Sitä ja tätä

Mikähän siinä on, että juuri maanantaiaamuisin kaikki töhöt tuntuvat lähtevän liikenteeseen. Piti eilen ajella autolla töiden takia ja jälleen sattui taas kohdalle se rampilta-körökörö-lörötellen-ja-moottoritiellä-kaasu-pohjassa -idiootti. Ja tällä kertaa oli vielä akka ratissa! Toisaalta, välillä sitä voi kokea liikenteessä myös sitä parasta iloa eli vahingoniloa. Kun olin palaamassa takaisin työpaikalle, niin minut ohitti joku Audi-peelo urku auki ajaen. Vähän matkan päässä tästä ohituspaikasta oli edessä peltipoliisi ja tämän mulkvistin kohdalla räpsähti keltainen salamavalo. Kyllä nauratti makeasti ja teki mieli taputtaa käsiä ja tuulettaa.

Blogillakin oli syntymäpäivä - kuukausi sitten. Muistin sen paria viikkoa ennen tuota päivää mutta eihän sitä enää kohdalla muistanut. Noh, eipä tuossa nyt kovin suurta vahinkoa tapahtunut, kuukausi sinne tai tänne. Viisi vuotta jo mutistu kaikenlaista ja edelleen samoja asioita kitistään. Eipä ole siis kovin kummoista kehitystä tapahtunut tänä aikana.

Pimeässä

Perjainta piti töiden jälkeen lähteä viettämään viikonloppua kotonakotona vanhempien luona, koska oli asioita hoidettavana. Olisihan se pitänyt suosiolla arvata, että kun edellisenä päivänä (to:na) varoiteltiin myräkästä, niin sähkökatkoja olisi luultavasti tiedossa. Ja kuinka ollakaan, kello puoli kuuden aikaan pimeys saapui. Tai ei oikea pimeys, kun ulkona oli vielä valoisaa, mutta sähkökynttilöistä sammui tuli. Ja pimeys kesti. Muutamaan kertaan yrittivät laittaa sähköjä päälle mutta eipä onnistunut. Otin sattumalta työpuhelimeni matkaan ja sillä tuli kurkittua sähköyhtiön häiriökartalta tilannetietoja (hei, jotain hyötyä siitä kalikasta!) ja eipä se kovin ilahduttavalta näyttänyt, kun kartalla oli joka paikassa punaisenaan sähköttömiä paikkoja. Ihan hetkeen ne sähköt tuskin tulisivat tuollaisessa tilanteessa, joten siinäpä se meni sitten loppuilta pimeässä möllöttäessä. Samapa tuo oli jo kömpiä ennen yhdeksään sänkyyn nukkummaan, kun ei ollut mitään tekemistä. Tai vaikka olisikin ollut, niin ei siinä otsalampun himmeässä valossa olisi kuitenkaan saanut mitään aikaan.

Siinä unen tuloa odotellessa sitä tuli ajateltua tätäkin tilannetta ja verrattua sitä entisaikaan. Ennen Wanhaan isovanhempien nuoruudessa se on ollut normaalia, että illat on eletty pimeässä päreen valossa puhdetöitä puuhastellen. Nykyaikana taas kun kaikki toimii sähköllä, niin eipä sitä oikein pysty mitään tekemään... Ellei nyt sitten halua vuolla puukolla intistä tuttuja leiridildoja kynttilän valossa. Juuei, lautapelejä olisi ollut kotona kaappi täynnä mutta eipä niitäkään ole itsekseen oikein innostavaa pelata.

Toisaalta tuollaisissa tilanteissa minulle tulee mieleen aina yksi asia mitä voisi tehdä, mutta eipä sekään ole minulle vaihtoehto. Jos olisi parisuhteessa, niin sähkökatkon aikaan voisi ihan hyvin keskittyä sängyllä pimeässä makoillessa toisen hiplaamiseen, kun mitään muita häiriötekijöitä ei olisi ympärillä. Ensin voisi näykkäistä kaulasta ja niskasta, sen jälkeen vaikka vähän rintojen vaivausta ja puristelua, nännien pyörittelemistä ja vääntämistä yms. asioita, joista allekirjoittanut voi vain haaveilla.

No mutta kuitenkin, seuraavan aamun valjetessa oli sentään sähköt jo tulleet takaisin, niin ei onneksi tarvinnut enää tunnelmoida kynttilän valossa aamupaskaa pönttöön. Mitään puita ei kaatunut tai muutakaan vahinkoa ollut tapahtunut vaikka illan aikana tuuli ajoittain kovastikin, joten melko vähäisillä ongelmilla tuostakin myrskystä selvittiin.

Pankin tiskillä

Eipä ole ollut mitään niin ihmeellistä tekemistä, niin olen juoksuttanut hieman pankkeja (vai pikemminkin minä juossut pankeissa?) asuntolaina-asioissa. Vaikka sitä taloa ei ole vielä(kään) näkyvissä, niin ajattelin jo paneutua hieman nyt etukäteen tähän asiaan. Eipähän tarvitse sitten paniikissa ryntäillä sinne ja tänne, jos se ostettava talo löytyy (joskus sadan vuoden päästä) ja tietääpähän tarjousta jättäessään, että sieltä pankista saa sitä lainaa.

En vielä tehnyt kovin kattavaa kilpailutuskierrosta. Osalle pankeista olisi pitänyt laittaa nettihakemukseen ostettavan kiinteistön tiedot, joita minulla ei vielä tietenkään ole tiedossa, niin nämä jätin suosiolla väliin. Mitään kovin suuria eroja saamissani lainatarjouksissa ei ollut. Lainojen marginaalit vaihtelivat karvan alle yhdestä prosentista lähemmäs puoltatoista, nosto- ja kuukausittaiset lainanhoitokulut olivat myös melko tasoissa. Kun tuo arvioitu lainasumma oli vielä kohtalaisen pieni, niin loppujen lopuksi lainan kokonaiskulutkin jäivät kaikissa vaihtoehdoissa parin tonnin sisään toisistaan. Tonni pari, onhan se tietysti rahaa sekin, jolla teksisi vaikka mitä, mutta kun vertaa sitä siihen kokonaissummaan, niin pieneltä se sitten näyttää. Noiden lukujen perusteella lainatarjoukset pystyi kuitenkin vielä laittamaan helposti järjestykseen.

Enemmänkin mietittävää tuli sitten muiden "lisukkeiden" osalta. Jos ottaisin lainan jostain muusta kuin tämänhetkisestä tilipankista, niin kaikki asiointi pitäisi siirtää sinne uuteen pankkiin ja samalla kaikki asiat pitäisi tarkastella läpi. Yhdessä paikassa ei saanut juuri mistään mitään alennusta, toisessa pankissa palvelumaksuista saisi hieman alennuksia avainasiakkuudella ja kolmannessa paikassa omistajajäsenyys/bonusjärjestelyillä saisi vielä enemmän alennusta. Otapa näistä sitten vähä-älyisenä äkkiä selkoa, että mikä vaihtoehdoista tulisi kokonaisratkaisuna minulle kaikkein edullisimmaksi.

Toisaalta myös pankissa asioidessaan tuli tehtyä huomaamattaan vertailua palvelun osalta. Muutamassa pankissa palvelu oli sellaista asiallisen neutraalia. Yhdessä paikassa taas tuntui, että pankkivirkailija oli jotenkin kulahtaneen oloinen ja töihinsä leipiintynyt. Ei se oikein minussa suuria pankinvaihtohaluja herättänyt, kun tuntui siinä tuolissa istuessa, että se virkailija puhui enemmän sille tietokoneen näytölleen kuin minulle. Ja toisessa paikassa taas tuntui, että virkailija oli vähän... hmmm... kieli ruskeana asiakasta miellyttävä, jotta saisi pankkiinsa uuden asiakkaan. Kieltämättä täytyy kyllä sanoa, että palvelullakin on hieman jonkinlaista vaikutusta tuohon vertailuun. Aina tietyn pankin tarjousta tutkiessa tuli mietittyä, että haluaisinko asioida pankissa, jossa saa tuollaista palvelua.

Eipä tähän loppuun voi muuta sanoa kuin, että työstä se käy tämäkin pankkien ja lainojen vertailu.

Nainen ratissa

Tässä uudessa työpaikassa olen joutunut matkustelemaan enemmän eli käymään asiakkaan luona. Matkat hoituu autolla ja siinä ajaessa on aina saanut ihmetellä monestikin muiden toilailuja. Ajomatka asiakkaan luo kulkee osan matkaa moottoritien kautta ja välillä olisi tehnyt mieli läpsiä poskille muita tiellä ajavia.

Otetaan esimerkiksi moottoritielle tulo. Useasti, kun olen ollut ajamassa ramppia alas liittyäkseni moottoritielle, edessäni on ajanut joku pallinaama, joka ei yleensä ole osannut painaa jalallaan tarpeeksi sitä oikeanpuoleista pedaalia. Siinähän sitten yrität sujahtaa moottoritien liikennevirtaan tämän pässin takana alle kahdeksaakymppiä köröttelemällä. Hyvin onnistuu! "Parannettu" versio tästä pällistä on sellainen, että kun on päässyt moottoritielle ja yritän ohittaa tätä hitaasti ajavaa idioottia, niin sittenhän siitä kusisesta kotterosta löytyy se ylimääräinen vaihde ja jästin kinneri kiihtyy jo ylinopeuden puolelle. Yritäpä siinä mennä ohi tästä saatanan tampiosta! Painaisi perkeleen lussumuna sen kaasun pohjaan jo siinä rampilla, niin ei tarvitsisi arpoa autoaan niiden muiden vauhdilla ohi ajavien sekaan.

Monesti näyttää myös se moottoritieltä lähteminen olevan vaikeaa. Liittymä pois tieltä on edessä vasta puolen kilometrin päässä tai kauempanakin, kun edellä oleva auto ryhtyy hidastamaan vauhtiaan. Niin sitä minä vain ihmettelen, että eivätkö nämä pösilöt tiedä/tajua sitä, että muiden autoilijoiden kannalta sitä vauhtia on parempi hidastaa vasta sitten, kun se oma pirssi on liikautettu sinne erkanevan kaistan puolelle. Sitä varten se kaista on niin pitkä, että siinä saa vauhdin hidastumaan eikä tarvitse painella jarrua jo siinä moottoritien puolella. Ei ihmekään, että tiellä syntyy sitä haitariliikettä, kun mäntit eivät osaa painaa kaasua/jarruttaa oikeaan aikaan.

Kolmas poskille läpsittävä tapaus on se tyypillisin eli persiissä roikkuja. Useasti näkee peruutuspeilistä, kun takana ajava auto saavuttaa autoni ja jää sitten siihen takapuskuriin roikkumaan mutta ei lähde kuitenkaan ohittmaan vaikka siinä vieressä olisi ihan ohituskaista. Yksi em. tapaus sattui kesällä. Ajoin moottoritiellä rajoituksen mukaan, kun siihen peräpeiliin ilmestyi roikkumaan auto, joka ei kuitenkaan lähtenyt minua ohittamaan. Koska olin jo lähellä liittymää, josta poistuisin tieltä, niin ajattelin hieman testata. Nostin jalan pois kaasulta, jolloin tietysti vauhtini alkoi hidastua. Ja mitä tekee tämä takana tullut auto: ei mitään ja antaa tulla vain lähemmäksi eikä tee elettäkään ohittaakseen! Lopulta siinä rampin kohdalla minulla oli vauhtia enää vain kahdeksankymppiä, kun löin vilkun päälle ja poistuin moottoritieltä. Katsoin tätä perässä ajanutta autoa, niin tämä jatkoi matkaansa eteenpäin. Kun tarkemmin katsoin kuljettaa, niin olipa yllätys... Akka ratissa! Ovatko naiset liikenteessä niin perässä kulkevia lampaita, että eivät osaa tehdä päätöksiä kesken ajon. Jos ajaisin autoni metsähallituksen puolelle, niin tulisikohan perässä ajanut naiskuski samaa polkua pitkin?

Joskus näille perseessä roikkuville kuulapäille pitäisi demonstroida pesäpallomailan kanssa, että mitä se turvaväli oikein tarkoittaa. Seisottaisiin peräkkäin ja minä kääntyisin ja heilauttaisin pesäpallomailalla ympärilleni niin paljon kuin lähtee. Jos maila kopsahtaisi nuppiin, se olisi henkilökohtainen voivoi. Jos taas ei, niin turvaväli olisi kunnossa. Ihan sama se on senkin auton kanssa, nämä vitun idiootit vain ei näytä sitä tajuavan, että äkkijarrutustilanteessa nämä omasta mielestään täydellisesti ajavat mulkerokuskit eivät ehdi tehdä yhtään mitään, kun ovat jo toisen takakontin sisällä.

Luonnossa

Tänään kävin liikkumassa luonnossa ja kyllä kannatti. Aurinkoinen lämmin keli, aivan tyyntä ja taivaalla ei pilven pilveä. Joka paikassa oli vielä mukavan vihreää mutta ennen kaikkea se hiljaisuus. Ei kuulunut autojen ääniä, ei kuulunut ihmisten ääniä, tuuli ei suhissut puissa ja ei edes kuulunut lintujenkaan ääniä. Olisi tehnyt mieli jäädä lötköttelemään pitemmäksikin aikaa auringossa lämmenneen kallion päälle kuuntelemaan hiljaisuutta ja imemään lämpöä mutta aikataulullisista syistä en voinut.

Jämähtää

Avaudutaanpas jälleen kerran jonninjoutavalla lätinällä, kun ei ole mitään asiaa.

Nykyään tympii katsoa uutisia. Kun jonkun aihepiirin uutista pukkaa kerran tuutista ulos, niin sitähän sitten tulee ulos viikkotolkulla. Nyt on tapetilla nämä pakolaisasiat ja Suomi kusessa -tyyliset uutiset, ja näitä ennen puolestaan tuli vähän väliä Ukrainan kriisiä. Noihin hallituksen leikkauslistoihin olisi voinut jotakin VIHA!puhetta kommenttia heittää mutta ei jaksa. Kaikki menee päin persettä kuitenkin niin yhtä tyhjän kanssa.

Talojen katsominenkaan ei ole edennyt yhtään mihinkään. Näyttää vähän sille, että viimeisen parin viikon aikana myyntiin on tullut huomattavasti vähemmän kohteita mitä alkukesästä. Kesällä uusia kohteita tuli montakin päivässä, nyt tahti on hyytynyt sellaiseksi, että hyvä jos tulee yksi tai kaksi ilmoitusta nettiin päivän parin sisään. Mutta hidasta näyttää olevan noidenkin talojen myynti. Mitä nyt huvikseni viime kesänä (siis v. 2014) katselin talojen myynti-ilmoituksia, niin osa kohteista on vieläkin myynnissä. Välittäjät näyttää vain vaihtuvan mutta siltikään ei mene kaupaksi. Voi olla melko tuskaista omistaa tuollainen talo, jos siitä olisi päästävä eroon äkkiä esim. työn perässä muuttamisen takia.

Katsoin tässä yhtenä päivänä huvikseni yhtä kunnon porholinnaa ja mietin, että millaista olisi asua sellaisessa talossa itsekseen. Hinta alkoi numerolla kuusi, neliöitä löytyi yli 200, talo oli järven rannalla ja pihanurmikkokin oli sitä kokoluokkaa, että niitossa olisi jo melkein tarvittu kukkapenkkitraktoria. Jos ei myyntihinta vielä nikottanut, niin ylläpitokuluja tarkastellessa kävi viimeistään ilmi, että poikamiehen kukkaron pohjalla pitäisi olla myös jotain muutakin kuin nöyhtää ja se nuhjaantunut kortsu. Kun normaalisti sähkölämmitteisissä taloissa sähköenergian kulutus on luokkaa 20 MWh/vuosi, niin tässä se oli lähemmäs 40 ja vuotuinen kiinteistöverokin huiteli tuhannen euron paikkeilla. Ei tarvitsisi varmaan tekemisen puutetta valitella tuollaisessa talossa. Koko talon siivouksessa vierähtäisi pari päivää, samoin nurmikon ajossa. Ja jos noilta jäisi aikaa, niin loppuaika pitäisi hakata halkoja, jotta sähkölaskua saisi piennennettyä puulämmityksen avulla.

Tähän väliin puujalka:

Mitä yhteistä on insinöörillä ja vatupassilla?
Kumpikin huomaa virheen, mutta ei osaa itse korjata sitä.

Vähän tuolta vatupassilta nyt tuntuu... Yksinäisyydelle ja parisuhteettomuudelle en saa tehtyä yhtään mitään. Tämäkin asia on pyörinyt viime aikoina aivan liian paljon mielessä. Lähipiirissä on kai tapahtumassa jonkinlaista pariutumista ja työpaikallakin on jo ollut puhetta pikkujouluista, joka on tietenkin avec-tapahtuma. Sinnepä on sitten hyvä lähteä itsekseen, kun ei vielä oikein tunne ketään tuolta työpaikalta... No, kai se on toisaalta vain hyvä merkki, kun ei tarvitse muita asioita märehtiä (esim. kyrsiintyä töistä) ja joutaa näin jonninjoutavaa asiaa vatvomaan mielessään.

Kotivahtina, osa 2

Edellisen kirjoituksen aihe jäi pyörimään mieleen sen verran, että piti palata asiaan uudestaan. Kun on mieleltään pilkunviilaaja, niin jäin tarkemmin miettimään sitä, että miten se koti määritellään. W-pediasta löytyi lyhyt tynkä, jossa tuo koti oli määritelty ihan hyvin.

Koti on paikka, jota ihminen käyttää vakituiseen asumiseen, jossa säilytetään henkilökohtaisia tavaroita, jossa vietetään vapaa-aikaa ja paikka jossa perheen jäsenet asuvat.

Näinhän se lyhykäisesti ja yksinkertaiseti on. Muuten tuo osuu ja uppoaa minun kohdalla täysin paitsi tuon osalta, että asun itsekseni.

Kodiksi voi kutsua myös jotain tiettyä kaupunkia, seutua, valtiota tai muuta paikkaa jossa viihtyy erityisen hyvin. Kodin rajat eivät siis ole tarkat ja täsmälliset vaan suhteelliset. Vakituinen asuinpaikka ei aina tunnu kodilta, ja kodilta voivat tuntua myös paikat, joissa ihminen ei asu. Esimerkiksi lapsuudenkotia pidetään usein aikuisenakin kotina, vaikkei siellä enää asutakaan. Ihmisellä voi siis olla useita koteja, ja koti onkin sekä paikka että mielentila.

Mitä nyt viimeksi mutisin, että en ole juuri oikein missään asunnossa tuntenut oloani kotoisaksi mutta tämä nykyinen asuinpaikkakunta taas sille tuntuu, niin ehkäpä se koti onkin minulle enemmän asuinseutuun ja mielentilaan liittyvä asia kuin vain johonkin tiettyyn asuinpaikkaan. Toisaalta tämä hieman helpottaa sitä epämääräistä oloa, joka tuli tuosta talon ostamisen pohdinnasta. Ei taida olla enää väliä, että tuntuuko se talo kodilta. Riittää, että se on vain sillä seudulla, joka tuntuu kodille.

Sadetta

Tänään aamulla herätessäni taas joskus ennen sian pieraisua kuuntelin ulkoa tulevaa sateen ääntä. Aamupalaa syödessä mietin sitten, että minne kaikki metsäneläimet mahtavat mönkiä sateelta suojaan ja miten paljon niitä on mahtanut ketuttaa tänä kesänä, kun vettä tuli kesän aikana enemmän kuin tarpeeksi. Ihmiset saa asustelella melko kuivissa oloissa ympäri vuoden mutta kyllä se minua ainakin sapettaisi, jos jossain kuusen alla pitäisi yrittää selviytyä kuivana.

Kotivahtina

Olin viime viikonloppuna kotonakotona vanhempien luona vahtimassa heidän taloaan. Siellä itsekseen ollessa ehti taas ajatella hieman kaikenlaista. Päällimmäisenä kuitenkin jäi mieleen pohdinnat siitä, että mikä on minulle koti.

Näihin päiviin saakka olen ollut sitä mieltä, että minulla on ollut elämän aikana vain yksi varsinainen koti: tämä vanhempieni asuinpaikka. Se on ollut sellainen paikka, jonne on mielellään palannut. Kaikki muut asunnot, joissa olen asunut, ovat olleet kaikkea muuta kuin "koteja" minulle. Suurin osa on ollut vuokra-asuntoja, yksi opiskelija-asuntokin mahtuu mukaan, ja sitten vielä tämä perstakahikilän omistusasunto. Kaikkiin näihin asuinpaikkoihin olen jotenkin suhtautunut niin, että asun niissä vain väliaikaisesti ja niihin ei ole syntynyt mitään kiintymyksiä, ei edes tähän omistusasuntoonkaan vaikka asuinkin siinä monta vuotta.

Nyt kun olin kotonakotona tyhjässä talossa, niin asioita tuli katsottua hieman uusin silmin ja eipä tämäkään enää niin kodikkaalta/kodilta vaikuttanut. Talossa on asuttu jo aika pitkään, joten kaikenlaisia kulumisen merkkejä on näkyvillä ja pintaremontti niin sisältä kuin ulkoa alkaisi olla paikallaan. Lisäksi tässäkin paikassa on muutamia sellaisia pieniä ärsyttäviä asioita, jotka olisin tehnyt toisin, jos olisin isäntä talossa. Ja varmaankin aikakin on tehnyt tässä tapauksessa tepposensa. Kun on kasvanut isommaksi ja vanhentunut, sitä arvostaa ihan eri asioita mihin ei ole niinkään tullut nuorempana kiinnitettyä huomiota. Nyt ne, tai pikemminkin niiden puute, hieman ärsyttävät. Mutta luultavasti se kaikkein suurin asia, joka tästä paikasta on tehnyt kodin, on ollut vanhemmat. Nyt kun he olivat poissa, niin paikka vaikutti hieman tyhjältä. Kyllähän se edelleenkin tuttu paikka oli, mutta jokin sieltä tuntui puuttuvan.

Tässä kun on katsellut itselleen sitä vakituista asuinpaikkaa, niin tämä asia hieman laittoi mietityttämään. Vaikka nyt jostain sattuisinkin löytämään sen ostettavan paikan, joka tuntuu omalle, niin tuntuisiko se myös kodille. Tai ylipäätään... Tuleeko minulla koskaan olemaan "kotia" siinä mielessä kuin sen voisi käsittää, jos sitä joutuu asumaan yksinään ja sen kodin tunteen luo ne läheiset ihmiset. Noh, sentään tämä nykyinen paikkakunta tuntuu sellaiselta, että täällä viihtyy pitempään. Joten kai se on pidettävä tätä "henkisenä kotinaan" vaikka se on hieman laajempi koti kuin pelkkä asunnon/talon muodostama koti. Mutta joka tapauksessa, en nyt enää olekaan niin varma, että mitä voin pitää kotinani ja se hieman häiritsee.

Ärripurri

Tällä viikolla oli lievästi sanottuna eniten vituttaa kaikki -tyylinen olotila. Tai ei ehkä sentään koko viikkoa mutta ainakin puolet. Torstaina unohdin työmatkalle lähtiessä ottaa tavaroita mukaan. Ehdin jo matkata hyvän matkaa, kunnes päähän pälkähti, että jotain unohtui. Suunnaton vitutus iski sillä hetkellä kuin miljoona volttia ja eikun takaisin hakemaan tavaroita. Laskin, että töppäyksen hinnaksi tuli rahallisesti n. 24 (tai 6, miten nyt haluaa laskea) euroa ja ajallisesti n. kolme varttia eli ei mikään suuren suuri. Olotilani oli kuitenkin sellainen perseelleammuttukarhumainen, että jos joku vinoleuka olisi tullut irvailemaan sillä hetkellä asiasta, niin se leuka olisi saattanut jäädä pitemmäksikin aikaa vinoon. Sadattelin ja kiroilin varmaan puolisen tuntia kunnes kierrokset alkoivat hieman laantua.

Eilen puolestaan harrastuksen osalta tuli rahallista tappiota välinerikkojen takia ja silläkin hetkellä vintti tahtoi sumeta vitutuksen johdosta. Ihme kyllä, tämä suuttumus laantui paljon nopeammin mitä tuo aikaisempi vaikka tässä tapauksessa rahallinen vahinko oli suurempi. Mahtoiko sitten näin erilaiseen reaktioon olla syynä se, että ensimmäisessä syy oli vain ja ainoastaan täysin minussa mutta jälkimmäisessä asialle ei oikein voinut mitään, se vain tapahtui.

Tällä viikolla kolmanteen ja neljänteen minua nyppineeseen asiaan yhteisenä tekijänä on juokseminen. Jos juoksen yhtä reittiä pitkin, niin yhdessä kohtaa pitää kulkea pitempi pätkä hiekkatietä. Sitä mitä en ymmärrä autoilijoissa on se, että MIKSI VITUSSA sillä autolla pitää ajaa siinä tien pätkällä sellaista vauhtia aivan siitä jalankulkijan vierestä niin, että kivet lentää päälle, vaikka sitä tietä on leveydeltään perkele viisi metriä?! Näiden pallinaamaisten jästipäiden on vain yksinkertaisesti niin äärettömän vaikeaa kääntää sitä rattia edes hieman juoksijaa ohittaessaan. Mutta kyllähän sen ymmärtää, kun näillä tapauksilla ÄO sijoittuu johonkin kyrvän pituuden ja kengän kokonumeron välimaastoon.

No entäs se neljäs asia... Kun puolestaan juoksen yhtä toista reittiä, niin kuljen tällöin yhden omakotitalon ohi. Viimeisen kolmen juoksukerran aikana tämän talon pihasta on rynnännyt tielle pieni piski räksyttämään. Tähän mennessä piski on vielä lopettanut haukkumisen ja räksyttämisen, kun olen hiljentänyt juoksuni kävelyyn. Tästäkin tapauksesta taas näkee miten saatanan juntteja jotkin koiranomistajat voivat olla. Eivät yksinkertaisesti tajua yhtään, että pitäisivät sen "kiltin" pikku karvaperseensä kiinni. Odotan kyllä kuin kuuta nousevaa sitä päivää, kun tämä piski ei enää tyydy pelkkään räkyttämiseen vaan ampaisee minun kimppuuni. Silloin otan lain omiin käsiini ja jokainen voi arvailla, että mikä sullotaan tämän talon postilaatikkoon tai roskapönttöön.

Olisi ollut taas agressionpurkukeinoille käyttöä tällä viikolla. Tällaista taas tällä kertaa... ÄRH!entelemisiin