Pullossa

Joskus marraskuussa tuli sovittua itsensä kanssa, että helmikuun loppuun mennessä leuanvetoja on mentävä 3x10. Viime viikollahan se oli tuo kuun loppu ja pitihän se "testata" taas kuntonsa. Ensimmäinen sarja meni niin kevyesti, että olisi jaksanut tehdä vaikka vähän enemmän kuin kymmenen. Parin minuutin tauon jälkeen nykäisin toisen kerran. Tällä kertaa joutui jo tekemään töitä, että sai hinattua itsensä ylös kymmenen kertaa. Tuon jälkeen oli jo hieman hengästynyt olo. Lepiä taas vähän ja viimeinen sarja meni näin:

Ensimmäinen


Toinen


Kolmas


Neljäs


Viides


Kuudes


Seitsemäs


Kahdeksas


Yhdeksäs


Kymmenes


Viimeiset oli kieltämättä aika tuskaisia mutta tavoite täyttyi nipinnapin. Ehkä seuraava tavoite voisi olla sellainen, että nuo sarjat menisivät ensimmäisen sarjan helppoudella eikä tarvitsisi käyttää viimeisiä voimiaan naaman vääntelyyn. Tuolle tavoitteelle ei nyt osaa aikataulua antaa mutta se ehkä menee jonnekin kesään. Vartalossakin on hieman havaittavissa pientä muutosta kuntoilun seurauksena. Käsivarret ovat edelleen melkolailla pakkasen raiskaamat pulkannarut mutta rintakehään on tullut jotain lihasta, enää se ei ole tasainen lättänä kuin mitä se joskus aikaisemmin oli. Mutta sellaiseen lihaksikas pullistus -olemukseen on kyllä hyvin pitkä matka, voi olla, että sellaisen saavuttamiseen menee vuosia ja sekin sillä reunaehdolla, että jaksaa kuntoilla säännöllisesti ja kehityspainotteisesti.

Eilen jouduin käymään kaupungilla toimittelemassa asioita. Kun olin saanut asiani toimitettua ja ajelin takaisin asunnolleni, niin tuli siinä matkan aikana sellainen olo, että kyllä sitä on aika pullossa elävä. Kun joutui pyörimään tuolla kaupungilla ihmisten seassa, niin kieltämättä kontrasti tähän minun tavalliseen arkielämääni tuntui melko räikeältä. Kun arkipäivät on töissä, illat möllöttää asunnollaan ja käy kerran viikossa kaupassa, niin ihmiskontaktien osalta tämä elämä on melko yksitoikkoista. Noh, ehkä se tuo eilinen oli taas hyvä muistutus siitä, että on kai se välillä hyvä käydä edes vähän jossain ihmisten ilmoilla.

Virallista

Nyt se työpaikanvaihdos on sitten virallista. Viime viikolla allekirjoitin uuden työsopimuksen ja sanoin entisen irti. Uudessa hommassa pitäisi aloittaa huhtikuun alussa eli pitäisi vielä jaksaa reilu kolmisen viikkoa tätä nykyistä työtä. Saa nähdä miten tämä loppuaika sujuu. Töitä olisi vielä melko iso kasa jäljellä mutta motivaatio niiden hoitamiseen on karissut melko tehokkaasti. Mutta toisaalta, eipähän se ole enää minun ongelma miettiä, että kuka hoitaa minun hommat loppuun sitten kun nostan kytkintä.

Tässä on vähän ollut kaikenlaista muutakin hötkyämistä. Uuden asuinpaikan etsiminen on pitänyt aloittaa mutta se ei näyttäisi muodostavan mitään ylitsepääsemätöntä estettä, sillä yksi paikka olisi jo kiikarissa. Alussa olisi tarkoitus muuttaa (hieman pitkin hampain) vuokralle, kun näin äkkinäisellä aikataululla ei oikein taida löytyä mitään ostettavaa kämppää. Tai ainahan niitä asuntoja on myynnissä, mutta sen mieluisan löytyminen on ihan asia erikseen. Kun on asettunut uudelle/vanhalle paikkakunnalle paremmin ja aikaa on enemmän käytettävissä, niin sitten voi paremmin kartoitella asumismahdollisuuksia.

Pahvilaatikoitakin on pitänyt haalia ja pakata etukäteen pois sellaisia tavaroita, joita ei enää tarvitse ja siinä samalla olen tehnyt pientä inventaariolistaa kaikista tavaroista. Yllättävän paljon sitä näkyy löytyvän kaikkea pientä esinettä huushollista. Esim. tällä hetkellä pelkästään keittiöstä löytyviä esineitä on listauksen mukaan jo yli 160 kpl. Toisaalta jo ruokailuvälineistä tulee kyllä äkkiä lukuja, joten sinällään tuon luvun ymmärtää. Ja itse asiassa minulla on omasta mielestäni melko vähän keittiötavaroita. Jos vertaan kaappejani kotikotini vastaaviin, niin omani näyttävät puolityhjiltä, kun kotona suurin osa kaapeista on täyteen ammuttuja. Välillä sitä ei aina ymmärrä, että miksi niitä kaikenlaisia kattiloita, vuokia, kuppeja, laseja yms. pitää olla niin paljon. Itse tulen hyvin toimeen ihan muutamilla tavaroilla ja nytkin kaapeista käveli vastaan sellaisia tavaroita, jotka olen joskus saanut lahjaksi mutta ne olivat vielä avaamattomina pakkauksissaan.

Kuten aikaisemmin ounastelin, niin jonkinlaista muutosta mielialassa on alkanut tapahtua sitten viime kirjoituksen. Silloin olotilani oli melko "meh" mutta nyt suupielet ovat alkaneet kääntyä hieman ylöspäin. Töissäkin sen on huomannut yksinkertaisesta ajattelutavan muutoksesta. Kun joku työasia on sapettanut enemmän, niin kyrsimys on laantunut äkkiä sillä, kun mieleen on tullut vain lause "kohta tästä paskasta ei tarvitse välittää enää ollenkaan". Tässähän kohta alkaa odottaa kevättä jo ihan eri tavalla kuin aikaisemmin...

Karvaturri

Viime viikonloppuna sain hieman taputella ja rapsutella yhtä koiraa. Näin ensimmäistä kertaa tuon koiran ja se oli ihan ystävällinen. Haisteli rauhassa eikä hyppinyt päälle ja kun sitä taputteli, niin näytti tykkäävän, kun halusi vielä lisää taputtelua lopetettuani läpyttelyn. Olen ennenkin törmännyt vastaavanlaisiin tapauksiin ja siinä mielessä nuo elukat ovat mukavia, että ne ovat niin mutkattomia ja eivät paljoa välitä, jos niitä taputtelee hieman sosiaalisesti tumpelompikin urpo.

Joskus ont tullut mietittyä, että minkähänlaista se elämä olisi, jos olisi joku eläin seuralaisena. Luultavasti se ei tuntuisi välillä niin yksinäiseltä mutta veikkaisin, että en kovin pitkään jaksaisi sitä irtokarvojen siivoamista, jatkuvaa ruokakupin täydentämistä ja paskojen siivousta. Olen kuitenkin sen verran laiska ja mukavuudenhaluinen, että lemmikki kuulostaisi ihan liian työläältä ja siksipä sellaisen hankintaa ei ole tarvinnut miettiä sen enempää.

Sain viikolla viestiä. Ilmeeni sisäistettyäni viestin asian:

Niin... Se olisi sitten ilmeisesti muutto edessä, sillä minulle tarjottiin tätä pierusaharasta-paikkaa. Ihmettelen kuitenkin omaa reaktiotani tähän "uutiseen". Etukäteen kuvittelin, että jos saisin tiedon valituksi tulemisesta, niin hyppisin hulluna tasajalkaa ja ulisisin kuin heikkopäinen. Jotenkin olen vain nyt niin väsynyt tästä kaikesta, että en jaksa kunnolla innostua tästäkään. Tulevalla viikolla kuitenkin pitäisi ensin vääntää nimiä papereihin, jotta homma olisi virallista. Ehkä se sitten... Tai ehkä ei...

Jipiii...

Päivän paradoksi

Ihmisen muisti on erittäin hyvä - mutta harvinaisen lyhyt. Eilen illalla silmiini sattui eräs tekstipätkä. En vain enää muista, että missä näin sen, luinko netistä vai oliko se yhdessä sarjassa mitä katsoin illalla. No mutta kuitenkin...

Nainen luulee, että mies muuttuu.
Mies luulee, että nainen ei muutu.

Haistattelu

Olen viime aikoina alkanut heräillä aamulla liian aikaisin. Saatan herätä tunnin tai pari normaalia aikaisemmin ja siinä herätessä on aina tuntunut, että on hieman liian kuuma. Parina yönä testasin asiaa nukkumalla ilman t-paitaa ja ehkä siitä oli vähän apua. Tuolloin en herännyt niin herkästi ja jos heräsin, niin nukahdin helposti uudestaan vähäksi aikaa. Ruuvasin eilen lämmitystä pienemmälle, jotta lämpötila makuuhuoneessa alenisi. Jos tuo lämpötila aleneisi sen verran, että nukkuessaan pysyisi paremmin horroksessa eikä heräisi niin helposti.

Työhaastattelukin oli ja meni. Koska haastattelupaikka oli toisella paikkakunnalla, niin piti matkustella pari tuntia suuntaansa. Ja koska olen hieman hermoheikko aikataulujen suhteen, niin lähdin liian aikaisin matkaan. Olin perillä n. 25 minuuttia ennen varsinaista sovittua haastatteluaikaa, niin piti keksiä jotakin väliaikatekemistä, jotta en olisi saapunut ihan liian etuajassa. Söinpähän sitten eväitä ja katselin samalla ympäristöä, joka oli jo hieman muuttunut sitten viime näkemän. Alueelle oli rakennettu taloja ja lisää näytti pukkaavaan siihen lähelle.

Tällä kertaa paikalla oli vain yksi haastattelija ja hän oli osaston johtaja. Haastattelu oli melko leppoisa ja kun kerta tämän avoinna olleen tehtävän sisältö olisi aika pitkälti samaa mitä olen nyt tehnyt, niin tuntui, että puhuin haastattelijan kanssa "samaa kieltä". Mitä olen ollut muutamassa aikaisemmissa haastatteluissa, joissa mukana on ollut joku henkilöstöpuolen edustaja (henkilöstöpäällikkö tmv.), niin näissä varsinkin näiden henkilöstöpuolen edustajien tekemät kysymykset ovat olleet vähän sieltä tännepäin haetun tehtävän suhteen, ainakin minun mielestä. Onpahan vain käynyt aina silloin mielessä, että tajuaakohan nämä tyypit ylipäätään mitään tästä alasta. Ihan parhaiten olen aina osannut vastailla silloin, kun kyselijä on itsekin tehnyt alan tehtäviä tai tietää ne erittäin hyvin. Näissä tapauksissa olen pystynyt kertoilemaan asioista niiden oikeilla nimillä ja vastapuolikin on ymmärtänyt sönkötykseni.

Kaiken kaikkiaan tuosta haastattelusta jäi ihan ok maku suuhun. Hommatkin olisi aika tuttuja ja luultavasti joillakin osa-alueilla työskentelyolosuhteisiin/-tapoihin tulisi aikaisempaan verrattuna parannusta. Nykyisessä paikassa muutama asia revityttää aina välillä pelihousuja kunnolla mutta tuolla ne olisivat hoidettu toisella tavalla. Mielenkiintoista olisi kyllä nähdä, miten homma toimisi tuolla. Sain vielä haastattelusta lähtiessä "kotitehtäviksi" täytellä joitain nettitestejä, jotka tein tänään ja olivat aikalailla samanlaisia mitä jouduin tekemään kerran aikaisemminkin. Joten eipä tässä ole taas muuta tekemistä kuin odotella jännäkakat housussa lopputulosta jonkin aikaa.

Pieru Saharasta

Tänään aamulla hieman hätkähdin, kun tarkastelin henkilökohtaista sähköpostiani. Saharaan kadonnut pieru otti minuun yhteyttä ja tiedusteli, että olenko vielä kiinnostunut paikasta. Heillä oli kuulemma ollut projektikiireitä yms. erinäisiä syitä, joiden takia rekrytointi oli "hieman" venähtänyt. Eipä minulla ollut mitään vastaansanottavaakaan, joten vastasin myöntävästi. Haastattelu olisi ensi viikon loppupuolella, joten tässä on taas riittämiin aikaa hermoilla ja panikoida tätä haastattelua.

Paljon porua, vähän villoja

Viime viikonloppuna ja alkuviikosta oli yleistä hölinää ja mölinää siitä, että Äss-ryhmä tiputtaa ruokatavaroiden hintoja kaupoissaan. Tänään kävin kaupassa ja saipa taas todeta, että hinnanalennukset ei koske minua. Ainoastaan banaanit ja voileipämargariini olivat aikaisempaa halvempia ja banaaneistakaan tiedä oliko ne jossain erikoistarjouksessa vai oliko ihan pysyvä hinnanalennus. Mutta muuten ostamani tuotteet maksoivat sen minkä ennenkin eli VMP koko hössötys alentuneista hinnoista.

Keskellä viikkoa bongasin uutisen/jutun, joka kutkutti ainakin minun harmaita aivosoluja. Artikkelissa kerrottiin bakteereista, jotka käyttävät ravinnokseen sähköä/elektroneja...! Tulipahan sitten kaikenlaista mieleen tuota juttua lukiessa. Päällimmäiseksi jäi mieleen, että ihme, kun nämä bakteerit eivät ole vielä levinneet sähkönsiirtoverkkoihin. Siellähän niille olisi tarjolla energiaa ja "syötävää" niin paljon kuin napa antaa myöten. Saattaisi siinä olla sähkönsiirtoyhtiöt ihmeissään, jos langoilla kasvaisi bakteeriyhdyskuntia, jotka mussuttaisivat sähköä maksamatta siitä penniäkään. Sähöyhtiöt: Be afraid. Be very afraid...

Noh, ehkä hieman liioiteltua mutta kuitenkin.

Veto loppu

Viikon arkipäivistä on puolet takana ja jo nyt on niin vetämätön olo. Jotenkin vain väsyttää koko aika eikä työpäivän jälkeen jaksa/innosta tehdä yhtään mitään. Tuntuu myös, että mitä tässä on joutunut tekemään kaikenlaisia päätöksiä, niin kaikki ne ovat menneet päin persettä. Vaikka asioita on koittanut pyöritellä mielessään miten päin tahansa, niin lopulta sitä on huomannut, että taas tuli VihtoriMatti. Nyt tekisi mieli vain nukkua pari kolme kuukautta putkeen ja heräillä vasta sitten, kun aurinko lämmittää enemmän säteilyllään.

Pieniä arkipäivän ihmetyksiä, joka ihmetyttää tyhmää: Jos täysin rutikuvalla tiskirätillä yrittää pyyhkiä pöydältä pois vettä, niin eipä onnistu. Vesi jää lillumaan pöydälle pyyhkimisestä huolimatta. Jos taasen ensin kastelee rätin märäksi ja sen jälkeen pyhkii, niin hoplaa! Vedet pyyhkiytyy pois. Että ei nyt mene tajuntaan, että miksi se kuiva rätti ei suostu imemään vettä mutta märkä rätti toimii paremmin...

Perkele näitä ainaisia otsikoita

Jossakin on varmaan taas mennyt huonompaan suuntaan.

Ennen: Töissä viikko vitutusta, perjantaina paremmalla mielellä, kun viikonloppu edessä. Viikonloppuna mukavalla mielellä tehden jotakin.

Nyt: Töissä viikko vitutusta, perjantaina vitutusta, kun viikonloppu edessä. Viikonloppuna paskalla mielellä hajoten omaan elämäänsä.

Eilen oli taas sellainen henkisesti oikein paska päivä. Ei ollut juurikaan mitään tekemistä ja en tiedä oliko sillä mitään vaikutusta, kun olin joulun aikaan viikon kotonakotona ja nyt olen taas itsekseni. Ei sen puoleen, ei vanhempien luonakaan se elo ole mitään kovin sosiaalista. Onhan sillä varmaan kuitenkin jotakin vaikutusta olla kokonaan ihan yksin verrattuna siihen, että saman katon alla on edes joku.

Tänään aamupäivä oli ihan ok, kun oli tekemistä. Keskipäivän jälkeen tekemistä ei ollut ja siitä se alamäki taas lähti. Iltapäivällä yksi puhelu ja sen jälkeen taas kyrpiintyneenä ja vihaisena. Nyt siis sellainen olo, että tekisi mieli pistää pajavasaralla ja lekalla jotakin tasaiseksi.

Laittoipahan tuokin puhelu mietityttämään, että mitenkä perseellään sitä asiat voi ihmisellä (lue: minulla) olla, että ei ole yhtään ketään, kenenkä kanssa voisi halutessaan puhua edes vähän luottamuksellisesti. Itse itselleni vastaten, luultavasti erittäin päin persettä, kun ainoa "luottokaveri" on tämä blogi, jonne voi avautua asioistaan.

Viime vuoden lupaukset

Tein vuoden 2014 alussa kolme lupausta, jotka menivät näin:

1) Lupaan olla fyysisesti koskematta vastakkaisen sukupuolen edustajia. Jos joku sukulaistäti (tai muu) ajaa minut nurkkaan ja pakottaa halaamaan, niin sellaisia ei lasketa. Myöskään käsipäiväätä eli tervehtimisiä ei lasketa tähän.

2) Vastapainoksi edelliselle, lupaan ajatella tänäkin vuonna kaikenlaisia hyvin epäsiiveellisiä ajatuksia niistä vastakkaisen sukupuolen edustajista, joita näen tässä jokapäiväisessä elämässäni.

3) Viimeisenä se kaikkein vaikein eli koetan pitää vuoden aika vähintään yhden sellaisen päivän, jolloin en puhu sanaakaan.

Kuten vähän lupauksia tehdessä ounastelinkin, niin ne olivat hyvin helppoja pitää.

Kohta 1 ei tuottanut mitään vaikeuksia eli en koskenut yhtäkään vastakkaisen sukupuolen edustajaa (saati sitten saman sukupuolen edustajia) koko vuoden aikana. Tosin kesällä yksissä juhlissa olin pakotettu sanomaan käsipäiväätä ja halamaan mutta näitähän ei laskettu. Ensi kerralla varmaan pitäisi ottaa hanko matkaan, jotta saisi hätisteltyä nämä täti-ihmiset käsivarren matkan päähän itsestään.

Kohta 2 täyttyi hyvinkin helposti ilman minkäänlaista ponnistelua. Tässä ehkä huomioimisen arvoinen juttu oli sellainen, että siveettömiä ajatuksia tuli ajateltua herkemmin sellaisista random-henkilöistä, jotka olivat minulle ennestään tuntemattomia ja mutta olin tavannut/nähnyt nämä jossakin yhteydessä. Esimerkkinä voisi vaikka mainita nuo kesäiset juhlat, jossa oli yksi tarjoilijana toiminut ihan kivannäköinen, nuori ja tiukkaperäinen nainen. Mitä kaikkea minä teinkään hänelle ajatuksissani...

Kohta 3 oli ehkä se kaikkein haastavin mutta onnistuihan tuokin sitten ihan kirkkaasti. Vuoden aikana oli kaikkiaan kolme sellaista päivää, jolloin en puhunut kenenkään kanssa yhtään mitään.

Loppuun vähän muuta. Ihmetytti taas kerran, kun näin millä hakusanoilla blogiini oli osuttu yhtenä päivänä. Hakusanoina oli tällä kertaa sanat vanhempaa naista kaatopaikka.

Mitähän etsijä on mahtanut tällä etsiä? Mieleeni nousi seuraavanlaisia vaihtoehtoja:
- vanhemmat naiset joutavat kaatopaikalle
- vanhempaa naista löytyy kaatopaikalta
- tämän kaatopaikan pitäjä tarvitsisi vanhempaa naista (vink vink)

No, olipa tarkoitus mikä tahansa, niin ihmeellisiä ovat google-hakujen tiet.