Vauhtia

Kun unohtui kirjoitella viime kirjoitukseen asioita, niin pitää hieman jatkaa taas. Kun laskut pitää maksaa, niin töissä pitää käydä saadakseen rahaa. Eli joutuu sitomaan itsensä sillä työsopimuksella työnantajaan eli käytännössä on sen työnantajan bitch, jolla ei juuri vapautta ole. Käytännössä vapauden työnantajasta saisi vain sillä, että olisi taloudellisesti riippumaton.

Tein laskentataulukolla pieniä laskelmia, jotta näkisi minkälaisella summalla pärjäisi lopun eläämäänsä ilman, että tarvitsisi tehdä päivääkään töitä. Lähtöolettamukseksi laitoin, että menot pysyvät samana vuodesta toiseen ja rahoille tulee vuodessa prosentti korkoa. Vuosittaisiksi menoiksi laitoin 25 k€, joka on minun mittapuussa aika paljon. Noilla olettamuksilla katsoin, että lähtösumman pitäisi olla luokkaa 1 M€, jotta rahat riittäisivät n. viidenkymmenen vuoden päähän. Jos taas korkoprosentti olisi 3,5, niin tällöin alkupääomaksi riittäisi vain 500 k€. Tuossa tapauksessa rahat riittäisivät vain n. 35 vuotta eli alkaisi olla vähän siinä ja siinä, että riittäisivätkö rahat aivan viimeisille elinvuosille. Tietysti silloin voisi pihistellä loppumetreillä tai vastaavasti voisi kuolla aikaisemmin pois. Luultavasti tuo jälkimmäinen vaihtoehto olisi todennäköisempi, kun ottaa sen huomioon, että yksinäisen elinajan odote on lyhyempi.

Loppujen lopuksi tuo 500 k€ ei kuulosta mitenkään isolta mutta kuitenkin sen verran iso rahasumma on kyseessä, että ei sitä näillä palkoilla tienaa mitenkään edes 15 vuoden aikana. Noh, lottovoittoa odotellessa joutaa olemaan se työnantajan bitch.

Niin ja palatakseni vielä tuohon otsikkoon... Aamulla heräsin taas omia aikojani aivan liian aikaisin, joten myös työpaikalle tuli lähdettyä aikaisin. Siihen aikaan pyörätiellä ei ollut liikkeellä ketään muita kuin minä, kunnes yhden mutkan takana oli edessä yllättäen jänis (tai rusakko, en nähnyt kunnolla). Pitkäkorva lähti juoksemaan vauhdilla siihen suuntaan minne minäkin olin ajamassa pyörällä. Aloin polkea pyörällä raivokkaasti, jotta olisin saanut sen kiinni. Puppeli kuitenkin löysi jostain ihmeestä vielä nopeamman loikkarivaihteen enkä pysynyt enää perässä vaikka aika vauhtia poljin minäkin. Lopulta kilvanajo päättyi 100 m:n päässä siihen, että ketkale hyppäsi pusikkoon ja minä jatkoin taas normaalisti matkaani töihin. Nopeita ötököitä, kun ei edes pyörällä pysy perässä!

Ajan käyttöä

Viime kirjoituksen kommentit laittoivat ajatusrattaan liikkeelle. Ajatus lähti liikkeelle lähinnä siitä, kun oli puhetta laskujen maksuista ja siitä, miten jotkut pysyvät vuodesta toiseen huonossa työpaikassa.

Aloitetaan vaikka siitä työsuhteen perustasta eli työsopimuksesta. Siinä allekirjoittanut sitoutuu tekemään töitä työnantajalle ja työnantaja vastaavasti sitoutuu maksamaan palkkaa korvaukseksi työpanoksesta ja menetetystä ajasta.

Kun tarkemmin miettii tuota työsopimusta, niin loppujen lopuksi sillä on hyvinkin paljon ohjaavaa ja rajoittavaa vaikutusta työntekijän elämään ja ajankäyttöön. Äkkiä voisi kuvitella, että "Hei, se on vain 7,5 h, minkä teet töitä päivässä!", mutta ei se asia ole ihan noin. Loma-/vapaapäivien paikkoja ei voi valita mielensä mukaan vuoden aikana (toiveitahan voi aina esittää), nukkumaan on mentävä tiettynä aikana, jos mielii herätä virkeänä aamulla töihin ja kaikkea muuta sellaista ajankäyttöä rajoittavaa. Ja kun vielä tarkemmin miettii arkipäivän anatomiaa, niin päivästä kuluu aikaa muuhunkin toimeen, joka liittyy vahvasti työntekoon. Osa ajasta kuluu työmatkaan, osa ruokatuntiin ja osa vielä seuraavan työpäivän valmisteluun (eväiden teko, paidan silitykset, yms.).

Laskin, että vuonna 2014 minulla on työpäiviä yhteensä 251. Näistähän 25 päivää on lomaa (arkilauantait jätetty pois laskuista), joten varsinaisia päiviä, jolloin pitää olla työpaikalla, on kaikkiaan 226 kpl. Näistä kun laskee, niin prosentteina työpaikalla vietettyjen päivien osuus on 62 %.

Laskeskelin huvikseni myös miten minulla arkipäivä jakautuu ajankäytön suhteen. Tulen toimeen n. 7 h yöunilla ja aamu- ja iltatoimiin sekä ruokailuun (iltapäivä) minulla menee yhteensä pari tuntia. Olen siinä mielessä hyvässä asemassa, että työmatkoihin kuluu päivässä vain yhteensä puoli tuntia. Muut "työsidonnaiset" tunnit ovat itse työnteko (7,5 h) ja ruokailu työpaikalla, sekä (vaikkakin kotona vietetyt mutta työn takia pakolliset) valmistautuminen seuraavaan työpäivään. Kaikkinensa näitä työsidonnaisia tunteja tulee yhteensä n. 9 h. Loppu on sitten vapaa-aikaa, jolloin voi vaikka venytellä pippeliä tai tehdä jotakin muuta yhtä kehittävää.

Ja vielä havainnollistavaa piirakkaa edellisistä luvuista:



Eli, työpaikalla pitää pyllerehtiä kaksi kolmasosaa vuoden päivistä ja näistäkin päivistä vapaa-ajan ja työajan suhde on enemmän työajan puolella. Ja suhde voisi olla vieläkin huonompi, mikäli asuisin jossakin helvetissä, jossa työmatkaan voisi kulua tunti suuntaansa. Lyhykäisyydessään voisi todeta, että töissä käyvän ihmisen ajankäytön sanelee hyvin pitkälti työ.

Ja entäs sitten vielä nämä työnarkomaanit, jotka jäävät tekemään vielä pitempää työpäivää tai tekevät töitä työmatkoillaan (ja vielä korvauksetta). Minua kyrsii monesti jo pelkkä tuo perustyöpäivä, saati sitten jos pitäisi tehdä pitempää päivää. Olen sen verran jyrkkä tuon oman vapaa-aikani suhteen, että minulla rukkaset tipahtaa lattialle melko lailla heti, kun kelloon on tullut työtunnit täyteen.

Kun tuo työ vie tällä hetkellä melko suuren osan elämästäni, niin mieluusti se työ saisi olla sellaista, että sitä tehdessä ei tarvitsisi olla pitkä ...rpä otsassa, lyhyempikin riittäisi.

Niin ja muuten kun tuli selvitettyä tuo työpäivien määrä, niin tässä yksi osasyy miksi syön työpaikalla omia eväitä enkä käytä lounasseteliä:

226 × 6,10 € = 1378,6 €

Yksinäinen saa ostettua tuolla rahalla kaupasta melko ison ruokasäkin.

Hakemuksia laitettu

Sain otettua itseäni sen verran niskasta kiinni nyt viikonloppuna, että sain tehtyä huikaisevat kaksi avointa hakemusta. Ensimmäinen lähti yhteen rekrytointifirmaan ja toinen lähti suoraan yritykseen, josta kirjoittelin jotakin aikaisemmin. Luultavasti yhtä tyhjän kanssa nuokin mutta onpahan taas yritetty. Kävi vielä niin, että unohdin ottaa työkoneelta perjantaina hakemustekstiä sisältäneen tiedoston matkaan, niin piti tänään sitten käydä tekemässä pyörälenkki työpaikan kautta. Melko hiostavaa toimintaa tässä kelissä vaikka yritin ajella mahdollisimman rauhallisesti. Tyhmästä/muistamattomasta päästä kärsi taas koko ruumis.

Perjantaina oli tullut hakuun yksi työpaikka. Hommat olisi ihan samoja mitä olen tehnyt nytkin ja toimiala myös. En tiedä sitten mitä teen tuon kanssa. Sen verran alan olla jo kuitenkin kyrsiintynyt näihin nykyhommiin, että voisi piruillessaan hakea tuota paikkaa. Sitä kautta olisi mahdollista saada muutosta paikkakuntaan, pientä vaihtelua asiakaskuntaan/työtehtäviin ja mahdollisesti ehkä myös palkkaankin. Samana kuitenkin mahdollisesti pysyisi nämä työn huonotkin puolet eli ainainen kiirekiirekovakiire, monta päällekkäistä projektia kerralla ja jos-ei-töitä-niin-kenkää-välittömästi. Lisäksi mahdollisia riskejä voisi olla uudet projektiääliöt ja mulkummat työkaverit. En tiedä, voisihan sitä tietysti laittaa hakemusta menemään ja jos kutsuvat haastatteluun, niin näkisipähän minkälaista touhu on siellä. Ja jos nähdyt/kuullut asiat ei miellytä, niin jättää leikin siihen.

Tehdäänpä pieni lomasääennusteveikkaus. Koska nyt toukokuussa on ollut ihan mukavia kelejä eli aurinkoista ja lämmintä, niin loma-aikaan eli heinäkuussa on tiedossa sateista ja kylmää. Näinhän tuo on aikaisemmin näyttänyt menevän. Ensi tiistaille ennusteet näyttivät lämpötilaksi vain paria kolmea astetta ja taisipa siellä olla räntätipan kuvakin joukossa. Jos jotain hyvää täytyy tuosta sanoa, niin onpahan ainakin sopiva juoksukeli, ei ole pelkoa ainakaan siitä, että pallit vaahtoutuisivat juostessa.

Rassaavaa

Melko rassaavaa ollut taas viime aikoina tuon työnhaun suhteen. Olen yrittänyt kirjoitella "paperille" asioita itsestäni. Tavallaan eräänlaista esittelyä, jossa kerron kaiken osaamiseni ja sen mitä olen työelämässä tähän asti tehnyt ja minkälainen olen henkilönä. Ihan vain siksi teen tuota, että jos joskus taas eteen tulee sopiva työpaikkailmoitus, niin hakemukseen saa revittyä helpommin tekstit, kun ottaa ne tuosta esittelystä ja karsii hieman liikoja pois. Ja onpahan itselläkin pientä listaa siitä, että mitä kaikkea sitä on tullut tehtyä. Nytkin tuli mieleen muutamia asioita mitä ei ole tullut niin aktiivisesti mietittyä, kun noita hakukirjeitä on tehnyt.

Välillä kirjoitus sujuu ja välillä takkuaa pahasti. Kirjoittamisen helppous näyttää riippuvan paljon siitä mistä kirjoittaa. Esimerkiksi tietokoneenkäyttötaidoistaan ja siitä, mitä on töissä tehnyt, on paljon helpompi repiä tekstiä kuin aiheesta "millainen henkilö olen". Omalle itselleen on niin sokea, että omista ominaisuuksistaan on vaikea kirjoittaa. Mieluummin ulkoistaisin tuon osion jonkun toisen kirjoitettavaksi mutta eipä sellaista mahdollisuutta oikein ole. Onneksi on sentään se yksi analyysi tai miksi sitä voisikaan sanoa, jonka tein silloin viime syksynä sen yhden työnhaun kohdalla, niin voi sieltä joitakin vinkkejä ja lauseen aiheita ottaa.

Kävin myös pari viikkoa sitten koulutustilaisuudessa, jonka aiheena oli työnhaku. Luennolla käsiteltiin työnhakua, hakemuksen tekoa ja työhaastattelua. Ihan hyödyllinen oli tuokin luento. Siellä puhetta kuunnellessa tuli pariinkiin kertaan mieleen, että on sitä taas menty perse edellä puuhun joidenkin asioiden kohdalla. En ole oikein osannut ottaa joitakin tiettyjä näkökulmia huomioon hakemuksia tehdessä. Näköjään niihin hakemuksiin olisi panostettava ihan eri tavalla, nyt olen tehnyt niitä vähän puolihuolimattomasti veltolla munalla heilutellen.

Tuli myös sellainen mieleen siellä luennolla, että miten samankaltaisia asioita löytyy työnhausta ja nettideittailusta. Ensin pitäisi etsiä mielenkiintoinen vastapuoli ja toisekseen olisi hyvä saada jostain hieman lisää informaatiota vastapuolesta. Eihän sitä huvittaisi haukata hatullista paskaa, varsinkin jos sellainen olisi vältettävissä kysymällä lisätietoja joltakin, joka tietää asioista enemmän. Seuraavaksi pitäisi jotenkin herätellä vastapuolen mielenkiinto kirjallisia taitoja hyväksi käyttäen, jotta saisi kutsun tulla esittelemään itseään oikeasti. Jos kaikki sujuisi hyvin, niin ehkä jonkinlainen sopimus voitaisiin solmia osapuolien kesken. Ja kun tietää miten takkuista ainakin minun kohdalla tuo nettideittailu on ollut, niin en kyllä ihmettele yhtään, että miksi tämä uuden työpaikan hakukin on sellaista tervanjuontia.

Loppuun pientä ihmettelyä, että osaavatkohan nämäkään työpaikkailmoituksia tekevät rekrytointifirmatkaan ihan kunnolla hommiaan. Lueskelin äskettäin seuraavanlaista ilmoitusta:

Etsimme nyt asiakasyrityksellemme diipadaapaa kokoaikaiseen työsuhteeseen!
...hakemusjorinaa...
Työmäärä: Kokoaika
Kesto: pp.kk.2014 asti

Siis mitä tuo kokoaikainen ilmoituksen alussa tarkoittaa, jos työsuhteella on selvä loppumispäivä? Minusta tuo on ihan yksinkertaisesti vain määräaikainen tehtävä. Ja tuokin ilmoituksen kohta työmäärä: kokoaika. Tarkoittaako se sitä, että töitä paiskitaan kokoaikaisesti kellon ympäri 24/7? Sviddu nämäkin rekrytoimistot saisivat ensin ottaa käsitteistä selvää ja vasta sen jälkeen kirjoittaisivat työpaikkailmoituksia. Tuollainen ilmoitus antaa melko hyvän kuvan toimiston osaamisesta tai lähinnä sen puutteesta (varsinkin kun saman firman tekemät muutkin ilmoitukset sisälsivät vastaavia pökäleitä).

Pyykkikonetta odotellessa

Pyykkikoneen ohjelman loppua odotellessa pelailin peliä 2048. Kymmenisen minuutin puolihuolimattoman ja agressiivisen hankauksen tulos oli 32240 (seuraava siirto kosautti pelin).



Työpaikalla peli on menossa huomattavasti pitemmällä. Kannettavassa on se hyvä puoli, että koneen voi pistää hibernate-tilaan, niin kaikki ohjelmat jää ennalleen. Muuten ei ko. pelisessio olisi päässyt etenemään pitkälle.

Ja piru periköön sen nimeltä mainitsemattoman bloggaajan, joka esitteli blogissaan heikkopäisille tämän koukuttavan pelin!

Ylösalas

Olipahan taas tuo edellinen viikko mielialavaihteluiden puolesta melko "vuoristoinen". Syyksi siihen voi sanoa tuon torstaiksi osuneen vappupäivän. Keskiviikkona iltapäivästä oli hieman sellainen olo kuin on perjantaina (Jee, viikonloppu edessä!). Torstaina olo oli sitten samanlainen kuin lauantaina, tosin vain puolet päivästä. Illasta sitten oli jo sunnununtaitunnelmat (Prkln prkl, huomenna taas töihin). Perjantaina töissä taas ketutti ja ärsytti (yllättäen), kun piti vääntää rautalankaa sähköpostin välityksellä. Hermot loppuivat jossain vaiheessa ja lähdin tuntia aikaisemmin pois töistä helpotuksen huokauksen saattelemana asunnolle (Jee, viikonloppu edessä!). Lauantai ja sunnuntai menivät taas normisti eli sinne sunnuntai-iltapäivään asti ihan tyytyväisenä mutta sitten taas perjantain työkyrsimykset palasivat mieleen illalla (Prkln prkl, huomenna taas tappelemista töissä).

Eli tavallaan kaksi viikonloppua tuli vietettyä yhden hinnalla. Samanlainen olisi taas tiedossa kolmen viikon päästä, kun sattuu olemaan helatorstai. Jos vain työtilanne antaa myöten, niin otan perjantain vapaaksi ja vietän neljän päivän viikonlopun, että voi levätä hieman paremmin.

Yllätys mikrossa

Tämänkertaisen voisi luokitella sarjaan Urpo Turpon MasterChef-keittiössä... Sen verran noloa taas kerran, että en kehtaa ainakaan kaduilla huudella ja tännekin kertominen on vähän siinä ja siinä.

Eilen aamulla minun piti lämmittää hieman vettä. Otin vettä kannuun, avasin mikroaaltouunin oven ja MITÄVIT...?! O.o Mikron sisällä oli jauhelihakastikerasia odottamassa lämmittämistä. Tuo tuli aivan pyytämättä ja yllättäen puskista eteen ja vähän aikaa ratas pyöri tyhjää, että milloinkas minä tämän tänne olen laittanut. Vähä vähältä mieleen alkoi muistua, että torstaina ilmeisesti aivan kaikki ei mennyt putkeen. Tuona päivänä olin keittämässä makaroneja ja olin laittanut tuon kastikkeen valmiiksi sinne mikroon, että kun makaronit valmistuu, niin käännän lämmityksen vain päälle. Sain kuitenkin puhelun siinä ruokaa tehdessä ja puhelu oli sellainen, että se pisti hieman ajattelemaan. Mistään vakavammasta ei ollut kyse, arkisia asioita piti vähän suunnitella uusiksi. Puhelun jälkeen oli makaronit valmistuneet ja kumosin ne lautaselle, laitoin ketsuppia päälle ja rupesin syömään.

Niin, unohtuiko tässä välissä jotain...? Eli kävi taas niin, että olin niin ajatuksissani miettiessäni puhelimessa puhuttua, että syöminen meni ihan automaatti päällä ja en huomannut sitä, että se jauhelihakastike jäi sinne mikroon. Toinen ihmetyksen aihe oli sitten se, että se kastike ei ollut mennyt miksikään siellä mikrossa. Ei ollut homeessa, ei haissut pahalle eikä pinnalla ollut mitään epäilyttävän näköistä. Maistoin vähäsen ja makukin oli vielä ihan ok. Laitoin kastikkeen sitten takaisin jääkaappiin ja söin sen sitten lounaaksi. Piti vain kyllä lämmittää ja käristää sitä kunnolla kattilassa, jotta mahdolliset pöpöt kuolivat. Ei ainakaan vielä ole alkanut ruikuli lentää, joten taisi kastike olla vielä ihan kunnossa olevaa. Jäi sitten vain mietityttämään, että minkähänlaista myrkkyä se minun tekemä kastike sitten loppujen lopuksi oli, kun se ei ollut mennyt miksikään seisottuaan pari vuorokautta huoneenlämmössä.

Ignorointia

Tuli taas pääsiäisenä huomattua yksi seikka itsestä. Viime viikonloppuna piti (pakotettuna) vierailla eräiden sukulaisten luona, joilla on pari pientä lasta. Lapsukaiset olivat ikäluokkaa kävelevä vaahtosammutin eli siinä jossain alle viiden tai neljän vuoden.

Istuimme ja söimme ruokapöydässä, muut tapansa mukaan jutustelivat jotakin ja minä keskityin vain hiljaisena syömiseen. Yhdessä vaiheessa havahdun sitten siihen, kun lapsukaisten äiti hieman komentaa pienempää lasta (joka ei osaa vielä puhua kunnolla), että ei tarvitse esittää Urpo Turpolle. Kakru siis päristeli ja päästeli ääniä ja ilmeisesti yritti saada huomiotani. Pikkulasten tapa(?), tiedä näistä, kun en ole asiantuntija. Mutta kuitenkin, olin näköjään uppoutunut siinä syödessä niin omiin ajatuksiini, että en enää kiinnittänyt juuri mitään huomiota muihin. Luultavasti olen ollut jo niin pitkään omissa oloissani, että tuo omiin ajatuksiin uppoutuminen tapahtuu hyvin automaattisesti vaikka ympärillä olisi muitakin ihmisiä. Arvailuksi menee, mutta jos kävisi jonkinasteinen mahdoton ihme, että "alkaisin olee jonkun kaa", niin luultavasti ensimmäisiä jäkätyksen aiheita toiselta saattaisi olla tuo toisen huomioimatta jättäminen.

Niin... Ja loppuun pieni muistutus taas, että miten elämä on tyly yksinäiselle. Töistä tullessa oli talon rappukäytävässä pari naapuria keskustelemassa keskenään. Kuulin siinä sivukorvalla ohimennen, että eräs talossa yksin asuva henkilö oli kai saanut jonkinlaisen sairauskohtauksen, tosin en kuullut, että pihisikö vielä henki vai oliko veivi jo heitetty. Sen kuitenkin kuulin, että tämä henkilö oli ilmeisesti kerennyt olemaan jo pitemmän aikaa (vuorokauden?) kanttuvei ennen kuin sukulainen/ystävä tmv. oli tullut käymään hänen luona ja huomannut tilanteen.

Joskus on tullut mietittyä, että mitenkähän siinä kävisi, jos tuollainen tapahtuisi omalle kohdalle. Jos tuo tapahtuisi sopivalla kohtaa viikkoa, niin luultavasti saattaisi mennä pari tai jopa kolmekin päivää ennen kuin asia ehkä huomattaisiin ja sille tehtäisiin jotain. Arkena asian saattaisivat ensin huomata työpaikan väki, kun en olisi ilmestynyt töihin ja ilmoittanut mitään. Tiedä sitten miten he reagoisivat siihen, jos en ilmestyisi pariin päivään töihin. Perheen puolesta yhteydenpitoa on jonkin verran mutta tuollainen aikaikkuna on erittäin todennäköinen. Että tiedä häntä tässä sitten, pitääkö tässä hankkiutua jonkinlaiseen parisuhteeseen oman terveytensä vuoksi...

Huhtikuun sekalaiset

Kävin viime viikonloppuna vanhempien luona ja siellä tuli käyskenneltyä luonnossa. Naapurin metsään olivat hakanneet aukon, niin kävin katselemassa hakkuun jälkeä ja puupinoja. En tiedä mutta minussa ehkä taitaa olla hieman puunhalaajan vikaa. En ole oikein koskaan pitänyt noista hakkuuaukoista. Jotenkin ne aina näyttävät niin raiskatuilta ja perseen näköisiltä, kun jäljellä on vain kantoja ja yleensä nekin puista karsitut oksat ja ne motolle kelpaamattomat pienemmät puut on poljettu matalaksi tai suohon. Hankala on sitten tuollaisissa paikoissa liikkuakin, kun joka askeleella saa katsoa eteensä, ettei joku oksa kamppaa turvalleen. Olisi paljon mukavampaa kävellä sellaisessa metsässä, jossa on isoja ja vanhojan puita, sillä niissä on aina sellainen omanlaisensa rauhallinen tunnelma.

Puupinossa oli muutamia paksuja puita, niin laskin huvikseni suurimmasta vuosirenkaita. Aivan tarkkaan en saanut niitä laskettua, kun ulkokehällä vuosirenkaat olivat hyvin tiheässä mutta melko varmasti voi sanoa, että se puu oli ollut yli yhdeksänkymmentävuotias. Jotenkin mykistäviä tuon ikäiset puut tai siitä vieläkin vanhemmat (joskus olen nähnyt tuosta vielä vähän paksumpiakin runkoja). Onhan se veikeää ajatella, että jos minun syntymän aikoihin olisi joku pieni kuusen taimi alkanut kasvaa ja jos se saisi kasvaa rauhassa ja pysyisi terveenä, niin se puu saattaisi olla hyvinkin pystyssä vielä silloin, kun itse on jo matojen ruokana.

Tänään oli töissä muuten harvinaisesti poikkeuksellisen mukava päivä. Se johtui yksinomaan siitä, että päivä oli erittäin paljon normihommista poikkeava. Tavallisina päivinä hommat ovat yleensä papereiden tai ehkä enemmänkin tiedostojen ja asioiden pyörittelyä, mutta nyt sai räplätä ja testata hieman yhtä laitetta. Onhan siinä aina jotakin omanlaatuista hauskaa tai lapsenomaista iloa, kun saa laitteen toimimaan haluamallaan tavalla. Päivä meni erittäin nopeasti, kun sai puuhastella ja ei tarvinnut pingottaa asioiden kanssa. Jos töissä olisi enemmänkin tuonkaltaisia rentoja päiviä ja tehtävät olisivat enemmän käytännönläheisempiä ja todellisuuteen liittyviä, niin saattaisin viihtyä töissä huomattavasti paremmin.

Reality check

Viikolla oli nettiin ilmestynyt ilmoitus avoimesta työpaikasta. Paikan ilmoittanut yritys oli sellainen, joka olisi kiinnostanut minua kovasti. Olisin halunnut mennä sinne jo opiskeluaikoina harjoittelemaan kesäisin mutta hiljaista oli sen pääsyn kanssa silloin. No mutta kuitenkin, lueskelin nyt tuota ilmoitusta useampaan kertaan mutta sen perusteella en oikein osannut arvioida olisiko minulla realistisia mahdollisuuksia. Perjantaina töissä sain tarpeekseni vatvoilusta ja soitin kysyäkseni lisätietoja. Puhelun aikana minulle tuli kuitenkin hyvin äkkiä selväksi, että minulla ei ollut ollenkaan tehtävässä tarvittavaa kokemusta ja sitä myötä karisi sekin vähäinen innostus lattialle. Lisäksi sain vielä kuulla, että hakemuksia oli tullut jo hyvin ja joukossa tuntui olevan sellaisia henkilöitä, joilla oli tietämystä asioista.

Eipä tuossa taas mitään. Hyvä, että soitin ja sain selvyyden asiaan ja en uhrannut turhaan aikaa hakemuksien kirjoitteluun. Mutta kieltämättä oli taas karvas reality check ja bitch slap vasten kasvoja. Tällä minun nykyisellä työkokemuksella tulee olemaan melko tuskallista tämä toimialan vaihto. Näköjään jos ei omaa alalla tarvittavia taitoja/tietoja, niin on aivan sama onko ollut töissä sen kymmenen vuotta vai onko koulunpenkiltä tullut vastavalmistunut märkäkorva. Jos jollakin toisella hakijalla on haluttua kokemusta edes hitusenkaan verran ja itsellä ei mitään, niin lopputulos on jo selvä siinä vaiheessa.

Hyvä esimerkki tästäkin on se viime syksyinen työnhakuni. Katselin huvikseni joku aika sitten tämän yrityksen sivuilta henkilöiden nimiä ja huomasin uuden nimen joukossa. Hieman guuglettelua ja selvisi, että tämä ko. paikan saanut nuorehko henkilö oli suorittanut saman tutkinnon kuin minä viitisen vuotta minun valmistumisen jälkeen. Työkokemusta hänellä näytti olevan pari kolme vuotta kolmen eri työnantajan leivistä ja näistä vain vajaa vuoden oli ollut sellaisissa tehtävissä mistä tässä haetussa tehtävässä oli kyse.

Päällimmäisenä ajatuksena tästä kaikesta on jäänyt päähän pyörimään vain se, että a) millä helvetillä minä teen itsestäni sellaisen, jotta olen haluttava työnantajien silmissä ja b) mistä löydän sellaisen työpaikan, johon kelpaa minun kokemuksella varustettu henkilö mutta toimiala on eri kuin nykyisellä työnantajalla?