Olipahan taas tuo edellinen viikko mielialavaihteluiden puolesta melko "vuoristoinen". Syyksi siihen voi sanoa tuon torstaiksi osuneen vappupäivän. Keskiviikkona iltapäivästä oli hieman sellainen olo kuin on perjantaina (Jee, viikonloppu edessä!). Torstaina olo oli sitten samanlainen kuin lauantaina, tosin vain puolet päivästä. Illasta sitten oli jo sunnununtaitunnelmat (Prkln prkl, huomenna taas töihin). Perjantaina töissä taas ketutti ja ärsytti (yllättäen), kun piti vääntää rautalankaa sähköpostin välityksellä. Hermot loppuivat jossain vaiheessa ja lähdin tuntia aikaisemmin pois töistä helpotuksen huokauksen saattelemana asunnolle (Jee, viikonloppu edessä!). Lauantai ja sunnuntai menivät taas normisti eli sinne sunnuntai-iltapäivään asti ihan tyytyväisenä mutta sitten taas perjantain työkyrsimykset palasivat mieleen illalla (Prkln prkl, huomenna taas tappelemista töissä).
Eli tavallaan kaksi viikonloppua tuli vietettyä yhden hinnalla. Samanlainen olisi taas tiedossa kolmen viikon päästä, kun sattuu olemaan helatorstai. Jos vain työtilanne antaa myöten, niin otan perjantain vapaaksi ja vietän neljän päivän viikonlopun, että voi levätä hieman paremmin.
5.5.2014
27.4.2014
Yllätys mikrossa
Tämänkertaisen voisi luokitella sarjaan Urpo Turpon MasterChef-keittiössä... Sen verran noloa taas kerran, että en kehtaa ainakaan kaduilla huudella ja tännekin kertominen on vähän siinä ja siinä.
Eilen aamulla minun piti lämmittää hieman vettä. Otin vettä kannuun, avasin mikroaaltouunin oven ja MITÄVIT...?! O.o Mikron sisällä oli jauhelihakastikerasia odottamassa lämmittämistä. Tuo tuli aivan pyytämättä ja yllättäen puskista eteen ja vähän aikaa ratas pyöri tyhjää, että milloinkas minä tämän tänne olen laittanut. Vähä vähältä mieleen alkoi muistua, että torstaina ilmeisesti aivan kaikki ei mennyt putkeen. Tuona päivänä olin keittämässä makaroneja ja olin laittanut tuon kastikkeen valmiiksi sinne mikroon, että kun makaronit valmistuu, niin käännän lämmityksen vain päälle. Sain kuitenkin puhelun siinä ruokaa tehdessä ja puhelu oli sellainen, että se pisti hieman ajattelemaan. Mistään vakavammasta ei ollut kyse, arkisia asioita piti vähän suunnitella uusiksi. Puhelun jälkeen oli makaronit valmistuneet ja kumosin ne lautaselle, laitoin ketsuppia päälle ja rupesin syömään.
Niin, unohtuiko tässä välissä jotain...? Eli kävi taas niin, että olin niin ajatuksissani miettiessäni puhelimessa puhuttua, että syöminen meni ihan automaatti päällä ja en huomannut sitä, että se jauhelihakastike jäi sinne mikroon. Toinen ihmetyksen aihe oli sitten se, että se kastike ei ollut mennyt miksikään siellä mikrossa. Ei ollut homeessa, ei haissut pahalle eikä pinnalla ollut mitään epäilyttävän näköistä. Maistoin vähäsen ja makukin oli vielä ihan ok. Laitoin kastikkeen sitten takaisin jääkaappiin ja söin sen sitten lounaaksi. Piti vain kyllä lämmittää ja käristää sitä kunnolla kattilassa, jotta mahdolliset pöpöt kuolivat. Ei ainakaan vielä ole alkanut ruikuli lentää, joten taisi kastike olla vielä ihan kunnossa olevaa. Jäi sitten vain mietityttämään, että minkähänlaista myrkkyä se minun tekemä kastike sitten loppujen lopuksi oli, kun se ei ollut mennyt miksikään seisottuaan pari vuorokautta huoneenlämmössä.
Eilen aamulla minun piti lämmittää hieman vettä. Otin vettä kannuun, avasin mikroaaltouunin oven ja MITÄVIT...?! O.o Mikron sisällä oli jauhelihakastikerasia odottamassa lämmittämistä. Tuo tuli aivan pyytämättä ja yllättäen puskista eteen ja vähän aikaa ratas pyöri tyhjää, että milloinkas minä tämän tänne olen laittanut. Vähä vähältä mieleen alkoi muistua, että torstaina ilmeisesti aivan kaikki ei mennyt putkeen. Tuona päivänä olin keittämässä makaroneja ja olin laittanut tuon kastikkeen valmiiksi sinne mikroon, että kun makaronit valmistuu, niin käännän lämmityksen vain päälle. Sain kuitenkin puhelun siinä ruokaa tehdessä ja puhelu oli sellainen, että se pisti hieman ajattelemaan. Mistään vakavammasta ei ollut kyse, arkisia asioita piti vähän suunnitella uusiksi. Puhelun jälkeen oli makaronit valmistuneet ja kumosin ne lautaselle, laitoin ketsuppia päälle ja rupesin syömään.
Niin, unohtuiko tässä välissä jotain...? Eli kävi taas niin, että olin niin ajatuksissani miettiessäni puhelimessa puhuttua, että syöminen meni ihan automaatti päällä ja en huomannut sitä, että se jauhelihakastike jäi sinne mikroon. Toinen ihmetyksen aihe oli sitten se, että se kastike ei ollut mennyt miksikään siellä mikrossa. Ei ollut homeessa, ei haissut pahalle eikä pinnalla ollut mitään epäilyttävän näköistä. Maistoin vähäsen ja makukin oli vielä ihan ok. Laitoin kastikkeen sitten takaisin jääkaappiin ja söin sen sitten lounaaksi. Piti vain kyllä lämmittää ja käristää sitä kunnolla kattilassa, jotta mahdolliset pöpöt kuolivat. Ei ainakaan vielä ole alkanut ruikuli lentää, joten taisi kastike olla vielä ihan kunnossa olevaa. Jäi sitten vain mietityttämään, että minkähänlaista myrkkyä se minun tekemä kastike sitten loppujen lopuksi oli, kun se ei ollut mennyt miksikään seisottuaan pari vuorokautta huoneenlämmössä.
24.4.2014
Ignorointia
Tuli taas pääsiäisenä huomattua yksi seikka itsestä. Viime viikonloppuna piti (pakotettuna) vierailla eräiden sukulaisten luona, joilla on pari pientä lasta. Lapsukaiset olivat ikäluokkaa kävelevä vaahtosammutin eli siinä jossain alle viiden tai neljän vuoden.
Istuimme ja söimme ruokapöydässä, muut tapansa mukaan jutustelivat jotakin ja minä keskityin vain hiljaisena syömiseen. Yhdessä vaiheessa havahdun sitten siihen, kun lapsukaisten äiti hieman komentaa pienempää lasta (joka ei osaa vielä puhua kunnolla), että ei tarvitse esittää Urpo Turpolle. Kakru siis päristeli ja päästeli ääniä ja ilmeisesti yritti saada huomiotani. Pikkulasten tapa(?), tiedä näistä, kun en ole asiantuntija. Mutta kuitenkin, olin näköjään uppoutunut siinä syödessä niin omiin ajatuksiini, että en enää kiinnittänyt juuri mitään huomiota muihin. Luultavasti olen ollut jo niin pitkään omissa oloissani, että tuo omiin ajatuksiin uppoutuminen tapahtuu hyvin automaattisesti vaikka ympärillä olisi muitakin ihmisiä. Arvailuksi menee, mutta jos kävisi jonkinasteinen mahdoton ihme, että "alkaisin olee jonkun kaa", niin luultavasti ensimmäisiä jäkätyksen aiheita toiselta saattaisi olla tuo toisen huomioimatta jättäminen.
Niin... Ja loppuun pieni muistutus taas, että miten elämä on tyly yksinäiselle. Töistä tullessa oli talon rappukäytävässä pari naapuria keskustelemassa keskenään. Kuulin siinä sivukorvalla ohimennen, että eräs talossa yksin asuva henkilö oli kai saanut jonkinlaisen sairauskohtauksen, tosin en kuullut, että pihisikö vielä henki vai oliko veivi jo heitetty. Sen kuitenkin kuulin, että tämä henkilö oli ilmeisesti kerennyt olemaan jo pitemmän aikaa (vuorokauden?) kanttuvei ennen kuin sukulainen/ystävä tmv. oli tullut käymään hänen luona ja huomannut tilanteen.
Joskus on tullut mietittyä, että mitenkähän siinä kävisi, jos tuollainen tapahtuisi omalle kohdalle. Jos tuo tapahtuisi sopivalla kohtaa viikkoa, niin luultavasti saattaisi mennä pari tai jopa kolmekin päivää ennen kuin asia ehkä huomattaisiin ja sille tehtäisiin jotain. Arkena asian saattaisivat ensin huomata työpaikan väki, kun en olisi ilmestynyt töihin ja ilmoittanut mitään. Tiedä sitten miten he reagoisivat siihen, jos en ilmestyisi pariin päivään töihin. Perheen puolesta yhteydenpitoa on jonkin verran mutta tuollainen aikaikkuna on erittäin todennäköinen. Että tiedä häntä tässä sitten, pitääkö tässä hankkiutua jonkinlaiseen parisuhteeseen oman terveytensä vuoksi...
Istuimme ja söimme ruokapöydässä, muut tapansa mukaan jutustelivat jotakin ja minä keskityin vain hiljaisena syömiseen. Yhdessä vaiheessa havahdun sitten siihen, kun lapsukaisten äiti hieman komentaa pienempää lasta (joka ei osaa vielä puhua kunnolla), että ei tarvitse esittää Urpo Turpolle. Kakru siis päristeli ja päästeli ääniä ja ilmeisesti yritti saada huomiotani. Pikkulasten tapa(?), tiedä näistä, kun en ole asiantuntija. Mutta kuitenkin, olin näköjään uppoutunut siinä syödessä niin omiin ajatuksiini, että en enää kiinnittänyt juuri mitään huomiota muihin. Luultavasti olen ollut jo niin pitkään omissa oloissani, että tuo omiin ajatuksiin uppoutuminen tapahtuu hyvin automaattisesti vaikka ympärillä olisi muitakin ihmisiä. Arvailuksi menee, mutta jos kävisi jonkinasteinen mahdoton ihme, että "alkaisin olee jonkun kaa", niin luultavasti ensimmäisiä jäkätyksen aiheita toiselta saattaisi olla tuo toisen huomioimatta jättäminen.
Niin... Ja loppuun pieni muistutus taas, että miten elämä on tyly yksinäiselle. Töistä tullessa oli talon rappukäytävässä pari naapuria keskustelemassa keskenään. Kuulin siinä sivukorvalla ohimennen, että eräs talossa yksin asuva henkilö oli kai saanut jonkinlaisen sairauskohtauksen, tosin en kuullut, että pihisikö vielä henki vai oliko veivi jo heitetty. Sen kuitenkin kuulin, että tämä henkilö oli ilmeisesti kerennyt olemaan jo pitemmän aikaa (vuorokauden?) kanttuvei ennen kuin sukulainen/ystävä tmv. oli tullut käymään hänen luona ja huomannut tilanteen.
Joskus on tullut mietittyä, että mitenkähän siinä kävisi, jos tuollainen tapahtuisi omalle kohdalle. Jos tuo tapahtuisi sopivalla kohtaa viikkoa, niin luultavasti saattaisi mennä pari tai jopa kolmekin päivää ennen kuin asia ehkä huomattaisiin ja sille tehtäisiin jotain. Arkena asian saattaisivat ensin huomata työpaikan väki, kun en olisi ilmestynyt töihin ja ilmoittanut mitään. Tiedä sitten miten he reagoisivat siihen, jos en ilmestyisi pariin päivään töihin. Perheen puolesta yhteydenpitoa on jonkin verran mutta tuollainen aikaikkuna on erittäin todennäköinen. Että tiedä häntä tässä sitten, pitääkö tässä hankkiutua jonkinlaiseen parisuhteeseen oman terveytensä vuoksi...
14.4.2014
Huhtikuun sekalaiset
Kävin viime viikonloppuna vanhempien luona ja siellä tuli käyskenneltyä luonnossa. Naapurin metsään olivat hakanneet aukon, niin kävin katselemassa hakkuun jälkeä ja puupinoja. En tiedä mutta minussa ehkä taitaa olla hieman puunhalaajan vikaa. En ole oikein koskaan pitänyt noista hakkuuaukoista. Jotenkin ne aina näyttävät niin raiskatuilta ja perseen näköisiltä, kun jäljellä on vain kantoja ja yleensä nekin puista karsitut oksat ja ne motolle kelpaamattomat pienemmät puut on poljettu matalaksi tai suohon. Hankala on sitten tuollaisissa paikoissa liikkuakin, kun joka askeleella saa katsoa eteensä, ettei joku oksa kamppaa turvalleen. Olisi paljon mukavampaa kävellä sellaisessa metsässä, jossa on isoja ja vanhojan puita, sillä niissä on aina sellainen omanlaisensa rauhallinen tunnelma.
Puupinossa oli muutamia paksuja puita, niin laskin huvikseni suurimmasta vuosirenkaita. Aivan tarkkaan en saanut niitä laskettua, kun ulkokehällä vuosirenkaat olivat hyvin tiheässä mutta melko varmasti voi sanoa, että se puu oli ollut yli yhdeksänkymmentävuotias. Jotenkin mykistäviä tuon ikäiset puut tai siitä vieläkin vanhemmat (joskus olen nähnyt tuosta vielä vähän paksumpiakin runkoja). Onhan se veikeää ajatella, että jos minun syntymän aikoihin olisi joku pieni kuusen taimi alkanut kasvaa ja jos se saisi kasvaa rauhassa ja pysyisi terveenä, niin se puu saattaisi olla hyvinkin pystyssä vielä silloin, kun itse on jo matojen ruokana.
Tänään oli töissä muuten harvinaisesti poikkeuksellisen mukava päivä. Se johtui yksinomaan siitä, että päivä oli erittäin paljon normihommista poikkeava. Tavallisina päivinä hommat ovat yleensä papereiden tai ehkä enemmänkin tiedostojen ja asioiden pyörittelyä, mutta nyt sai räplätä ja testata hieman yhtä laitetta. Onhan siinä aina jotakin omanlaatuista hauskaa tai lapsenomaista iloa, kun saa laitteen toimimaan haluamallaan tavalla. Päivä meni erittäin nopeasti, kun sai puuhastella ja ei tarvinnut pingottaa asioiden kanssa. Jos töissä olisi enemmänkin tuonkaltaisia rentoja päiviä ja tehtävät olisivat enemmän käytännönläheisempiä ja todellisuuteen liittyviä, niin saattaisin viihtyä töissä huomattavasti paremmin.
Puupinossa oli muutamia paksuja puita, niin laskin huvikseni suurimmasta vuosirenkaita. Aivan tarkkaan en saanut niitä laskettua, kun ulkokehällä vuosirenkaat olivat hyvin tiheässä mutta melko varmasti voi sanoa, että se puu oli ollut yli yhdeksänkymmentävuotias. Jotenkin mykistäviä tuon ikäiset puut tai siitä vieläkin vanhemmat (joskus olen nähnyt tuosta vielä vähän paksumpiakin runkoja). Onhan se veikeää ajatella, että jos minun syntymän aikoihin olisi joku pieni kuusen taimi alkanut kasvaa ja jos se saisi kasvaa rauhassa ja pysyisi terveenä, niin se puu saattaisi olla hyvinkin pystyssä vielä silloin, kun itse on jo matojen ruokana.
Tänään oli töissä muuten harvinaisesti poikkeuksellisen mukava päivä. Se johtui yksinomaan siitä, että päivä oli erittäin paljon normihommista poikkeava. Tavallisina päivinä hommat ovat yleensä papereiden tai ehkä enemmänkin tiedostojen ja asioiden pyörittelyä, mutta nyt sai räplätä ja testata hieman yhtä laitetta. Onhan siinä aina jotakin omanlaatuista hauskaa tai lapsenomaista iloa, kun saa laitteen toimimaan haluamallaan tavalla. Päivä meni erittäin nopeasti, kun sai puuhastella ja ei tarvinnut pingottaa asioiden kanssa. Jos töissä olisi enemmänkin tuonkaltaisia rentoja päiviä ja tehtävät olisivat enemmän käytännönläheisempiä ja todellisuuteen liittyviä, niin saattaisin viihtyä töissä huomattavasti paremmin.
5.4.2014
Reality check
Viikolla oli nettiin ilmestynyt ilmoitus avoimesta työpaikasta. Paikan ilmoittanut yritys oli sellainen, joka olisi kiinnostanut minua kovasti. Olisin halunnut mennä sinne jo opiskeluaikoina harjoittelemaan kesäisin mutta hiljaista oli sen pääsyn kanssa silloin. No mutta kuitenkin, lueskelin nyt tuota ilmoitusta useampaan kertaan mutta sen perusteella en oikein osannut arvioida olisiko minulla realistisia mahdollisuuksia. Perjantaina töissä sain tarpeekseni vatvoilusta ja soitin kysyäkseni lisätietoja. Puhelun aikana minulle tuli kuitenkin hyvin äkkiä selväksi, että minulla ei ollut ollenkaan tehtävässä tarvittavaa kokemusta ja sitä myötä karisi sekin vähäinen innostus lattialle. Lisäksi sain vielä kuulla, että hakemuksia oli tullut jo hyvin ja joukossa tuntui olevan sellaisia henkilöitä, joilla oli tietämystä asioista.
Eipä tuossa taas mitään. Hyvä, että soitin ja sain selvyyden asiaan ja en uhrannut turhaan aikaa hakemuksien kirjoitteluun. Mutta kieltämättä oli taas karvas reality check ja bitch slap vasten kasvoja. Tällä minun nykyisellä työkokemuksella tulee olemaan melko tuskallista tämä toimialan vaihto. Näköjään jos ei omaa alalla tarvittavia taitoja/tietoja, niin on aivan sama onko ollut töissä sen kymmenen vuotta vai onko koulunpenkiltä tullut vastavalmistunut märkäkorva. Jos jollakin toisella hakijalla on haluttua kokemusta edes hitusenkaan verran ja itsellä ei mitään, niin lopputulos on jo selvä siinä vaiheessa.
Hyvä esimerkki tästäkin on se viime syksyinen työnhakuni. Katselin huvikseni joku aika sitten tämän yrityksen sivuilta henkilöiden nimiä ja huomasin uuden nimen joukossa. Hieman guuglettelua ja selvisi, että tämä ko. paikan saanut nuorehko henkilö oli suorittanut saman tutkinnon kuin minä viitisen vuotta minun valmistumisen jälkeen. Työkokemusta hänellä näytti olevan pari kolme vuotta kolmen eri työnantajan leivistä ja näistä vain vajaa vuoden oli ollut sellaisissa tehtävissä mistä tässä haetussa tehtävässä oli kyse.
Päällimmäisenä ajatuksena tästä kaikesta on jäänyt päähän pyörimään vain se, että a) millä helvetillä minä teen itsestäni sellaisen, jotta olen haluttava työnantajien silmissä ja b) mistä löydän sellaisen työpaikan, johon kelpaa minun kokemuksella varustettu henkilö mutta toimiala on eri kuin nykyisellä työnantajalla?
Eipä tuossa taas mitään. Hyvä, että soitin ja sain selvyyden asiaan ja en uhrannut turhaan aikaa hakemuksien kirjoitteluun. Mutta kieltämättä oli taas karvas reality check ja bitch slap vasten kasvoja. Tällä minun nykyisellä työkokemuksella tulee olemaan melko tuskallista tämä toimialan vaihto. Näköjään jos ei omaa alalla tarvittavia taitoja/tietoja, niin on aivan sama onko ollut töissä sen kymmenen vuotta vai onko koulunpenkiltä tullut vastavalmistunut märkäkorva. Jos jollakin toisella hakijalla on haluttua kokemusta edes hitusenkaan verran ja itsellä ei mitään, niin lopputulos on jo selvä siinä vaiheessa.
Hyvä esimerkki tästäkin on se viime syksyinen työnhakuni. Katselin huvikseni joku aika sitten tämän yrityksen sivuilta henkilöiden nimiä ja huomasin uuden nimen joukossa. Hieman guuglettelua ja selvisi, että tämä ko. paikan saanut nuorehko henkilö oli suorittanut saman tutkinnon kuin minä viitisen vuotta minun valmistumisen jälkeen. Työkokemusta hänellä näytti olevan pari kolme vuotta kolmen eri työnantajan leivistä ja näistä vain vajaa vuoden oli ollut sellaisissa tehtävissä mistä tässä haetussa tehtävässä oli kyse.
Päällimmäisenä ajatuksena tästä kaikesta on jäänyt päähän pyörimään vain se, että a) millä helvetillä minä teen itsestäni sellaisen, jotta olen haluttava työnantajien silmissä ja b) mistä löydän sellaisen työpaikan, johon kelpaa minun kokemuksella varustettu henkilö mutta toimiala on eri kuin nykyisellä työnantajalla?
30.3.2014
Kvartaalin viimeinen
Pesin nyt viikonloppuna talvitamineita pois, kun enää ei ole pahemmin ollut niille tarvetta. Mennyt talvi oli kyllä käytetyn vaatetuksen nimissä melko poikkeuksellinen. Talven kylmyydestä kertoo jotain se, että paksulla toppatakilla oli kaikkein vähiten käyttökertoja tämän talven aikana kuin mitä aikaisempina talvina. Nyt pidin sitä vain tammikuun kovimmilla pakkasilla ja taisi sille olla muistaakseni vähän käyttöä myös marras-/joulukuussa. Muina aikoina pärjäsinkin sitten hyvin kevyemmän takin ja fleecen yhdistelmällä.
Mikähän tähän minun makuaistiini on nyt tullut... Tämän viikonlopun aikana on alkanut muutamien ruokien syöminen tökkiä erittäin pahasti vastaan. Tänään esim. sellaisen pienen salaattilautasellisen syöminen kesti 20 minuuttia, kun rouskutin sitä pitkin hampain alas. Samoin on alkanut tökkiä myös leivän (erityisesti ruis-), maidon ja kaurapuuron kohdalla. Ihmetyttää, kun ennen noiden kanssa ei ole ollut mitään ongelmia. Sen kun on vain heittänyt ääntä kohti, niin sinne ovat uponneet. Hedelmien ja marjojen kohdalla ei ole vielä vastaavaa sattunut ja makaronilaatikkoakin söin tänään mielelläni. Vai onkohan tässä ehkä joidenkin ruoka-aineiden kohdalla tullut ylitettyä nyt joku neljännesvuosikiintiö, jonka täytyttyä näiden ruokien syöminen käy mahdottomaksi.
Mikähän tähän minun makuaistiini on nyt tullut... Tämän viikonlopun aikana on alkanut muutamien ruokien syöminen tökkiä erittäin pahasti vastaan. Tänään esim. sellaisen pienen salaattilautasellisen syöminen kesti 20 minuuttia, kun rouskutin sitä pitkin hampain alas. Samoin on alkanut tökkiä myös leivän (erityisesti ruis-), maidon ja kaurapuuron kohdalla. Ihmetyttää, kun ennen noiden kanssa ei ole ollut mitään ongelmia. Sen kun on vain heittänyt ääntä kohti, niin sinne ovat uponneet. Hedelmien ja marjojen kohdalla ei ole vielä vastaavaa sattunut ja makaronilaatikkoakin söin tänään mielelläni. Vai onkohan tässä ehkä joidenkin ruoka-aineiden kohdalla tullut ylitettyä nyt joku neljännesvuosikiintiö, jonka täytyttyä näiden ruokien syöminen käy mahdottomaksi.
25.3.2014
Pitkä kevät
Sama vanha virsi taas kerran. Lyhyesti kuudella sanalla (ja yhdellä pilkulla) ilmaistuna: työt perseestä, haettavia työpaikkoja ei ole.
Koko alkuvuosi on ollut sellaista rämpimistä töiden suhteen. Välillä on kyrsinyt vähemmän, välillä enemmän. Eli joka tapauksessa eipä ole tainnut sellaista päivää olla, jolloin ei olisi jonkinasteista ketutusta ollut ilmassa. En tiedä mikä siinä on mutta hommat ovat tuntuneet menevän aina vain sekavampaan suuntaan. Siis sellaiseen, että missään ei ole selkeää alkua eikä selkeää loppua. Aiemmin asiat menivät vielä suurinpiirtein seuraavalla tavalla:
- Joudumme tekemään tällaisen systeemin. Tässä on lähtötiedot.
- Selvä.
Nykyään touhu on ajautunut seuraavanlaiseksi:
- Teepäs tuosta asiasta tuo dokumentti.
- Ööh...? Mihinkäs kokonaisuuten tämä kuuluu? Ja onkos tähän lähtötietoja?
- Kysy henkilöltä X (tai vaihtoehtoisesti)
- Minä laitan tulemaan sähköpostiketjun aiheesta, sieltä löytyy juttua.
- Öööh... Selvä.
Ja sitten yritetään kaivaa jostain hevonkuusen perseestä niitä tarvittavia tietoja lukemalla jotakin kuukauden ajalta käytyä haistapaskan sähköpostikeskustelua, jossa yksi tiedonmuru on siellä ja toinen täällä. Toinen hyväkäs on myös nämä aikataulut. Päätöksien kanssa vatuloidaan ja niitä venytetään ja vanutetaan mahdollisimman pitkään ja tietenkään töitä ei vielä saa aloittaa ennen päätöstä vaikka on selvästi nähtävissä, että työ joudutaan tekemään. Sitten kun se päätös lopulta tulee, niin hupsista keikkaa, kun kalenterista on hävinnyt kuukausi tehokasta työaikaa ja sitten on niin kiirekiireperkeleenkovakiire.
Katsoin tallentamistani työpaikkailmoituksista, että tammikuusta tähän päivään saakka minun koulutusalan työpaikkoja on opiskelukaupungissani ollut auki viitisen kappaletta. Yksi niistä oli määräaikainen, kahdessa oli vaatimus esimieskokemuksta, neljäs olisi käytännössä ollut reissutyötä ja viidennessä yritys ja työpaikkailmoitus oli vähän hämäränoloinen + työ sellaista, josta ei kokemusta. Että niistäpä olisi ollut sitten hyvä valita. Laskeskelin huvikseni ilmoitusten määrät viime vuodelta samalta aikaväliltä (4 kk). Tuolloin paikkoja oli ollut avoinna viitisentoista kappaletta eli kolminkertainen määrä. Suurin osa noistakin oli kaikenlaisia päällikköhakuja tai sitten niitä, joihin minulla ei ole kokemusta. Tosin olihan siellä viime vuoden ensimmäisellä puoliskolla ne kaksi paikkaa, joihin pääsin ihan haastatteluun asti mutta reisillehän se meni niidenkin osalta.
Jos noiden avoimien paikkojen osalta sama hiljainen tahti jatkuu loppuvuoden, niin eipä tässä pahemmin hurraamista ole. Välillä sitä on miettinyt, että koulusta valmistumisen jälkeen olisi näköjään pitänyt lähteä ihan erilaiseen yritykseen töihin, jotta nyt olisi paremmat mahdollisuudet eri työpaikkoihin. Mutta silloisella nollatyökokemuksella ja alasta kovin paljoa tietämättä oli mentävä vain kiltisti töihin johonkin paikkaan, jotta ei tarvitsisi tyhjänpanttina olla.
Niin ja sellainen iloinen asia, että työpaikallamme on taas käynnistetty YT-neuvottelut. Sen tiedän varmaksi, että yksi henkilö saa näillä näkymin kenkää ja lomautuksiakin on luultavasti tulossa. Minun osalta suurimmat hommat alkavat loppua tuossa kesäkuun paikkeilla ja jatkosta ei ole tietoa, niin siinäpähän on arpomista, että tuleeko tuolloin lomalappu käteen vai ei.
Katsoin kalenterista, että jos pidän kesälomani joskus heinäkuussa, niin sinne on aikaa vielä tuskaisan pitkä kolme kuukautta ja jotenkin sinne asti pitäisi raahustaa.
Koko alkuvuosi on ollut sellaista rämpimistä töiden suhteen. Välillä on kyrsinyt vähemmän, välillä enemmän. Eli joka tapauksessa eipä ole tainnut sellaista päivää olla, jolloin ei olisi jonkinasteista ketutusta ollut ilmassa. En tiedä mikä siinä on mutta hommat ovat tuntuneet menevän aina vain sekavampaan suuntaan. Siis sellaiseen, että missään ei ole selkeää alkua eikä selkeää loppua. Aiemmin asiat menivät vielä suurinpiirtein seuraavalla tavalla:
- Joudumme tekemään tällaisen systeemin. Tässä on lähtötiedot.
- Selvä.
Nykyään touhu on ajautunut seuraavanlaiseksi:
- Teepäs tuosta asiasta tuo dokumentti.
- Ööh...? Mihinkäs kokonaisuuten tämä kuuluu? Ja onkos tähän lähtötietoja?
- Kysy henkilöltä X (tai vaihtoehtoisesti)
- Minä laitan tulemaan sähköpostiketjun aiheesta, sieltä löytyy juttua.
- Öööh... Selvä.
Ja sitten yritetään kaivaa jostain hevonkuusen perseestä niitä tarvittavia tietoja lukemalla jotakin kuukauden ajalta käytyä haistapaskan sähköpostikeskustelua, jossa yksi tiedonmuru on siellä ja toinen täällä. Toinen hyväkäs on myös nämä aikataulut. Päätöksien kanssa vatuloidaan ja niitä venytetään ja vanutetaan mahdollisimman pitkään ja tietenkään töitä ei vielä saa aloittaa ennen päätöstä vaikka on selvästi nähtävissä, että työ joudutaan tekemään. Sitten kun se päätös lopulta tulee, niin hupsista keikkaa, kun kalenterista on hävinnyt kuukausi tehokasta työaikaa ja sitten on niin kiirekiireperkeleenkovakiire.
Katsoin tallentamistani työpaikkailmoituksista, että tammikuusta tähän päivään saakka minun koulutusalan työpaikkoja on opiskelukaupungissani ollut auki viitisen kappaletta. Yksi niistä oli määräaikainen, kahdessa oli vaatimus esimieskokemuksta, neljäs olisi käytännössä ollut reissutyötä ja viidennessä yritys ja työpaikkailmoitus oli vähän hämäränoloinen + työ sellaista, josta ei kokemusta. Että niistäpä olisi ollut sitten hyvä valita. Laskeskelin huvikseni ilmoitusten määrät viime vuodelta samalta aikaväliltä (4 kk). Tuolloin paikkoja oli ollut avoinna viitisentoista kappaletta eli kolminkertainen määrä. Suurin osa noistakin oli kaikenlaisia päällikköhakuja tai sitten niitä, joihin minulla ei ole kokemusta. Tosin olihan siellä viime vuoden ensimmäisellä puoliskolla ne kaksi paikkaa, joihin pääsin ihan haastatteluun asti mutta reisillehän se meni niidenkin osalta.
Jos noiden avoimien paikkojen osalta sama hiljainen tahti jatkuu loppuvuoden, niin eipä tässä pahemmin hurraamista ole. Välillä sitä on miettinyt, että koulusta valmistumisen jälkeen olisi näköjään pitänyt lähteä ihan erilaiseen yritykseen töihin, jotta nyt olisi paremmat mahdollisuudet eri työpaikkoihin. Mutta silloisella nollatyökokemuksella ja alasta kovin paljoa tietämättä oli mentävä vain kiltisti töihin johonkin paikkaan, jotta ei tarvitsisi tyhjänpanttina olla.
Niin ja sellainen iloinen asia, että työpaikallamme on taas käynnistetty YT-neuvottelut. Sen tiedän varmaksi, että yksi henkilö saa näillä näkymin kenkää ja lomautuksiakin on luultavasti tulossa. Minun osalta suurimmat hommat alkavat loppua tuossa kesäkuun paikkeilla ja jatkosta ei ole tietoa, niin siinäpähän on arpomista, että tuleeko tuolloin lomalappu käteen vai ei.
Katsoin kalenterista, että jos pidän kesälomani joskus heinäkuussa, niin sinne on aikaa vielä tuskaisan pitkä kolme kuukautta ja jotenkin sinne asti pitäisi raahustaa.
17.3.2014
Avara luonto esittää
Eilen juoksulenkkeilemässä ollessani näin kaksi sorsaa (uros ja naaras) uiskentelemassa järveen laskevan ojan suulla. Juoksireitti kulki siitä lintujen ohi ja niiden touhuja pystyi seuraamaan pitemmän matkan päästä, kun välissä ei ollut näköesteitä. Ajattelin jo mielessäni, että ovatpa hieman poikkeavalla paikalla, sillä tuon järven rannalla sorsat oleilevat normaalisti ihan toisessa paikassa. Aavistelin, että kohta tapahtuu jotakin, kun sorsat alkoivat nyökytellä päitään ylös alas tyyliin
- Nytkö?
- Nyt
- Nytkö?
- Nyt
- JokoNyt?
- NytNyt
Vähän aikaa nyökyteltyään toinen sorsa istahti toisen selkään ja hukutti toista painaen tätä pinnan alle. Kamalan julma tämä luonto!
No joo... Onpahan taas ensi kesän sorsanpoikastuotanto turvattu. Ja onhan niiden pienten poikasten seikkailuja kevyen liikenteen väylällä hauska katsella aina ohi kulkiessaan.
Tuo avara luonto esittää -episodi laittoi taas ajattelemaan omaa tilannetta. Kun on tämä kevätaika aluillaan, niin olen lueskellut, että muissa ihmisissä se saa aikaan jonkinlaista pariutumisen tai jonkin sen kaltaisen tarvetta. Minun kohdalla luontoäiti on tainnut sen sijaan unohtaa "keitosta" jonkun ainesosan, kun minulle ei tuollaisia tuntemuksia oikeastaan juuri synny. Nuorempana niitä taisi vähän olla mutta vuosien myötä ovat nekin vähät kaikonneet.
Mietin myös vähän sellaista, että minkähänlaiselta se tuntuisi itsestä, jos joku naispuoleinen ihminen ilmaisisi halunsa viettää kanssani aikaa yhdessä. Tuntuisiko se mukavalta, aiheuttaisiko se minussa jonkinlaisen pakoreaktion vai olisiko se minulle ihan yhdentekevää? Hankala sanoa, kun asiasta ei ole ennestään mitään kokemusta. Veikkaisin kuitenkin, että ehkä jossain määrin noita kaikkia tuntemuksia saattaisi esiintyä, Mutta missä suhteissa, sitä en osaa arvioida.
- Nytkö?
- Nyt
- Nytkö?
- Nyt
- JokoNyt?
- NytNyt
Vähän aikaa nyökyteltyään toinen sorsa istahti toisen selkään ja hukutti toista painaen tätä pinnan alle. Kamalan julma tämä luonto!
No joo... Onpahan taas ensi kesän sorsanpoikastuotanto turvattu. Ja onhan niiden pienten poikasten seikkailuja kevyen liikenteen väylällä hauska katsella aina ohi kulkiessaan.
Tuo avara luonto esittää -episodi laittoi taas ajattelemaan omaa tilannetta. Kun on tämä kevätaika aluillaan, niin olen lueskellut, että muissa ihmisissä se saa aikaan jonkinlaista pariutumisen tai jonkin sen kaltaisen tarvetta. Minun kohdalla luontoäiti on tainnut sen sijaan unohtaa "keitosta" jonkun ainesosan, kun minulle ei tuollaisia tuntemuksia oikeastaan juuri synny. Nuorempana niitä taisi vähän olla mutta vuosien myötä ovat nekin vähät kaikonneet.
Mietin myös vähän sellaista, että minkähänlaiselta se tuntuisi itsestä, jos joku naispuoleinen ihminen ilmaisisi halunsa viettää kanssani aikaa yhdessä. Tuntuisiko se mukavalta, aiheuttaisiko se minussa jonkinlaisen pakoreaktion vai olisiko se minulle ihan yhdentekevää? Hankala sanoa, kun asiasta ei ole ennestään mitään kokemusta. Veikkaisin kuitenkin, että ehkä jossain määrin noita kaikkia tuntemuksia saattaisi esiintyä, Mutta missä suhteissa, sitä en osaa arvioida.
11.3.2014
Tilavuusmittoja
Leivoin lauantaina huvikseni leipää, kun ei ollut parempaakaan tekemistä ja halusin tuoretta leipää. Siinä leipiä pellille asetellessa muotoilin ja taputtelin niitä hieman parempaan muotoon. Leipiä kouriessa mietiskelin, että mitenkäs tämä käsituntuma tuntuu jotenkin niin kumman tutulta. Kädenlämpöinen, pyöreähkö, mukavan kimmoisa, täyttää kouran sopivasti... Vähän aikaa pähkäiltyäni mieleen tuli se yksi ilta 10+ vuotta sitten...
TISSIT!
Sehän se siis oli mutta vielä muistui kuitenkin mieleen. Jäänyt "jälki" hyvin käden muistiin. Uteliaisuudesta kaivoin mittanauhan esille ja mittailin leivän strategiset mitat. Alkoi nimittäin hieman kiinnostamaan, että minkä kuppikoon rinta vastaisi tuota leipää. Tänään töissä kahvitunnilla laskeskelin tilavuutta ja tein laskennan takia olettamuksen, että leipä oli puolipallon muotoinen. Ehkä se olisi ollut enemmän ellipsoidi mutta, kun ei tullut mitattua tarkasti jokaista mittaa, niin menin eteenpäin näillä olettamuksilla. Tilavuudeksi taulukkolaskin antoi arvon ~9 dl.
Tuon kokoinen leipä oli minunkin kouraan jo melko iso, sormia sai venyttää äärimmilleen. Mittailin tassuani hieman viivottimella ja uusien laskelmien perusteella minun kouraan sopiva puolipallo olisi tilavuudeltaan ehkä n. 7 dl. Kun tuo tilavuus nyt ei vielä kertonut kuppikoosta mitään, niin netissä seikkaillessa hakukone löysi artikkelin rintavarustuksen kannattimien mittauksesta ja mitoista. Lopulta siitä kuppikoon määrittämisestä ei tullut kuitenkaan yhtikäs mitään, kun siihen koon määrittämiseen olisi tarvittu rintakehän ympärys.
Sinällään ihan mielenkiintoista oli lukea tuota artikkelia. Eipä olisi arvannut, että jonkin noin pienen vaatekappaleen mitoittaminen ja tekeminen on aika monimutkaista. Ja vielä sekin, että rintojen koko ja muoto saattaa vaihdella senkin mukaan, että mikä kuukautiskierron aika sattuu olemaan. Saattaisihan se aamulla vaatekaapin edessä kyrsiä, kun pitäisi miettiä, että mikähän se oikea koko tänään on. Kerrankin voi olla tyytyväinen siihen, että on mies ja omaa kehon, joka pysyy melko staattisesti muodossaan eikä muuttele kokoaan itsekseen (pl. tietysti se puolijoukkueteltan keskisalko, joka silloin tällöin pystytetään).
TISSIT!
Sehän se siis oli mutta vielä muistui kuitenkin mieleen. Jäänyt "jälki" hyvin käden muistiin. Uteliaisuudesta kaivoin mittanauhan esille ja mittailin leivän strategiset mitat. Alkoi nimittäin hieman kiinnostamaan, että minkä kuppikoon rinta vastaisi tuota leipää. Tänään töissä kahvitunnilla laskeskelin tilavuutta ja tein laskennan takia olettamuksen, että leipä oli puolipallon muotoinen. Ehkä se olisi ollut enemmän ellipsoidi mutta, kun ei tullut mitattua tarkasti jokaista mittaa, niin menin eteenpäin näillä olettamuksilla. Tilavuudeksi taulukkolaskin antoi arvon ~9 dl.
Tuon kokoinen leipä oli minunkin kouraan jo melko iso, sormia sai venyttää äärimmilleen. Mittailin tassuani hieman viivottimella ja uusien laskelmien perusteella minun kouraan sopiva puolipallo olisi tilavuudeltaan ehkä n. 7 dl. Kun tuo tilavuus nyt ei vielä kertonut kuppikoosta mitään, niin netissä seikkaillessa hakukone löysi artikkelin rintavarustuksen kannattimien mittauksesta ja mitoista. Lopulta siitä kuppikoon määrittämisestä ei tullut kuitenkaan yhtikäs mitään, kun siihen koon määrittämiseen olisi tarvittu rintakehän ympärys.
Sinällään ihan mielenkiintoista oli lukea tuota artikkelia. Eipä olisi arvannut, että jonkin noin pienen vaatekappaleen mitoittaminen ja tekeminen on aika monimutkaista. Ja vielä sekin, että rintojen koko ja muoto saattaa vaihdella senkin mukaan, että mikä kuukautiskierron aika sattuu olemaan. Saattaisihan se aamulla vaatekaapin edessä kyrsiä, kun pitäisi miettiä, että mikähän se oikea koko tänään on. Kerrankin voi olla tyytyväinen siihen, että on mies ja omaa kehon, joka pysyy melko staattisesti muodossaan eikä muuttele kokoaan itsekseen (pl. tietysti se puolijoukkueteltan keskisalko, joka silloin tällöin pystytetään).
2.3.2014
Viikonloppu pelastettu
Ei ole tullut taas vähän aikaan kirjoitettua mitään, kun ei ole ollut tähdellistä asiaa ja mielikin on harhaillut koko viikon ajan yksinomaan vain siinä yhdessä tietyssä asiassa. Siis ohjelmoinnissa, vai mitä muuta perverssiä oikein kuvittelit... Sain viime viikolla eteeni pienen ohjelmointitehtävän ja kötöstelin sen maanantaina valmiiksi. Suoritukseksi riitti tosi puolivillainen toteutus, koska tehtävän tarkoituksena oli antaa lähinnä vain antaa esimakua haastavammista ohjelmointiprobleemista, joita on käsitelty muualla. Tuo tehtävä oli siis sellainen, että jos siinä käytetyn tekoälyn olisi halunnut saada toimimaan "oikealla" tavalla, niin siinä olisi riittänyt pohdittavaa pitemmäksi aikaa.
Olin lueskellut aikaisemmin eräästä materiaalinivaskasta juuri tuon kyseisen tyyppisen ongelman ratkaisemisesta. Tehtävänanto oli kyllä naamioitu siinä mielessä ovelasti, että jos en olisi lukenut tuota materiaalia aiemmin, niin tuskin olisin tiennyt miten tehtävä olisi pitänyt ratkaista "oikeasti". Mutta kun kerta olin aiemmin nähnyt ratkaisutavan tuon tyyppisen ongelmaan, niin en voinut vastustaa kiusausta. Tuo tehtävä oli ratkaistava oikealla tavalla eikä millään puolivillaisella näpertelyllä!
Ongelma riivasi mieltä niin paljon, että asiaa tuli mietittyä viikolla töissäkin sen verran, että saattoipa siinä sivussa mennä joku tunti vähän hukkaan virallisten töiden osalta. Iltaisin pohdiskelin ja koitin vääntää tuskassa koodia, kun netistäkään ei löytynyt suoraan mitään vastaavanlaisia toteutuksia. Nyt viikonloppuna sain sitten keskittyä ongelman ratkaisuun urakalla ja lopulta koko homma onnistui monen tuskailun jälkeen. Jos vertasi sitä ensimmäistä ratkaisua tähän varsinaiseen ratkaisuun, niin eroa tekoälyjen välillä oli kuin yöllä ja päivällä, varsinainen ratkaisu peittosi mennen tullen puolitekeleen. Minua aivan nauratti ja taisinpa vähän hymyillä kuin Hangon Keksi, kun näin tekoälyn toiminnassaan.
On tämäkin ohjelmointi hieman itsensä kiduttajan touhua. Kun tietää, että ongelmaan on ratkaisu mutta kun sitä toteutusta ei saa kaikesta yrityksestä huolimatta toimimaan oikealla tavalla, niin sitä tuntee itsensä kovin tyhmäksi ja tahtoo siinä turhautuneisuuskin nostaa päätään aika paljon. Toisaalta sitten kun se ongelma ratkeaa sillä, että kommentoi jonkin yksittäisen koodirivin pois sotkemasta ja homma lopulta toimii, niin voi sitä henkistä orgasmia sen jälkeen. Tuolla tavalla se meni nytkin mutta tulipahan opittua taas jotakin uutta ja hauskaa. :)
Niin loppuun vielä sellaista, että
SATASET PAUKKUU!
(mittariin pyörähti tämän kirjoituksen myötä luku 300)
Olin lueskellut aikaisemmin eräästä materiaalinivaskasta juuri tuon kyseisen tyyppisen ongelman ratkaisemisesta. Tehtävänanto oli kyllä naamioitu siinä mielessä ovelasti, että jos en olisi lukenut tuota materiaalia aiemmin, niin tuskin olisin tiennyt miten tehtävä olisi pitänyt ratkaista "oikeasti". Mutta kun kerta olin aiemmin nähnyt ratkaisutavan tuon tyyppisen ongelmaan, niin en voinut vastustaa kiusausta. Tuo tehtävä oli ratkaistava oikealla tavalla eikä millään puolivillaisella näpertelyllä!
Ongelma riivasi mieltä niin paljon, että asiaa tuli mietittyä viikolla töissäkin sen verran, että saattoipa siinä sivussa mennä joku tunti vähän hukkaan virallisten töiden osalta. Iltaisin pohdiskelin ja koitin vääntää tuskassa koodia, kun netistäkään ei löytynyt suoraan mitään vastaavanlaisia toteutuksia. Nyt viikonloppuna sain sitten keskittyä ongelman ratkaisuun urakalla ja lopulta koko homma onnistui monen tuskailun jälkeen. Jos vertasi sitä ensimmäistä ratkaisua tähän varsinaiseen ratkaisuun, niin eroa tekoälyjen välillä oli kuin yöllä ja päivällä, varsinainen ratkaisu peittosi mennen tullen puolitekeleen. Minua aivan nauratti ja taisinpa vähän hymyillä kuin Hangon Keksi, kun näin tekoälyn toiminnassaan.
On tämäkin ohjelmointi hieman itsensä kiduttajan touhua. Kun tietää, että ongelmaan on ratkaisu mutta kun sitä toteutusta ei saa kaikesta yrityksestä huolimatta toimimaan oikealla tavalla, niin sitä tuntee itsensä kovin tyhmäksi ja tahtoo siinä turhautuneisuuskin nostaa päätään aika paljon. Toisaalta sitten kun se ongelma ratkeaa sillä, että kommentoi jonkin yksittäisen koodirivin pois sotkemasta ja homma lopulta toimii, niin voi sitä henkistä orgasmia sen jälkeen. Tuolla tavalla se meni nytkin mutta tulipahan opittua taas jotakin uutta ja hauskaa. :)
Niin loppuun vielä sellaista, että
SATASET PAUKKUU!
(mittariin pyörähti tämän kirjoituksen myötä luku 300)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
