon ei vonut olla hymyilemättä takaisin. Noh, ehkäpä nuo olivat vain merkityksettömiä hymyjä mutta kyllä niillä aina pienoinen mieltä lämmittävä vaikutus yksinäiselle on.
Valvovan operaattorinkin kanssa tuli juteltua hieman tapaamisen lopussa. Vaikkakin vain aiheeseen liittyvistä pikkujutuista mutta harjoitusta tuokin kuitenkin. Täytyy kyllä myöntää, että tuossakin toiminnassa minulla on hieman kavalaa ja pientä taka-ajatusta taustalla. Olen näissä aikasempien tapaamisten lopuissa aina pyrkinyt kyselemään valvovalta operaattorilta jotakin ja saamaan hieman sitä kautta keskustelua aikaiseksi. Se taka-ajatus tuossa on ollut se, että teen tavallaan itseäni hieman tutummaksi vastapuolelle, jolloin myöhempiä tapaamisia ajatellen tuolla voisi olla keskustelun aloituskynnystä madaltavaa vaikutusta.
Loppuyhteenvetona voisi sanoa, että tuosta kerrasta jäi kokonaisuudessaan hyvä maku suuhun. Vaikka sinällään tuolla ei nyt tullut puhuttua mitenkään paljon, niin tuollaisilla pienilläkin ja ehkä muille merkityksettömän tuntuisilta jutusteluilla on minulle merkitystä. Ne tuntuvat antavan aina vähän energiaa tähän muuten niin perseestä olevan tilanteen keskelle.
Nuihin tapaamisiin on tullut paikalle aina vähitellen lisää OpSOja. Itse taisin olla joukon alkupäässä, sillä parissa ensimmäisessä tapaamisessa minun lisäksi paikalla oli vain pari muuta, kun toissapäivänä paikalla oli jo yhdeksän henkeä operaattorin lisäksi. Itse en suinkaan pane pahakseni, että väkimäärä lisääntyy. Otan sen siltä kannalta, että mitä enemmän väkeä, sitä enemmän mahdollisuuksia sosiaalisten kontaktien ottoon.
Mutta palatakseni tähän viimeisimpään kertaan. Tällä kertaa tuli oltua jo vähän sosiaalinen muiden kanssa. Ennen tapaamista porukkaa kertyi pikkuhiljaa paikalle odottelemaan ja siinä tuli jo vähän vaihdettua muutamia lauseita paikallaolijoiden kesken. Sanallisen viestinnän lisäksi tuli harjoitettua myös hieman sanatonta viestintää. Oikeastaan aika jännää miten pienen pienillä eleillä tuntuu olevan vaikutusta. Odotellessamme muita tulijoita paikalle, saapui paikalle eräs naispuoleinen brunetti. Hän istahti vieressäni olevalle tuolille, sanoin hänelle moi pienen hymyn saattelemana, johon vastauksena tuli samanlainen. Myöhemmin varsinaisia puuhailujamme puuhastellessamme katseemme kohtasivat tuon brunetin kanssa. Häneltä tuli pieni hymy, johon ei vonut olla hymyilemättä takaisin. Noh, ehkäpä nuo olivat vain merkityksettömiä hymyjä mutta kyllä niillä aina pienoinen mieltä lämmittävä vaikutus yksinäiselle on.
Valvovan operaattorinkin kanssa tuli juteltua hieman tapaamisen lopussa. Vaikkakin vain aiheeseen liittyvistä pikkujutuista mutta harjoitusta tuokin kuitenkin. Täytyy kyllä myöntää, että tuossakin toiminnassa minulla on hieman kavalaa ja pientä taka-ajatusta taustalla. Olen näissä aikasempien tapaamisten lopuissa aina pyrkinyt kyselemään valvovalta operaattorilta jotakin ja saamaan hieman sitä kautta keskustelua aikaiseksi. Se taka-ajatus tuossa on ollut se, että teen tavallaan itseäni hieman tutummaksi vastapuolelle, jolloin myöhempiä tapaamisia ajatellen tuolla voisi olla keskustelun aloituskynnystä madaltavaa vaikutusta.
Loppuyhteenvetona voisi sanoa, että tuosta kerrasta jäi kokonaisuudessaan hyvä maku suuhun. Vaikka sinällään tuolla ei nyt tullut puhuttua mitenkään paljon, niin tuollaisilla pienilläkin ja ehkä muille merkityksettömän tuntuisilta jutusteluilla on minulle merkitystä. Ne tuntuvat antavan aina vähän energiaa tähän muuten niin perseestä olevan tilanteen keskelle.
15.11.2011
Kuvitelmia
Olenpahan taas miettinyt seuraavanlaista... Minkä takia tai miksi pystyn kuvittelemaan jonkun toisen ihmisen helposti omaan elämääni erilaisiin tilanteisiin kun taas toista ihmistä en kirveelläkään? Siis lähinnä sillä tavalla, että pystyn helposti kuvittelemaan mielessäni tilanteita, joissa olemme. Muutamia "kuvitelmia" esimerkiksi mainiten: minä naputtelen jotakin tietokoneella kun toinen makaa takanani sängylläni kirjaa lukien, toinen on tiskaamassa astioita ja minä katselen vieressä, istumme saunan jälkeen parvekkeella pyyhkeisiin kääriytyneinä, ja kaikkea muita sellaisia hölmön normaaleja ja tavallistakin tavallisempia arkitilanteita.
Harvassa ovat nämä henkilöt, joista tuonkaltaisia mielikuvia pystyy kuvittelemaan helposti, niin ettei aivojen tarvitsisi tehdä töitä niiden eteen. Kyllä muitakin henkilöitä voi yrittää kuvitella tilanteisiin mutta jotenkin ne mielikuvat ovat luonnottoman tuntuisia. Nämä toiset taas tuntuvat niin luonnollisilta, että niissä tapahtumat lähtevät etenemään omalla painollaan, aivan kuin katselisi elokuvaa.
En nyt muista milloin aikaisemmin olisin tavannut tuollaisen henkilön, jota on "helppo ajatella", siitä on kuitenkin kulunut aikaa jo pitemmälti. Nämä ajatelmat taas tulivat mieleeni, kun törmäsin Operaatio Puujalassa tällaiseen henkilöön, joka on - yllätys yllätys - nainen. Kyseinen henkilö on operaattori, jonka kanssa olen ollut tekemisissä muutaman kerran. Ensimmäisen kerran minun piti tehdä hänen valvoessa eräs testi ja toisella kerralla sain hieman seurailla/tarkkailla häntä hänen paimentaessa OpSO-laumaa.
Ulkonäollisesti hän ei ole mitenkään erityinen, ei kedon kaunein kukkanen mutta ei sieltä rumimmastakaan päästä. Oikeastaan hän on aika tavallisen näköinen, voisipa käyttää ehkä luonnehdintaa naapurintyttömäinen. Hänen luonteestaan nyt en oikein pysty tarkasti vielä sanomaan mitään muutaman kerran perusteella mutta jotain kuitenkin.
Vähän samaan tapaan kuin aikaisemmin tehdessäni pika-analyysin, niin tässäkin tapauksessa ensivaikutelma muodostui äkkiä ensitapaamisen ensisekuntien ja -minuuttien perusteella. Minkälainen ensivaikutelma hänestä sitten jäi tuon perusteella? Lyhyesti ja ytimekkäästi yhdellä sanalla sanottuna: mukava.
Hänen seurassaan olo tuntui luontevan oloiselta ja jutustelukin sujui helposti. Testiäni tehdessä hän oli kannustava ja tsemppasi minua eteenpäin. Ja muutenkin hän oli tilanteen tasalla, tiesi mitä tehdään ja miten edetään, osasi ohjeistaa ja kyseli, jos en osannut sanoa jotakin. Langat siis olivat hyvin hänen hyppysissään.
Oikeastaan aika huvittavaa miten toisesta ihmisestä voi saada samanlaisessa tilanteessa aivan erilaisen kuvan. Nimittäin jouduin tekemään lähes yksi yhteen vastaavan testin tuon pika-analyysinaisen ohjauksessa ja silloinhan johtopäätös oli aivan jotakin muuta. Ja ei varmaan liene yllätys, että esimerkiksi tämän tapauksen kohdalla minun on vaikea tehdä näitä alussa mainittuja "kuvitelmia".
Työterveyspsykologin kanssa tuli puhuttua tuosta ensivaikutelmasta ja hän kertoi, että jonkun tutkimuksen mukaan ensivaikutelman tekemiseen menisi aikaa vain 0,7 sekuntia. Koitin etsiä hieman löytyisikö jostain tuollaisista tutkimuksista juttua mutta törmäsin yhteen blogikirjoitukseen, jossa oli seuraavanlaista tekstiä:
Harvassa ovat nämä henkilöt, joista tuonkaltaisia mielikuvia pystyy kuvittelemaan helposti, niin ettei aivojen tarvitsisi tehdä töitä niiden eteen. Kyllä muitakin henkilöitä voi yrittää kuvitella tilanteisiin mutta jotenkin ne mielikuvat ovat luonnottoman tuntuisia. Nämä toiset taas tuntuvat niin luonnollisilta, että niissä tapahtumat lähtevät etenemään omalla painollaan, aivan kuin katselisi elokuvaa.
En nyt muista milloin aikaisemmin olisin tavannut tuollaisen henkilön, jota on "helppo ajatella", siitä on kuitenkin kulunut aikaa jo pitemmälti. Nämä ajatelmat taas tulivat mieleeni, kun törmäsin Operaatio Puujalassa tällaiseen henkilöön, joka on - yllätys yllätys - nainen. Kyseinen henkilö on operaattori, jonka kanssa olen ollut tekemisissä muutaman kerran. Ensimmäisen kerran minun piti tehdä hänen valvoessa eräs testi ja toisella kerralla sain hieman seurailla/tarkkailla häntä hänen paimentaessa OpSO-laumaa.
Ulkonäollisesti hän ei ole mitenkään erityinen, ei kedon kaunein kukkanen mutta ei sieltä rumimmastakaan päästä. Oikeastaan hän on aika tavallisen näköinen, voisipa käyttää ehkä luonnehdintaa naapurintyttömäinen. Hänen luonteestaan nyt en oikein pysty tarkasti vielä sanomaan mitään muutaman kerran perusteella mutta jotain kuitenkin.
Vähän samaan tapaan kuin aikaisemmin tehdessäni pika-analyysin, niin tässäkin tapauksessa ensivaikutelma muodostui äkkiä ensitapaamisen ensisekuntien ja -minuuttien perusteella. Minkälainen ensivaikutelma hänestä sitten jäi tuon perusteella? Lyhyesti ja ytimekkäästi yhdellä sanalla sanottuna: mukava.
Hänen seurassaan olo tuntui luontevan oloiselta ja jutustelukin sujui helposti. Testiäni tehdessä hän oli kannustava ja tsemppasi minua eteenpäin. Ja muutenkin hän oli tilanteen tasalla, tiesi mitä tehdään ja miten edetään, osasi ohjeistaa ja kyseli, jos en osannut sanoa jotakin. Langat siis olivat hyvin hänen hyppysissään.
Oikeastaan aika huvittavaa miten toisesta ihmisestä voi saada samanlaisessa tilanteessa aivan erilaisen kuvan. Nimittäin jouduin tekemään lähes yksi yhteen vastaavan testin tuon pika-analyysinaisen ohjauksessa ja silloinhan johtopäätös oli aivan jotakin muuta. Ja ei varmaan liene yllätys, että esimerkiksi tämän tapauksen kohdalla minun on vaikea tehdä näitä alussa mainittuja "kuvitelmia".
Työterveyspsykologin kanssa tuli puhuttua tuosta ensivaikutelmasta ja hän kertoi, että jonkun tutkimuksen mukaan ensivaikutelman tekemiseen menisi aikaa vain 0,7 sekuntia. Koitin etsiä hieman löytyisikö jostain tuollaisista tutkimuksista juttua mutta törmäsin yhteen blogikirjoitukseen, jossa oli seuraavanlaista tekstiä:
Mutta uusimpien tutkimusten mukaan ensivaikutelman tekemiseen ei tarvita kuin sekunnin 40:s osa. Huikean lyhyt aika! Eikä siinä vielä kaikki. Tutkimuksen mukaan tässä ajassa syntynyt ensivaikutelma on oikea yli 80% tapauksista!Noh, tiedäpä häntä pystyykö sen tekemään 25 millisekunnissa mutta varmasti se on kuitenkin alle sekunnin luokkaa. Mutta mitäpä tästä voidaan loppupäätelmänä sanoa... Kannattaa panostaa ensivaikutelmaan, jos haluat jäädä kummittelemaan toisen ajatuksiin.
31.10.2011
Pika-analyysi
Kummallista miten nopeasti mieli voi tehdä jonkun johtopäätöksen. Olin taas minulle ennestään tuntemattomien ihmisten seurassa vähän aikaa. Paikalla oli nainen ja mies, yllättäen taas. Vaikka emme jutelleet juuri mitään, niin mieleni teki tuosta naisesta omat päätelmänsä hyvin äkkiä. Jostain sain päähäni, että hän on epäluotettava. En edes itsekään tiedä mitkä seikat vaikuttivat tuon ensivaikutelman saamiseen mutta sellainen kuva hänestä minulle jäi. Uteliaisuudesta olisi kyllä ihan hauska tietää, että pitääkö tämä minun supernopea johtopäätös paikkaansa.
26.10.2011
Blondivitsi
Mitä eroa on blondilla ja kanalla?
Kana pysyy paikoillaan munan päällä.
Tässäpä nyt puujalkavitsiä alkuun, onhan sentään taas kyse Operaatio Puujalasta. Liittyy tuo vitsi hieman toisellakin tapaa erääseen tapaamiseen, aasinsiltoja ylittäen mutta kuitenkin.
Lyhyessä tapaamisessa paikalla olivat blondi ja minä (ennestään tuntemattomia toisilleen) ja meidän piti tehdä mittauksia yhdellä laitteella. Siinä katsellessamme laitteen näytöllä vaihtuvia lukemia ja koneen piippaillessa merkkiääniä ilmoille, aistin atmosfäärissä olevan jotakin hyvinkin tuttua. Tuttua, mutta joku oli kuitenkin aikaisemmista kerroista poiketen hieman toisin. Aivoissa rattaat raksuttivat kunnes lamppu syttyi. Blondihan oli tilanteessa epämukavuusalueellaan!
Tällä kertaa en ollutkaan itse tuolla epämiellyttävällä epämukavuusalueella vaan nyt siellä oli joku toinen. Aistin varmaan tuon blondin käyttäytymisestä, joka toi mieleen myöhemmin tuon vitsin. Hän vaihteli asentoaan ja ei puhunut juuri ollenkaan. Näytti, että hän oli tilaanteessa hieman vaivaantunut. Entäs minä sitten? Minulle tuossa tilanteessa olo ei nyt ollut mitenkään epämiellyttävää, olihan hiljaisuus ja puhumattomuus minulle tuttuakin tutumpaa ja eipä se nyt mitenkään erityisesti poikennut vaikka vieressä oli minulle ennestään tuntematon henkilö.
Jälleen kerran, mieleeni tuli vasta kotimatkalla, että tuota tilannetta olisi voinut hieman "keventää". Olisin voinut kysyä blondilta yhtä asiaa, josta ehkä olisi sitten saanut ehkä hieman enemmänkin jutuntynkää ja näin helpotettua blondin vaivaituneisuutta, mutta kun ei niin ei.
Voivoi, mistähän saisi näihin hitaisiin älynystyröihin hieman vauhtia lisää, että nämä tilanteet eivät menisi tällä tavalla ohi...
Kana pysyy paikoillaan munan päällä.
Tässäpä nyt puujalkavitsiä alkuun, onhan sentään taas kyse Operaatio Puujalasta. Liittyy tuo vitsi hieman toisellakin tapaa erääseen tapaamiseen, aasinsiltoja ylittäen mutta kuitenkin.
Lyhyessä tapaamisessa paikalla olivat blondi ja minä (ennestään tuntemattomia toisilleen) ja meidän piti tehdä mittauksia yhdellä laitteella. Siinä katsellessamme laitteen näytöllä vaihtuvia lukemia ja koneen piippaillessa merkkiääniä ilmoille, aistin atmosfäärissä olevan jotakin hyvinkin tuttua. Tuttua, mutta joku oli kuitenkin aikaisemmista kerroista poiketen hieman toisin. Aivoissa rattaat raksuttivat kunnes lamppu syttyi. Blondihan oli tilanteessa epämukavuusalueellaan!
Tällä kertaa en ollutkaan itse tuolla epämiellyttävällä epämukavuusalueella vaan nyt siellä oli joku toinen. Aistin varmaan tuon blondin käyttäytymisestä, joka toi mieleen myöhemmin tuon vitsin. Hän vaihteli asentoaan ja ei puhunut juuri ollenkaan. Näytti, että hän oli tilaanteessa hieman vaivaantunut. Entäs minä sitten? Minulle tuossa tilanteessa olo ei nyt ollut mitenkään epämiellyttävää, olihan hiljaisuus ja puhumattomuus minulle tuttuakin tutumpaa ja eipä se nyt mitenkään erityisesti poikennut vaikka vieressä oli minulle ennestään tuntematon henkilö.
Jälleen kerran, mieleeni tuli vasta kotimatkalla, että tuota tilannetta olisi voinut hieman "keventää". Olisin voinut kysyä blondilta yhtä asiaa, josta ehkä olisi sitten saanut ehkä hieman enemmänkin jutuntynkää ja näin helpotettua blondin vaivaituneisuutta, mutta kun ei niin ei.
Voivoi, mistähän saisi näihin hitaisiin älynystyröihin hieman vauhtia lisää, että nämä tilanteet eivät menisi tällä tavalla ohi...
19.10.2011
Tapaus Brunetti
Olin yhdessä tapaamisessa Operaatio Puujalan tiimoilta. Tapaamisessa paikalla olivat pari operaattoria sekä minä. Toinen operaattoreista oli mies ja toinen oli nainen.
Hmm... Jostain kumman syystä naisista löytyy aina enemmän kirjoitettavaa. Jotenkin he ovat mielenkiintoisempia kuin miehet, joten tuosta miehestä nyt en aio tässä kirjoittaa mitään vaikka hänestäkin olisi ehkä jonkun sanan voinut mainita. Keskityn kirjoituksessani siis tähän operaattorinaiseen ja ajatuksiin, joita kohtaaminen toi tullessaan.
Kuten varmasti suurimassa osassa ensi kertaa uusia ihmisiä tavattaessa, ensimmäisenä toisessa havaitsee kaikenlaisia ulkonäköön liittyviä asioita, niin myös tälläkin kertaa. Ensimmäisenä kiinnitin huomiota hänen kasvoihinsa, sillä ne poikkesivat huomattavasti paikallisesta standardipärstästä. Eikä suinkaan huonompaan suuntaan. Kasvot olivat symmetriset ja jollakin ovelalla tapaa rauhoittavan kauniit. Syy poikkeaviin kasvoihin oli kuitenkin yksinkertainen: nainen oli kotoisin Keski-Euroopasta päin.
Ehkä minut itsekkäät geenini huomasivat jo tämän ennen tietoista ajatusta. Ehkäpä ne ajattelivat, että "tuossapa on uutta ja ihan eri geenikantaa oleva naaras, sen kanssa pitäisi paritella" ja siksi pidin häntä kauniina. Lisäksi hänellä sattui olemaan sopivan ruskeat hiukset ja vielä ruskeat silmät, niin ei ihmekään jos ulkonäky miellytti minua. Tuosta minua miellyttävästä hiusten ja silmien oikeasta väriyhdistelmästä voisi kirjoitella pitemmänkin tarinan mutta jääköön se nyt.
Toinen asia mikä huvitti jälkikäteen oli se, että miten nopeasti tapaamisen alussa silmät tarkistivat muut tärkeät alueet eli rinnat, takamuksen ja vyötärö-/lantioalueen. Rinnoilla katse kävi heti sen jälkeen kun olin nähnyt hänen kasvonsa, muun osan vartalosta silmät kävivät läpi heti sen jälkeen kun hän kääntyi selin minuun.
Tilanteen sosiaalinen puoli ei sujunut ihan aivan nuin sutjakkaasti mitä ulkonäön arviointi ensisilmäyksellä. Suurimpana syynä varmaan tuossa voi pitää pientä kielimuuria. Kun en hallitse tätä sosiaalisen kontaktin ottoa ja puhumista, niin vaikeuskerrointa lisää automaattisesti ja huomattavasti se, jos käytössä oleva kieli ei ole äidinkieli. Ei siinä mitään, tehtävät tulivat hoidettua ja ymmärsimme toisiamme mutta juuri muuta sananvaihtoa ei oikein päässyt syntymään. Vasta jälkikäteen tuli mieleen, että olisin voinut avata tilannetta kysymällä yhtä asiaa aihepiirin ulkopuolelta. Mutta kun ei sitä aina kaikkea tajua heti, pitkät piuhat nääs, niin hidas sytytys. Menköön tuo kuitenkin opettelun piikkiin, ehkä muistan kysyä sitten seuraavalla kerralla, jos tapaamme jonkun tehtävän merkeissä.
Hmm... Jostain kumman syystä naisista löytyy aina enemmän kirjoitettavaa. Jotenkin he ovat mielenkiintoisempia kuin miehet, joten tuosta miehestä nyt en aio tässä kirjoittaa mitään vaikka hänestäkin olisi ehkä jonkun sanan voinut mainita. Keskityn kirjoituksessani siis tähän operaattorinaiseen ja ajatuksiin, joita kohtaaminen toi tullessaan.
Kuten varmasti suurimassa osassa ensi kertaa uusia ihmisiä tavattaessa, ensimmäisenä toisessa havaitsee kaikenlaisia ulkonäköön liittyviä asioita, niin myös tälläkin kertaa. Ensimmäisenä kiinnitin huomiota hänen kasvoihinsa, sillä ne poikkesivat huomattavasti paikallisesta standardipärstästä. Eikä suinkaan huonompaan suuntaan. Kasvot olivat symmetriset ja jollakin ovelalla tapaa rauhoittavan kauniit. Syy poikkeaviin kasvoihin oli kuitenkin yksinkertainen: nainen oli kotoisin Keski-Euroopasta päin.
Ehkä minut itsekkäät geenini huomasivat jo tämän ennen tietoista ajatusta. Ehkäpä ne ajattelivat, että "tuossapa on uutta ja ihan eri geenikantaa oleva naaras, sen kanssa pitäisi paritella" ja siksi pidin häntä kauniina. Lisäksi hänellä sattui olemaan sopivan ruskeat hiukset ja vielä ruskeat silmät, niin ei ihmekään jos ulkonäky miellytti minua. Tuosta minua miellyttävästä hiusten ja silmien oikeasta väriyhdistelmästä voisi kirjoitella pitemmänkin tarinan mutta jääköön se nyt.
Toinen asia mikä huvitti jälkikäteen oli se, että miten nopeasti tapaamisen alussa silmät tarkistivat muut tärkeät alueet eli rinnat, takamuksen ja vyötärö-/lantioalueen. Rinnoilla katse kävi heti sen jälkeen kun olin nähnyt hänen kasvonsa, muun osan vartalosta silmät kävivät läpi heti sen jälkeen kun hän kääntyi selin minuun.
Tilanteen sosiaalinen puoli ei sujunut ihan aivan nuin sutjakkaasti mitä ulkonäön arviointi ensisilmäyksellä. Suurimpana syynä varmaan tuossa voi pitää pientä kielimuuria. Kun en hallitse tätä sosiaalisen kontaktin ottoa ja puhumista, niin vaikeuskerrointa lisää automaattisesti ja huomattavasti se, jos käytössä oleva kieli ei ole äidinkieli. Ei siinä mitään, tehtävät tulivat hoidettua ja ymmärsimme toisiamme mutta juuri muuta sananvaihtoa ei oikein päässyt syntymään. Vasta jälkikäteen tuli mieleen, että olisin voinut avata tilannetta kysymällä yhtä asiaa aihepiirin ulkopuolelta. Mutta kun ei sitä aina kaikkea tajua heti, pitkät piuhat nääs, niin hidas sytytys. Menköön tuo kuitenkin opettelun piikkiin, ehkä muistan kysyä sitten seuraavalla kerralla, jos tapaamme jonkun tehtävän merkeissä.
16.10.2011
Aloituspalaverista palatessa
Pyöräillessäni kotiin Operaatio Puujalan aloituspalaverista päässäni pyöri kaikenlaista.
Kuten tuossa aikaisemmassa kirjoituksessa jo mainitsinkin, niin aloituspalaverissa oli paikalla paljon ihmisiä. Laskeskelin hieman päässäni yhteen, että tämän operaation tiimoilta tulisin varmasti olemaan tekemisisissä monien uusien kasvojen kanssa. Ainakin joidenkin operaattoreiden kanssa tulisin olemaan paljonkin tekemisissä ja varmasti myös joitakin operaation suorittavan osan henkilöitäkin oppisin tuntemaan, jos nyt ei nimeltä niin ainakin naamalta.
Tähän väliin varmaan pitää taas tehdä hieman selventäviä merkintöjä. Aikaisemmin nimitin operaatiohenkilöstöön kuuluvat henkilöt operaattoreiksi. Tätä määritelmää voisi hieman tarkentaa eli nämä henkilöt ovat vastuussa operaation organisoinnista ja eteenpäin viemisestä. Uudeksi määritelmäksi voisi ottaa Operaation Suorittavan Osan (johon itsekin kuulun) eli OpSOt.
Pyöräillessäni jalostin vielä tätä ajatusta hieman pitemmälle. Mieleeni tuli myös tämä minun ongelma sosiaalisten suhteiden saralla ja nytpä olisi oikeastaan mahdollisuus hieman muuttaa tuota operaation osallistumisen syytä. Alkuperäisen syyn seuraksi lisäsin listalle myös tämän:
Kuten tuossa aikaisemmassa kirjoituksessa jo mainitsinkin, niin aloituspalaverissa oli paikalla paljon ihmisiä. Laskeskelin hieman päässäni yhteen, että tämän operaation tiimoilta tulisin varmasti olemaan tekemisisissä monien uusien kasvojen kanssa. Ainakin joidenkin operaattoreiden kanssa tulisin olemaan paljonkin tekemisissä ja varmasti myös joitakin operaation suorittavan osan henkilöitäkin oppisin tuntemaan, jos nyt ei nimeltä niin ainakin naamalta.
Tähän väliin varmaan pitää taas tehdä hieman selventäviä merkintöjä. Aikaisemmin nimitin operaatiohenkilöstöön kuuluvat henkilöt operaattoreiksi. Tätä määritelmää voisi hieman tarkentaa eli nämä henkilöt ovat vastuussa operaation organisoinnista ja eteenpäin viemisestä. Uudeksi määritelmäksi voisi ottaa Operaation Suorittavan Osan (johon itsekin kuulun) eli OpSOt.
Pyöräillessäni jalostin vielä tätä ajatusta hieman pitemmälle. Mieleeni tuli myös tämä minun ongelma sosiaalisten suhteiden saralla ja nytpä olisi oikeastaan mahdollisuus hieman muuttaa tuota operaation osallistumisen syytä. Alkuperäisen syyn seuraksi lisäsin listalle myös tämän:
mahdollisuus harjoitella sosiaalisia taitoja uusia henkilöitä kohdatessa ja tavatessa myöhemminLukiessani operaatiosta lehdestä, en ollut osannut arvata, että se lähtisi myös tähänkin suuntaan. Itsekseni myhäillessä jatkoin pyörällä ajoa kohti asuntoa...
12.10.2011
Operaatio Puujalka
Hmm... Törmään nyt oikeastaan ensimmäistä kertaa negatiivisessä mielessä tähän blogin anonyymiuteen. Tekisi mieli kertoa asioista niiden oikeilla nimillä mutta en voi tehdä sitä mikäli haluan pysyä tunnistamattomana. Siksi asioista kertoessani tulen käyttämään kiertoilmaisuja, pimitän tietoja ja muuntelen totuutta halutessani. Tästä eteenpäin kaikki lukijoiden tekemät tulkinnat esitetyistä asioista ovat lukijoiden itsensä vastuulla. Jos luulit jotakin ja se oli väärin, syytä itseäsi...
Tietysti tälle salamyhkäiselle jutulle/asiakokonaisuuksien sarjalle voisi varmaan keksiä uuden tunnisteen, olkoon se vaikka operaatio Puujalka.
Oikestaan tämä järkyttävä perjantai-illan tapahtuma oli jo osa Puujalkaa mutta aloitetaan siitä miten operaatio lähti liikkeelle...
Eräänä tavallisempaakin tavallisemman työpäivän jälkeen olin saapunut asunnolle. Asunnon ovea avatessa potkin tieltä mainoksia ja lehtiä, jotka postinjakaja oli läjittänyt pitkin eteisen lattiaa. Heitin kengät ja takin pois, nakkasin laukun tuolille ja pinosin postit pöydälle. Vaihdoin työvaatteet kotivaatteisiin ja aloin kaivella jääkaapista esiin syötävää. Kumosin lautaselle jääkaapin syövereistä löytyneen annoksen hernekeittoa ja laitoin sen mikroon lämpenemään. Leikkasin pari siivua tummaa leipää, jotka voitelin ja asettelin ne lautaselle. Kannoin lisukkeet ja vesilasin pöytään ja ryhdyin tonkimaan postikasaa odotellessani keiton lämpiämistä. Huonekaluliikkeen mainos, pari kodinkoneliikkeen mainosta, jotakin muita sekalaisia mainoksia ja paikallinen lehti. "Se nyt on vaan tyhmää ostaa teiltä mitään" ajattelin katsellessani kodinkoneliikkeen mainoksen etusivua. Eipä tuo posti tuo yleensä mitään tärkeää, eniten turhia mainoksia, silloin tällöin ehkä jonkun mieltä piristävän laskun. Toisaalta on nuita mainoksia kyllä ihan mukava saada, onpahan edes jotakin tekemistä (= mainosten selailua) tylsinä illan tunteina.
Mikro ilmoitti merkkiäänellään keiton olevan sopivan lämmintä ja rupesin lusikoimaan sitä suuhuni nostettuani ensin lautasen pöydälle. Selailin sanomalehden sivuja kunnes eteeni tuli juttu Operaatio Puujalasta. Lusikka jäi lautaselle, kun luin juttua tarkemmin pariin kertaan. Operaatioon haluttiin ihmisiä ja siihen osallistuneet saisivat itselleen varsin mittavia hyötyjä. Ja mikä parasta, se olisi täysin ilmaista. Tottahan toki tuollaiset ilmaiseksi saatavat hyödyt kiinnostaisivat minunkaltaisia kitupiikkiä varsinkin kun operaatio itsessään oli jo muutenkin mielenkiintoinen.
Seuraavana päivänä luin jutun pari kertaa uudelleen. Täytin tietyt kriteerit, joten olisin varsin oikea ihminen osana tuota operaatiota. En enää aikaillut vaan laadin hakemuksen operaation toimeenpanevalle henkilöstölle ja laitoin sen eteenpäin. Tästä seuraavana päivänä operaatiohenkilöstöltä (kutsuttakoon heitä jäljempänä operaattoreiksi) tuli heikkoa vihreää valoa. Operaatioon päästäkeen täytyi vielä läpäistä haastattelu ja alkutesti.
Aikaa hakemuksen lähetyksestä oli kulunut parisen viikkoa, kunnes eräänä päivänä töissä olessa puhelimeni soi. Numero oli minulle ennestään tuntematon mutta vastasin siihen silti. Yhteyden toisessa päässä oli eräs operaattoreista, joka oli tekemässä haastattelua. Vastailin esitettyihin kysymyksiin parhaani mukaan. Osa niistä oli hieman hankalahkoja, sillä en osannut antaa niihin aivan tarkkoja vastauksia. Lopulta kuitenkin kysymykset oli kysytty ja operaattori kertoi hieman jatkosta. Jäljellä olisi vielä alkutesti, joka myös karsisi operaatiosta siihen soveltumattomat ainekset.
Tämä testi oli hieman pirullinen, sillä sen tuloksiin ei oikeastaan pystynyt itse vaikuttamaan juuri millään tavalla. Se oli vain tehtävä, menköön sitten vaikka syteen tai saveen. Tuloksiakaan ei testistä näytetty vaan ne lähetettiin muualla analysoitavaksi. Tässä vaiheessa minulla ei ollut mitään tarkkaa tietoa siitä, mitä haastattelu ja testi sanoivat, voisinko lopulta ottaa osaa operaatioon. Toisaalta minun ei tarvinnut huolehtia tuosta, sillä luottamukseni itseeni oli sen verran varma, että pääsisin lopulta operaatioon: olin omasta mielestäni melkein täydellinen palanen siihen.
Viikon kuluttua testistä sähköpostiini kolahti kutsu aloituspalaveriin. Tämä viimeistään varmisti, että aavisteluni olivat osuneet oikeaan. Itse palaverissa kerrottiin yleisellä tasolla operaatiosta ja sen tavoitteista. Paikalla oli myös paljon muita operaatioon osaa ottavia. Palaverin lopuksi raapustin allekirjoitukseni paperiin ja homma oli valmis.
Tietysti tälle salamyhkäiselle jutulle/asiakokonaisuuksien sarjalle voisi varmaan keksiä uuden tunnisteen, olkoon se vaikka operaatio Puujalka.
Oikestaan tämä järkyttävä perjantai-illan tapahtuma oli jo osa Puujalkaa mutta aloitetaan siitä miten operaatio lähti liikkeelle...
Eräänä tavallisempaakin tavallisemman työpäivän jälkeen olin saapunut asunnolle. Asunnon ovea avatessa potkin tieltä mainoksia ja lehtiä, jotka postinjakaja oli läjittänyt pitkin eteisen lattiaa. Heitin kengät ja takin pois, nakkasin laukun tuolille ja pinosin postit pöydälle. Vaihdoin työvaatteet kotivaatteisiin ja aloin kaivella jääkaapista esiin syötävää. Kumosin lautaselle jääkaapin syövereistä löytyneen annoksen hernekeittoa ja laitoin sen mikroon lämpenemään. Leikkasin pari siivua tummaa leipää, jotka voitelin ja asettelin ne lautaselle. Kannoin lisukkeet ja vesilasin pöytään ja ryhdyin tonkimaan postikasaa odotellessani keiton lämpiämistä. Huonekaluliikkeen mainos, pari kodinkoneliikkeen mainosta, jotakin muita sekalaisia mainoksia ja paikallinen lehti. "Se nyt on vaan tyhmää ostaa teiltä mitään" ajattelin katsellessani kodinkoneliikkeen mainoksen etusivua. Eipä tuo posti tuo yleensä mitään tärkeää, eniten turhia mainoksia, silloin tällöin ehkä jonkun mieltä piristävän laskun. Toisaalta on nuita mainoksia kyllä ihan mukava saada, onpahan edes jotakin tekemistä (= mainosten selailua) tylsinä illan tunteina.
Mikro ilmoitti merkkiäänellään keiton olevan sopivan lämmintä ja rupesin lusikoimaan sitä suuhuni nostettuani ensin lautasen pöydälle. Selailin sanomalehden sivuja kunnes eteeni tuli juttu Operaatio Puujalasta. Lusikka jäi lautaselle, kun luin juttua tarkemmin pariin kertaan. Operaatioon haluttiin ihmisiä ja siihen osallistuneet saisivat itselleen varsin mittavia hyötyjä. Ja mikä parasta, se olisi täysin ilmaista. Tottahan toki tuollaiset ilmaiseksi saatavat hyödyt kiinnostaisivat minunkaltaisia kitupiikkiä varsinkin kun operaatio itsessään oli jo muutenkin mielenkiintoinen.
Seuraavana päivänä luin jutun pari kertaa uudelleen. Täytin tietyt kriteerit, joten olisin varsin oikea ihminen osana tuota operaatiota. En enää aikaillut vaan laadin hakemuksen operaation toimeenpanevalle henkilöstölle ja laitoin sen eteenpäin. Tästä seuraavana päivänä operaatiohenkilöstöltä (kutsuttakoon heitä jäljempänä operaattoreiksi) tuli heikkoa vihreää valoa. Operaatioon päästäkeen täytyi vielä läpäistä haastattelu ja alkutesti.
Aikaa hakemuksen lähetyksestä oli kulunut parisen viikkoa, kunnes eräänä päivänä töissä olessa puhelimeni soi. Numero oli minulle ennestään tuntematon mutta vastasin siihen silti. Yhteyden toisessa päässä oli eräs operaattoreista, joka oli tekemässä haastattelua. Vastailin esitettyihin kysymyksiin parhaani mukaan. Osa niistä oli hieman hankalahkoja, sillä en osannut antaa niihin aivan tarkkoja vastauksia. Lopulta kuitenkin kysymykset oli kysytty ja operaattori kertoi hieman jatkosta. Jäljellä olisi vielä alkutesti, joka myös karsisi operaatiosta siihen soveltumattomat ainekset.
Tämä testi oli hieman pirullinen, sillä sen tuloksiin ei oikeastaan pystynyt itse vaikuttamaan juuri millään tavalla. Se oli vain tehtävä, menköön sitten vaikka syteen tai saveen. Tuloksiakaan ei testistä näytetty vaan ne lähetettiin muualla analysoitavaksi. Tässä vaiheessa minulla ei ollut mitään tarkkaa tietoa siitä, mitä haastattelu ja testi sanoivat, voisinko lopulta ottaa osaa operaatioon. Toisaalta minun ei tarvinnut huolehtia tuosta, sillä luottamukseni itseeni oli sen verran varma, että pääsisin lopulta operaatioon: olin omasta mielestäni melkein täydellinen palanen siihen.
Viikon kuluttua testistä sähköpostiini kolahti kutsu aloituspalaveriin. Tämä viimeistään varmisti, että aavisteluni olivat osuneet oikeaan. Itse palaverissa kerrottiin yleisellä tasolla operaatiosta ja sen tavoitteista. Paikalla oli myös paljon muita operaatioon osaa ottavia. Palaverin lopuksi raapustin allekirjoitukseni paperiin ja homma oli valmis.
30.9.2011
Järkyttävä perjantai-ilta
Parisen tuntia sitten olin pudota melkein tuolilta: puhelin soi! Ja soittaja oli vielä nainen, joka halusi sopia tapaamisesta!
Mon Dieu sentään!
Kyllä, puhelin soi ja rikkoi hiljaisuuden ja kyllähän se vähän hätkäyttää sillä eipä minulle kukaan soittele perjantai-iltana puoli kahdeksan aikaan. Ja tosiaan siellä luurin toisessa päässä oli nainen. Ja kyllä, tapaamisesta sovittiin.
OMGOMGOMGmitämitämitä...
Nyt innokkaimmat voivat hillitä itseään ja rauhoittua hieman... Olen osallistumassa yhteen juttuun ja sitä varten piti sopia hiukan aikatauluista. Ei sen kummemmasta tuosta ollut kyse. Mutta siitäkin huolimatta tuo varmaan tulee aiheuttamaan minulle iltaisin nukahtamisvaikeuksia. Järkkyyhän tästä vähemmästäkin minun tuttu ja turvallisen tylsä elämä.
Mon Dieu sentään!
Kyllä, puhelin soi ja rikkoi hiljaisuuden ja kyllähän se vähän hätkäyttää sillä eipä minulle kukaan soittele perjantai-iltana puoli kahdeksan aikaan. Ja tosiaan siellä luurin toisessa päässä oli nainen. Ja kyllä, tapaamisesta sovittiin.
OMGOMGOMGmitämitämitä...
Nyt innokkaimmat voivat hillitä itseään ja rauhoittua hieman... Olen osallistumassa yhteen juttuun ja sitä varten piti sopia hiukan aikatauluista. Ei sen kummemmasta tuosta ollut kyse. Mutta siitäkin huolimatta tuo varmaan tulee aiheuttamaan minulle iltaisin nukahtamisvaikeuksia. Järkkyyhän tästä vähemmästäkin minun tuttu ja turvallisen tylsä elämä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
